Rieskaronmäki - Suomen vanhin maatila

Lähdimme eilen tutustumaan hyvin vanhaan Suomen historiaan. Tämän kauemmas tuskin blogissani tullaan milloinkaan menemään ja aluksi ajattelin, että en edes kirjoita aiheesta, mutta päätin nyt kuitenkin vähän kertoa tuosta paikasta. Kyseessä on siis Rieskaronmäki Nakkilan Kivialhossa.

Olimme perillä vasta kolmen aikoihin, joten hämärä kolkutteli ovella ja paikan löytymiseen meni oma aikansa, sillä näin talviaikaan paikalle johtavaa polkua ei tahtonut näkyä ja jo ennen tätä opasteet olivat melko kehnot, paikalle ajetaan periaatteessa pihojen läpi pellon reunalle. 

Viimeinen opaste pellon reunalla.
Tästä lähdetään suoraan metsään. 

Rieskaronmäki on Suomen vanhin maatila, sekä tunnetuin pronssikautinen asuinpaikka ja röykkiöhautakompleksi ajalta n. 800-600 eaa. Se pitää sisällään kolme rakennuksen pohjaa, sekä 11 röykkiöhautaa. Alue on laajuudeltaan n. 200 x 50 metriä. 

Käydessämme paikalla, joitain rakennelmia oli vaikea havaita, joten kuvat paikalta ovat siksi tällä kertaa melko rajoittuneita. Päivitän kuvia, kun kesällä käyn uudestaan paikalla. 

Rieskaronmäen kartta

Kehähauta

Kehähauta kumpareen alta

Pronssikaudella Kokemäenjoen suisto alkoi muodostua Nakkilan seudulle, jolloin asutus siirtyi merenlahden molemmille rannoille ja suiston saarille. Rieskaronmäki on siis aiemmin pronssikaudella, n.1000 eaa., ollut saari, mutta myöhäispronnsikaudella, johon asutus ajoittuu, se on ollut jo kiinni mantereessa.

Paikalla ollut talo on ollut suorakaiteen muotoinen, pituudeltaan 17 metriä, leveydeltään 8 metriä ja todennäköisesti harjakattoinen. Asunto ja karjasuoja ovat olleet saman katon alla. Rieskaronmäeltä onkin löytynyt laajasti eri eläinten luita, joista viisi on ollut vuohen, tai lampaan, toiset viisi naudan, kaksi koiran, sekä yksi majavan ja jäniksen luu. On mielenkiintoista, että suurin osa luista on kotieläinten luita. Tämä viittaa siihen, että kotieläinten pito oli jo vakiintunut. Paikalta on löytynyt myös hevosen luu. Uusimpien ajoitustulosten perusteella Rieskaronmäen hevosen luulöytö on Suomen vanhin ja täten ensimmäinen varma havainto hevosesta Suomessa pronssikaudella.
Lattiana talossa on ollut maapohja ja sen seinien uskotaan olleen turpeesta ja savella silatusta oksapunoksesta tehty. Rakennuksen läheisyydessä on myös nelikulmaisen majan jäännös, joka on ilmeisesti tuhoutunut tulipalossa. Rakennukset ja röykkiöt sijoittuvat kahden mäenkumpareen sivuille ja päälle. Satakunnan museossa on pienoismalli Rieskaronmäestä asutuksen aikaan.

Rieskaronmäen talon pienoismalli Satakunnan museossa

Alue on erittäin hyvin tutkittu ja sieltä on löytynyt runsaasti pronssikauden aineistoa. Kaikki röykkiöt ovat tutkimusten yhteydessä todettu haudoiksi. Niissä oli kehärakenteita ja paasiarkkuja. Löytöinä on saatu mm. pronssinappi ja pronssinen kaularengas. Yhden röykkiön yhteydessä oli myös pajan paikka. Kumpareella olevassa pyöreässä, 2,2 m korkeassa suurröykkiössä todettiin viisi-kuusi polttohautausta. Luiden lisäksi siitä on löydetty mm. pronssipinsetit. Neljästä muustakin röykkiöstä todettiin polttohautoja.

Kampa ja pinsetit

Ranne- ja kaularengas

Lähteet:

Satakunnan museo

https://extras.csc.fi/arctinet/pronssikausi/117.phtml

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=531010035

http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/opetus/opetuspaketit/esihistoria/tietoa/pronssikausi/2

http://www.nakkila.fi/asiakirjat/pub/%7B9AB527EF-23E4-4A5E-8998-F8FC8FE43ACC%7D_Esihistoria.pdf

Suomen Leijona

Tänään 27.1.2016 on mediassa ollut esillä Suomen leijona. Kohu sai alkunsa, kun eräs äiti kertoi, että hänen alakouluikäistä poikaansa oli kielletty pitämästä leijonakorua koulussa. Kohu meni sekavaksi, kun koulu kiisti tämän. Miten vain. Tarkoitukseni ei ole ottaa kantaa kohuun, vaan siihen leijonaan. Kuinka moni oikeasti tietää miksi meidän vaakunassamme on leijona?

Yllätyksenä ei varmasti tule kenellekään, että Suomen vaakuna leijonineen on paljon vanhempi, kuin itsenäinen Suomi. Ensimmäisen kerran se esiintyy nykyisessä asussaan 1580-luvulta peräisin olevassa Kustaa Vaasan hautamonumentissa, joka sijaitsee Uppsalan kirkossa. Vaakunan päällä on kuvattuna kruunu. Samassa monumentissa esiintyy kaikkien Ruotsin maakuntien vaakunat. Kustaa Vaasa itse oli menehtynyt jo vuonna 1560, mutta flaamilainen kuvanveistäjä Willem Boy veisti monumentin vasta 1571-1591. Vaakunaa käytettiin Ruotsin itäosien, Suomen herttuakunnan, tunnuksena vuoteen 1809 asti ja sen jälkeen herttuakruunun kanssa Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunana. Itsenäisen Suomen tunnus siitä tuli luonnollisesti vuonna 1917.

Leijonavaakuna Kustaa Vaasan
hautamuistomerkissä.

Leijonan käytöstä Suomen vaakunassa saamme kiittää Juhana-herttuaa, josta myöhemmin tuli kuningas Juhana III, joka oli siis Kustaa Vaasan poika. Hän lisäsi Kustaa Vaasan kuoltua vaakunaansa kolme kruunua ja leijonan. Kun lopulta tuli aika suunnitella Suomen aluelle vaakuna, päätyi siihen tämä leijona, joka löytyi siis Juhanan, kuin koko valtakunnankin vaakunasta. Tämä oli luonnollista, sillä Juhana oli saanut isältään Suomen herttuan arvonimen vuonna 1556. Suomen herttuakunta luotiin Kustaa Vaasan valtakauden lopulla läänitykseksi Juhanalle.

Toki voimme leijonan käytöstä vaakunassa mennä Juhana-herttuasta ja Kustaa Vaasastakin kauemmas historiaan. Suomen vaakunassa kuvattu leijona on samanlainen, kuin Länsi-Götanmaan ja Smoolannin vaakunassa ja se on taas peräisin Ruotsin hallitsijasukuihin keskiajalla kuuluneesta Folkunga (Bjälbo)-suvun vaakunasta. Folkunga-suku linkittyy vahvasti Norjaan ja Tanskaan, jossa myös komeilevat leijonat vaakunoissa. Ruotsin kuninkaan Maunu Ladonlukon sinetissä oli jo 1200-luvulla leijona, niin pitkälle myös Norjan ja Tanskan leijonavaakunat voidaan ajoittaa. Norjan, Tanskan ja Suomen leijonien yhteys keskenään liittyykin kysymykseen: onko Juhana-herttuan vaakunassa olevan leijonan ja Kustaa Vaasan hautamonumentin Suomen leijonan idea alkujaan peräisin Folkunga-suvun leijonasta? Uskallan sanoa, että on, sillä kahdella jalalla seisova leijona kuului alun perin nimenomaan Folkunga-suvulle.
Näillä vanhemmilla leijonilla tosin ei ole miekkaa. Samanlaiset miekat, kuin Suomen vaakunassa, esiintyy myös Karjalan vaakunassa, joka esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1562 Ruotsin maakuntavaakunoiden värillisessä piirrossarjassa ja jonka Karjala sai vuonna 1560. Tästä vaakunasta saatiin miekat Suomen vaakunaan. Nämä miekat, ovat kilvoittaneet historiantutkijat erilaisiin näkemyksiin niiden symboliikasta.
Yleisin käsitys taitaa olla se, että käyrä miekka, jota leijona polkee jalkoihinsa, kuvaisi venäläisiä. Tämä käsitys olisi tietenkin looginen, sillä Ruotsi kävi 1500-luvun lopulla Pohjoismaista viisikolmattavuotista sotaa, jota on kutsuttu myös termillä pitkä viha. Silloin taisteltiin nimen omaan Karjalan alueista. Sota päättyi 1595 Täyssinän rauhaan. Tätä ennen oli myös useita yhteenottoja idän suuntaan, kuten mm. sata vuotta aiemmin käyty sota, vanha viha.
Uusimman näkemyksen mukaan (mm. Matti Klinge) sapeli kuitenkin kuvastaa mongoleja, sekä turkkilaisia, jotka pitivät hallussaan suuria maa-alueita nykyisellä Venäjällä ja joita pidettiin yleisesti koko Euroopassa uhkana.

Maailmalla on paljon leijonia vaakunoissa ja tämän Suomen leijonan alkuperää metsästäessä saatetaan mennä hyvinkin pitkälle ja moneen kertaan väärille raiteille. Siksi on turhaa spekuloida olemattomilla leijonilla ja pysyä tosiasioissa: Suomen leijonavaakuna on peräisin Juhana-herttualta ja esiintyy ensimmäisen kerran Kustaa Vaasan hautamonumentissa.

Lähteet:

Marjo Vilkko - Suomi on ruotsalainen

http://itsenaisyys100.fi/suomen-viralliset-tunnukset-lippu-ja-vaakuna/#more-info-498

http://www.intermin.fi/fi/ministerio/suomen_lippu_ja_vaakuna/suomen_vaakuna

http://www.finnica.fi/suomi/index.htm

Hanneke Vrome - Suomenlahden Titanic

Suora vertaus Titaniciin on mahdollisesti yliampuva. Siitä huolimatta lähes 550 vuotta sitten tapahtunut haaksirikko on sen ajan mittasuhteiltaan niin Estonian, kuin Titanicinkin uppoamisten kaltainen suuronnettomuus.

Ruotsissa elettiin keskiajan loppua vuonna 1468, jolloin Traven satamasta Lyypekistä, lähti Tukholman Arholmaa kohti neljä laivaa. Kahden laivan oli määrä jatkaa Arholmasta Tallinnaan. Tarkalleen ottaen elettiin loppuvuotta ja päivä oli 11. marraskuuta, kun laivat lähtivät purjehdukselleen. Loppuvuosi oli valittu ajankohdaksi tarkkaan, sillä Itämerellä riehuvat merirosvot ja kaapparit eivät enää niin myöhään olisi yhtä aktiivisia, kuin kesällä. Ruotsin ja Suomenlahden rannikot, sekä sokkeloinen saaristo tarjosivat merirosvoille hyviä suojapaikkoja siihen aikaan. Suunnitelma pysyi hyvin salassa ja laivue säilyikin kaappreiden hyökkäykseltä. Muille voimille ei kuitenkaan mitään mahtanut.

Saattueen saapuessa Arholmaan, jatkoi kaksi laivoista Tukholmaan ja kaksi Tallinnaan. Toinen Tallinnaan suuntavista laivoista oli holkki Hanneke Vrome (tai Wrome), se oli kooltaan harvinaisen suuri purjealus jollaista ei ennen oltu Itämerellä tavattu, sen sanotaan olleen huomiota herättävän suuri ja sillä oli mukanaan poikkeuksellisen arvokas lasti, joka sisälsi mm. 1200 tynnyriä hunajaa, hopeaa, 200 pakkausta kangasta ja jopa 10000 kultaguldenia. Arholmasta laivaan astui lisää matkustajia, heidän joukossaan myös Raaseporin linnanherran Lauri Akselinpoika Tottin puoliso Katariina Jönsintytär Viffert, heidän poikansa, sekä aseenkantajia ja suuri joukko porvareita poikineen. Laivalla sanotaan olleen mahdollisesti jopa 240 henkilöä. Aluksen kapteeni oli lyypekkiläinen laivuri Hanneke Vrome, jonka mukaan muutoin nimeämätöntä laivaa kutsuttiin.

Sukeltaja Kalle Salonen on piirtänyt arvionsa siitä,
miltä Hanneke Vrome mahdollisesti näytti. 

Vuoden 1468 marraskuun 20.-21. välisenä yönä kaksi Tallinnaan matkalla olevaa alusta joutuivat myrskyyn, tarkemmin sanoen ne joutuivat kovaan vastatuuleen, joka pakotti laivat kääntymään takaisin kohti Suomen alueen rannikkoa. Silloin toinen laivoista, holkki Hanneke Vrome kaatui ja upposi vieden syvyyksiin kaikki laivalla olleet matkustajat, sekä arvokkaan lastin. Aikalaiskuvaus sanoo, että "he laskeutuivat ikään kuin silmänräpäyksessä meren syvyyteen ja hukkuivat". Uppoamisesta nimittäin on säilynyt kertomus, joka on toisen Tallinnaan matkalla olleen laivan miehistön jäsenen kertoma.

"Laiva nitisee, ja sen rakenteissa paukahtelee. Kuuluu valtava rusahdus, ja laiva kallistuu enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Sen jälkeen kaikki käy nopeasti."

On todennäköistä, että Hanneke Vrome ajoi myrskyssä karille ja upposi Jussarön saaren edustalle. Karille ajoa tukee kertomus, että se hajosi ja upposi nopeasti. Jos alus olisi vuotanut myrskyssä saatujen vaurioiden vuoksi, se olisi pysynyt pinnalla kauemmin ja uponnut hitaasti. Toinen alus pääsi kuin ihmeen kaupalla Tallinnaan. 

Onnettomuus aiheutti suurta surua Lyypekissä ja Tallinnassa. Lyypekin satamaan pystytettiin muistomerkki onnettomuudessa kuolleille. Kivi oli paikallaan vielä 1740-luvulla. Haaksirikon johdosta Lyypekissä ja Tallinnassa säädettiin tärkeiden purjehdusten takarajaksi martinpäivä, 11. marraskuuta, eli sama päivä jolloin Hanneke Vrome lähti Lyypekistä viimeiselle matkalleen. 

Osa Hanneke Vromen lastista saatiin pelastettua. Hylkytavaraa ajatui rannoille vielä vuosien päästä. Meren pohjassa makaa kuitenkin ne 10000 kultaguldenia lopun lastin kera, kullan nykyarvoksi on sanottu jopa 50 miljoonaa euroa. Tämä on kuitenkin vain materiaa, sillä aluksen mukana uponneet yli 200 ihmishenkeä olivat valtava menetys. 

Jos analysoidaan haaksirikon suuruudella sen verran, että Ruotsin valtakunnasssa oli 1400-luvun lopulla, lähteistä ja laskutavoista riippuen, n. 0,8 miljoonaa ihmistä. Nykyään Suomen ja Ruotsin asukasluku on n. 15 miljoonaa, eli lähes 20 kertaa enemmän. Tänä päivänä vastaavan laajuinen onnettomuus vaatisi siis jopa 4800 ihmisen hengen. Tietenkin tällainen vertailu ei ole täysin korrektia, mutta suuntaa se antaa Hanneke Vromen haaksirikon laajuudesta. 

Tällaisia kultarahoja odotetaan
löytyvän Hanneke Vromen hylystä. 

Hanneke Vrome on taatusti yksi Itämeren mielenkiintoisimmista hylyistä valtavinen aarteineen. 

Holkkia ei kuitenkaan ole milloinkaan paikannettu. Tai mahdollisesti sittenkin on. Nimittäin sukeltaja ja hylyntutkija Rauno Koivusaari on kertonut löytäneensä hylyn pitkän taustatyön ja sadan sukelluksen jälkeen Jussarön edustalta vuonna 2014. Koivusaari itse on asiasta varma, "Paha on muuta väittää, kyllä se on Hanneke Wromen hylky. Akateemiset piiritkin tietävät jo tämän, mutta he tarvitsevat aina 100 prosenttia faktaa." Museovirasto on tehnyt alueella sukelluksia ja tutkinut mahdollista hylkyä. Lisätietoa odotellessa. 

Niin ja vielä yksi asia, joka viimeistään tuo Hanneke Vromen kaikille tutuksi. Yle alkoi kuvata vuoden 2015 syksyllä uutta seikkailusarjaa, jonka kehyskertomus on Hanneke Vromen tarina. Sarjaa on tarkoitus esittää vuodenvaihteessa 2016-2017.

Päivitys tekstiin 4.2.2016
Museovirasto tiedotti, että Jussarön edustalta löytynyt hylky ei ollutkaan Hanneke Vrome, vaan 1700-luvun alkupuolella rakennettu, mahdollisesti saksalaista alkuperää oleva alus.

Lähteet:

http://haaksirikot.blogspot.fi/p/httphaaksirikot.html

http://www.hs.fi/kotimaa/a1430370629887

http://seura.fi/puheenaihe/ajankohtaista/loysivatko-sukeltajat-viime-kesana-1400-luvulla-uponneen-kultalaiva-hanneken/

http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/myrsky_nieli_aarrelaivan_ja_raaseporin_linnanrouva

Ulvilan keskiaikainen Pyhän Olavin kirkko

Ajelin tänään Ulvilan keskiaikaiselle kirkolle, tarkoituksenani kuvata sitä niin ulkoa, kuin sisältä. Sisäkuvat jäivät tällä kertaa kuitenkin ottamatta, sillä kirkko ei ollut avoinna. Päivitän tämän tekstin kuvat viimeistään kesällä, kun pääsen myös sisälle kuvaamaan. Siihen asti muutama hyvä sisäkuva löytyy mm. täältä.

Pari viikkoa sitten kirjoitin Ulvilan Liikistostä ja tämä teksti jatkaa suoraan siitä, sillä Ulvilan kirkkoperinne Liikistön jälkeen siirtyi sen nykyiselle paikalle, n. 1,5 km päähän Liikistöstä, silloisen keskiaikaisen kaupungin läheisyyteen. Ulvilan Pyhän Olavin kirkko on ainoa jälki, joka Ulvilassa on säilynyt sen keskiaikaisesta menneisyydestä.

Kirkon pääovi

Kirkko hautausmaalta katsottuna

Milloin kirkko sitten rakennettiin nykyiselle paikalle? Tästä on taatusti yhtä monta näkemystä, kuin on kertojaakin ja täyttä varmuutta asiaan ei ole. Ensimmäinen vaihtoehto kirkon rakentamisajankohdaksi on heti vuoden 1332 jälkeen, jolloin Piispa Pentti antoi määräyksen kivikirkon rakentamisesta. Tämä on saattanut tarkoittaa Liikistön toista kirkkoa, tai nykyistä kirkkoa.
Kirkon ympärillä oleva hautausmaa vihittiin joka tapauksessa käyttöön vuonna 1347, eli hieman ennen kuin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen myönsi Ulvilalle kaupunkioikeudet vuonna 1365. Ulvila oli siihen aikaan Ruotsin valtakunnan pohjoisin kaupunki.

Tiedetään myös, että Ulvilan kirkko vaurioitui pahoin tulipalossa vuonna 1429, jonka jälkeen sinne hankittiin nykyäänkin esillä olevaa esineistöä, kuten krusifiksi ja Pyhää Olavia esittävä veistos. Olisi loogista, että tuo palanut kirkko oli aiemmin samalla paikalla ollut puinen kirkko, jonka tuhouduttua kivikirkkoa alettiin rakentaa. Tähän ei kuitenkaan täsmää aiemmin mainitsemani Piispa Pentin määräys nimenomaan kivikirkon rakentamisesta. Aikaa määräyksen ja palon välillä on lähes 100 vuotta. 

Sisäholvit kirkkoon kuitenkin rakennettiin vasta 1480-1490-luvuilla ja Markus Hiekkanen väitti väitöskirjassaan, että koko kirkko olisi rakennettu silloin. Myöhemmin hän myöhäisti entisestään arviotaan ja kertoi uskovansa kirkon rakennetun vuosien 1495 ja 1510 välillä. Ajoitus on perusteltu mm. rakennuksen piirteillä ja kirjallisilla lähteillä. Tuskin millään muulla Suomen alueen kirkolla on yhtä laajaa arviota sen rakennusvuodesta, kuin Ulvilan kirkolla. Arviot ajoittuvat siis vuosien 1332 ja 1510 välille.

Yksi mielenkiintoisimmista seikoista ikäasiassa on vuonna 2004 kirkon pohjoisseunustalta löytynyt aarre. Ja nyt ei puhutakaan ihan mistä tahansa aarteesta, vaan todellisesta löydöstä. Nimittäin Suomen suurimmasta keskiaikaisesta raha-aarteesta. Aarre sisälsi kaikkiaan 1474 hopearahaa, jotka edustavat 11 keskiaikaista rahatyyppiä. Kolikot olivat nahkaisessa pussissa ja pussi kookkaassa tinatuopissa. Pussi painoi 1,2 kg.

Kätkö on tehty todennäköisesti 1300- ja 1400-lukujen taitteessa, sillä uusin kolikko on vuodelta 1390. Voiko siis olla mahdollista, että koko kirkko olisi rakennettu vasta 100 vuotta aarteen kätkemisen jälkeen. Sitä ei tunnu kukaan tietävän, kuten ei rahojen kätkijääkään. Vieläkin erikoisemmaksi asian tekee se, että kivikirkon alin antura on rakennettu aarrekätkön alle. Miksei aarretta löydetty kivikirkon rakennusvaiheessa?

Aarre on kuitenkin valtava. Arvion mukaan sen arvo on ollut 28-29 silloista Ruotsin valtakunnan markkaa ja sillä olisi voinut ostaa pienen maatilan. Vertailuna summan suuruuteen voidaan pitää Ulvilan kaupungin vuonna 1400 kuninkaalle maksamaa veroa; se oli vuodessa 20 markkaa. Aarre on nähtävissä Satakunnan museossa.

Kirkon pohjoisseunusta. 

Nahkainen pussi, sekä tinakannu kansineen

Aarteen rahoja

Niin tai näin, kirkko oli kuitenkin valmis viimeistään 1510 ja siinä oli kolme hienoa ja Suomessa ainutlaatuista tiiliholvia sisäseinäpylväineen. Tämän jälkeen kirkkoa on korjattu usein, keskimäärin kerran sukupolvessa. Kirkossa on nykyisin aiemmin mainittujen krusifiksin ja veistoksen ohella keskiaikainen veistosryhmä Pyhä Anna kolmantena, vanha kuoripenkki, edelleen käytössä oleva 1490-luvulta peräisin oleva ehtoolliskalkki, vuonna 1657 lahjoituksena saatu saarnatuoli, 1600-luvun lopulta oleva kaappimallinen alttaritaulu, kuninkaanpenkit, joista ainakin toinen on valmistettu Kustaa III:n vierailua varten 1790-luvulla, sekä ulvilalaisten aatelissukujen hautavaakunat.

Kirkon kuorirakennuksessa on viisi hautaa ja asehuoneessa yksi hauta, jota ei ole ilmeisesti koskaan käytetty. Kirkkoon on haudattu Axel Kurck, josta kirjoitin aiemmin, sekä Savonlinnan linnaläänin käskynhaltijana toiminut Gödik Fincke, josta kirjoitan myöhemmin. Fincke kuoli Ulvilassa sijaitsevassa Sunniemen kartanossa. Samassa haudassa hänen kanssaan on hänen vaimonsa Elisabeth Boije. Näiden kolmen hautakivet ovat esillä asehuoneessa. Kolmen muun haudan vainajien henkilöllisyyttä ei tunneta.

Asehuoneessa on myös muita hautakiviä, niistä vanhimmat ovat todennäköisesti peräisin Liikistön hautausmaalta, josta ne myöhemmin siirrettiin nykyiseen kirkkoon. Markus Hiekkasen mukaan ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että kivet olisivat milloinkaan olleet Liikistössä, vaan että nykyisen kirkon paikalla olisi ollut aiemmin puinen kirkko, jossa kivet ovat alkujaan olleet. Kivien joukossa on 1300-luvulla kuolleiden saksalaisten kauppiaiden Herbordus Wiperenvorden, Tidemannus de Cumen, sekä Arnoldus Stolten kalkkikivestä veistetyt hautakivet. Vanhin vuosiluvun sisältävistä hautakivistä on vuodelta 1313. Hautakivessä näkyy edelleen osa sen tekstistä, joka kuuluu: "Pyhän Johannes Kastajan päivän aattona Herran vuonna 1313 kuoli Herbordus de Wiperenvorde. Rukoilkaa hänen puolestaan."  Toisen hautakiven säilyneestä tekstistä voidaan lukea: "Herran vuonna 1318 kuoli Tidemanus de Cume." Kolmannessa kivessä, joka on vuodelta 1345, näkyy teksti: "Viidentenä päivänä ennen Bartolomeuksen päivää (18.8.) Herran vuonna 1345 kuoli Arnoldus Stolte. Rukoilkaa hänen puolestaan." Neljännessä hautakivessä mainitaan nainen, jota ei ole pystytty tarkemmin identifioimaan, kivi kertoo: "Herran vuonna 1380, Pyhän Mikaelin päivän jälkeen, kuoli Anna. Rukoilkaa hänen puolestaan." Ulvilan kirkon vanhimpana hautakivenä pidetään kuitenkin pelkän puumerkin sisältävää kiveä, jonka on arveltu ajoittuvan 1200-luvulle.

Kirkon vieressä sijaitsee kellotapuli, jonka on suunnitellut porilainen timpuri Jaakko Winberg. Se on peräisin 1750-luvulta. Kirkon läheisyydessä sijaitsee myös Saaren kartano, Ulvilan pappilat, sekä Ulvilan keskiaikaisen kaupungin autioitunut paikka. Kirkosta Poriin päin katsottuna, Kokemäenjoen vastarannalla sijaitsee Koiviston kartano, jonka Kustaa Vaasa perusti kuninkaankartanoksi vuonna 1557.

Kellotapuli

Museovirasto on määritellyt Ulvilan Pyhän Olavin kirkon ympäristöineen yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.

Lähteet:

http://www.ulvila.fi/ulvila.asp?lang=fi&menu=%7B37F450D1-9271-44AD-A3A7-65668C4B1B36%7D&url=matkailu/MatkailuKirkot.xml

http://www.ulvilanseurakunta.fi/

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=379

http://www.pk-numismaatikot.fi/tietopalvelut/artikkelit/Ulvilan-aarre

Satakunnan museo

https://seura.fi/ilmiot/mysteerit/mysteeri-kuka-katki-arvokkaan-raha-aarteen-ulvilaan/

Arvid Wittenberg - Salamakyntinen kotka

Lukiessani Olavi Antilan ja Juha E. Tetrin hienoa kirjaa Hakkapeliittain jäljillä, päätin tarkastella erästä upseeria hieman tarkemmin. Kustaa II Aadolfin kuolinpaikalle Lützeniin on rakennettu muistokappeli, jonka ikkunoissa on hänen maineikkaimpien upseeriensa vaakunoita. Suomen alueelta niitä on neljä: aiemmin kirjoittamani Torsten Stålhandske, Pohjolan lumiaura Åke Tott, Kustaa Horn, sekä Arvid Wittenberg. Voisin sanoa, että tämä kertoo jo aika paljon näiden kaikkien suuruudesta sotatantereilla Ruotsin mahtavassa armeijassa.

Arvid Wittenberg, tai Arvid Wirtenberg von Debern, syntyi Porvoossa vuonna 1606, hänen vanhempansa olivat Johannes Wirtenberg von Debern ja Magdalena Schönfeld.
Wittenberg astui sotapalvelukseen vasta 16-vuotiaana vuonna 1622 ja osallistui yli kymmenen vuoden ajan 30-vuotisen sodan taisteluihin. Olen yrittänyt löytää tietoa Wittenbergin osallisuudesta vuosien 1630-1632 taisteluihin, mutta oikein selvyyttä en niihin ole saanut. Löysin ainoastaan Topeliuksen merkinnän Välskärin kertomuksista, jossa hän kirjoitti Wittenbergin olleen Frankfurtissa kuninkaan kanssa vuonna 1631, mutta tämäkään ei ollut taistelukuvaus, vaan kuninkaan järjestämät suuret tanssiaiset. Niin tai näin, Wittenberg osallistui kuitenkin vuonna 1634 Nördlingenin surulliseen taisteluun, jossa hän jäi myös vangiksi, mutta vapautettiin vaihtokaupassa melko nopeasti. Muita tunnettuja taisteluja oli 1636 Wittstock, jossa sodan suunta kääntyi jälleen Ruotsin eduksi, sekä 1639 Chemnitz. Näiden jälkeen Wittenbergistä tuli kenraalimajuri.

Tästä ei mennyt kauaakaan, kun hänestä tuli ensimmäisen kerran hetkellisesti Ruotsin armeijan ylipäällikkö. Se tapahtui 1641 Johan Banérin kuoltua, ennen kuin tehtävään valittu Lennart Torstensson saapui ottamaan armeijan halttunsa. Tämän jälkeen Wittenberg osallistui Breitenfeldin toiseen taisteluun vuonna 1642, joka päättyi alivoimaisen Ruotsin ylivoimaiseen voittoon keisarillisista, sekä Jankovin taisteluun vuonna 1645, joka niin ikään päättyi Ruotsin voittoon keisarillisten menettäen koko tykistönsä ja puolet armeijastaan. Taistelun jälkeen Lennart Torstensson luopui ylipäällikkyydestään reumatismin takia ja luovutti sen Carl Gustaf Wrangelille. Wrangelin tuloon asti Wittenberg toimi toistamiseen Ruotsin armeijan ylipäällikkönä.

Tällä välin Wittenberg oli myös naimisissa, hänen ensimmäinen vaimonsa oli Eva Margareta von
Langen, jonka kanssa avioliitto kesti vuodesta 1642, Eva Margaretan kuolemaan 1646 saakka. Tähän liitoon syntyi kaksi lasta, Leonard Johan ja Beata Magdalena.
Vuonna 1648 hän avioitui Maximiliana Elisabeth von Schönburgin kanssa.

Wittenberg ylennettiin marsalkaksi vuonna 1655, samana vuonna kun alkoi Pohjan sota. Näinä aikoina hän toimi myös Pommerin kenraalikuvernöörinä. Wittenbergin olikin määrä johtaa armeija juuri Pommerista Puolaan, jossa hän joukkoineen yhtyi kuningas Kaarle X Kustaan armeijaan. Varsova ja Krakova vallattiin ja täten lähes koko Puolan ydinalue oli Kaarlen hallussa. Loppuvuodesta 1655 Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik Vilhelm uhkasi Ruotsia sodalla ja Kaarle X Kustaa jätti Wittenbergin joukkojen komentajaksi, lähtiessään itse Pohjoiseen kohdatakseen Fredrikin.
Kaarle X Kustaa pakotti Fredrikin solmimaan alkuvuodesta 1656 Königsbergin sopimuksen, jonka myötä Kaarle X Kustaa sai lopulta, paitsi tulleja ja satamien käyttöoikeuksia, myös Preussin kokonaisuudessaan Ruotsin hallintaan. Fredrik lupasi myös koko armeijansa vuodeksi Ruotsin käyttöön.

Tällä välin kuitenkin puolalaiset alkoivat vallata maata takaisin ja ryhtyivät piirittämään valtavalla armeijalla Varsovaa, jossa Wittenberg sotilaineen oli. Lopulta piiritys kävi niin tukalaksi, että Wittenberg antautui ja jäi puolalaisten vangiksi. Topelius kirjoittaa Maamme kirjassa seuraavaa:

"Toukokuussa v. 1656 tuli Puolan kuningas itse 100,000 miehen voimalla valloittamaan takaisin pääkaupunkiansa. Wittenbergillä oli 3,000 ruotsalaista ja suomalaista asetettavana näitä 100,000 miestä ja Warsovan 40,000 vihollismielistä asukasta vastaan. Mutta hän olikin jo kahdennenkymmenennen kerran päällikkönä piiritetyssä linnassa.

Puolan kuningas lähetti käskyn, että portit oli avattava: muutoin ei ollut armoa odotettavissa. Wittenberg vastasi, ettei kuninkaan pitäisi vaatia rehellistä soturia häpeälliseen tekoon ja ettei puolalaistenkaan nyt tarvinnut osoittaa armeliaisuuttaan, vaan urhoollisuuttaan. Tämä vastaus sai puolalaiset raivoon, ja he ryntäsivät Warsovaa vastaan kesäkuun 20 p:nä. Kello 5:stä aamulla kello 3:een iltapäivällä piti Wittenberg ja hänen väkensä puoliaan verrattoman sankarillisesti. Heidät työnnettiin pois muureilta, kaupunkilaiset ahdistivat heitä, ja he taistelivat yhä katu kadulta, talo talolta. Vihdoin Wittenbergillä oli vain 900 miestä jäljellä; nämä sulkeutuivat luostariin, valmiina taistelemaan viimeiseen mieheen. Mutta puolalaiset itse olivat urhoollista kansaa ja ihmettelivät sellaista miehuutta. Nämä 900 saivat vapaasti lähteä; ainoastaan Wittenberg vietiin vankina puolalaiseen linnaan ja kuoli vankeudessa. Hänen kunniakseen lyötiin vuonna 1826 muistoraha, jossa on kuvattuna kotka, salama kynsissä."

Näin Arvid Wittenbergin, vai pitäisikö sanoa Arvid Wirtenberg von Debernin elämä päättyi vankeudessa Puolan Zamoscissa seuraavana vuonna, tarkalleen 7.9.1657. 

Ennen Wittenbergin kuolemaa Kaarle X Kustaa valloitti nopeasti Varsovan takaisin brandenburgilais-ruotsalaisella armeijalla jo heinäkuussa 1656. Fredrik Vilhelm kuitenkin vetäytyi yhteistyöstä, eikä Ruotsi pystynyt hyödyntämään voittoaan. 

Roskilden rauhansopimuksessa vuonna 1658 Ruotsi sai mm. Skånen, Hallandin, Blekingenin, Bornholmin ja Trondheimin. Tämän jälkeen Kaarle yritti tuhota Tanskan 1659, mutta yritys epäonnistui pahasti Tanskan saaden apua Hollannilta, Itävallalta ja Brandenburgilta. Valmistellessaan hyökkäystä Norjaan helmikuussa 1660 Kaarle X Kustaa kuitenkin kuoli. Kruununperijä Kaarle XI oli vasta nelivuotias. Alankomaiden välityksellä saatiin solmittua Kööpenhaminan rauha, jossa Ruotsi luovutti Tanskalle takaisin Trondheimin ja Bornholmin. 

Palatakseni vielä Wittenbergiin. Suomen alueella hänellä oli läänityksinään Nyborgin kreivikunta, joka käsitti Parikkalan ja Uukiniemen, läänityksinä oli myös kaikki kruununtilat Loimaan pitäjässä, jonka yhteydessä hän, tai hänen paikallinen edustajansa, hankki itselleen asemia myös Euran Kauttuankosken äyräillä. Tuttua seutua siis, itse olen kotoisin Eurasta.

Lähteet:

Zachris Topelius - Maamme kirja

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/568/

Porin keskustan vanhat kirkot ja hautausmaat

Tänään olikin täydellinen ilma lähteä kuvailemaan hieman Porin menneisyyttä, vaikka haluamastani menneisyydestä ei juuri mitään jäljellä olekaan. Paikat kuitenkin ovat, siksi tämän tekstin ohessa on aiempaa enemmän kuvia.

Mahdollisesti moni Porissa käynyt tietää, että vuonna 1863 valmistunut Keski-Porin kivinen kirkko seisoo komeana Kokemäenjoen rannalla ja että nykyinen hautausmaa löytyy Käppärästä, jossa seisoo myös Juseliuksen mausoleumi. Kuten olettaa saattaa, tässä ei ole kuitenkaan koko totuus Porin kirkoista ja hautausmaista.

Porin Vanha hautausmaa sijaitsee melko lähellä Porin keskustaa, Maantiekadulla, vesitornin vieressä. Tätä Vanhaa hautausmaatakin vanhempi hautausmaa sijaitsi aivan keskustassa, entisen Porin Oluttehtaan, Hallituskadun ja Satakunnan museon alla. Tällä kohdalla sijaitsi aikoinaan myös Porin kaksi vanhinta kirkkoa. Niin hautausmaasta, kuin kirkoista, ei ole jäljellä muuta, kuin muistomerkki museon terassilla.

Museon terassilla oleva muistomerkki

Oikealla Satakunnan museo, vasemmalla
entisen Porin Oluttehtaan varasto ja
Nybergin talon (Widbomin talo) paikka

Palataan siis ajassa taaksepäin aina vuoteen 1558. Juhana-herttua, tuleva kuningas Juhana III, perusti silloin Porin kaupungin. Hän käski myös Ulvilan keskiaikaisen kaupungin asukkaita muuttamaan Poriin. Näin Porin ja Ulvilan historia sitoutuu hyvin tiiviisti yhteen.
Juhana-herttua suunnitteli vuonna 1589 kivikirkon rakentamista Poriin, mutta tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, kuten ei aiemmin suunniteltu linnan rakentaminenkaan.
Pori sai kuitenkin ensimmäisen kirkkonsa, tosin puisen, aiemmin mainitun museon kohdalle.
Kirkon oven yläpuolella oli punainen kivi, johon oli kaiverrettu kaupungin perustamisen vuosiluku 1558. Kirkon erillinen kellotapuli oli varustettu kahdella kirkonkellolla, sekä aikaa näyttävällä "säijärikellolla", eli tornikellolla. Kirkossa oli todennäköisesti myös urut, joka oli tähän aikaan hyvin harvinaista.
Kirkko sijaitsi hirsiaidan ympäröimällä kirkkomaalla, se oli rakennettu puusta, laudoitettu ja maalattu punaiseksi ja siinä oli tervattu paanukatto. Sisältä kirkko oli yksinkertainen, mutta arvokas ja kirkko saikin vastaanottaa arvokkaita lahjoituksia niin kaupunkilaisilta, kuin kaupungin ympäristön aatelisilta. Toinen kirkon kelloista soitettiin rikki kuningas Kaarle X Kustaan kuolinsoitossa vuonna 1660 ja kaupungilla ei ollut varaa sen korjaamiseen, saati uuteen kelloon. Vaikka tämä Porin vanhin kirkko säilyikin jopa kuudesta kaupunkia kohdanneesta tulipalosta, koitui kaupungin seitsemäs palo 28.5.1698 sen kohtaloksi, hävittäen samalla lähes koko kaupungin.

Porin kartta vuodelta 1696 aseteltuna nykyisen
asemakaavan päälle. Kirkko ja hautausmaa
näkyvät ylhäällä vasemmalla. 

Pori nousi kuitenkin tuhkasta ja uusi kirkko rakennettiin samalle paikalle vuonna 1701. Kaupungin uudelleenkasvun esteenä oli hetken aikaa Isoviha, jonka tieltä kaupunki lähes autioitui askukkaiden muuttaessa ketkä meren yli, ketkä lähimpiin kyliin. Isovihan aikana kaupunkia kohtasi valtava tuho, kun kokonaisia perheitä vietiin pois ja taloja, myllyjä, sekä aittoja ryöstettiin, tuhottiin ja poltettiin. Poriin kohdistui venäläisten sotajoukkojen tuoma Isovihan kurimus vain neljän kuukauden ajan 1713-1714, mutta kesti vuosia ennen kuin kaupunki pääsi jälleen jaloilleen.

Nyt oli kuitenkin palosta ja Isovihasta selvitty ja uusi kirkko seisoi vanhalla paikallaan, jossa vanhempi kirkko oli 150 vuotta seissyt. Edellisestä palosta saatiin pelastettua joitain kalleuksia ja uusia lahjoituksia tuli tasaisesti. Tämä uudempikin kirkko oli punaiseksi maalattu ja sen sisälle oli vuonna 1752 koristemaalauksia maalannut vaasalainen maalari Hjulström. Kirkko oli muutoinkin hienosti sommiteltu koristeilla ja marmoroinneilla. Kirkon ovella oli myös tallella se punainen kivi, johon oli kaiverrettu 1558. Yksi hienoimpia elementtejä oli kuitenkin uudet urut, jotka kirkko sai vuonna 1774.
Kirkkoa korjattiin ja jatkettiin useasti ja vuonna 1825 se uudistettiin ristikirkoksi. Ympäröivälle hautausmaalle oli istutettu tuuheita jalavia. Tämä kirkko selvisi yhdestä, vuoden 1801, palosta, kuin ihmeen kaupalla, kaupunkilaisten pelastaessa sen lähes varmalta tuholta. Lopulta järjestyksessä kaupungin yhdeksäs ja viimeinen palo 22.5.1852 vei sen kuitenkin mukanaan.
Tämäkin palo tuhosi lähes koko kaupungin ja pakotti osan kaupunkilaisista muuttamaan maakuoppiin, "kuoppakaupunkiin", nykyisen VI:n kaupunginosan paikalle.

Porin kaupungin pienoismalli Satakunnan museossa, joka
esittää kaupunkia ennen sen paloa 1852.
Kirkko edessä oikealla, raatihuone vasemmalla. 

Teatterin seinässä oleva muistokyltti paikasta,
josta palo sai alkunsa vuonna 1852

Kuoppakaupungin muistolaatta vesitornissa

Kuitenkin jo vuoden 1801 palon jälkeen alettiin suunnitella uutta hautausmaata, koska kirkon viereisen hautausmaan katsottiin levittävän tauteja, sekä se aiheutti luonnollisesti myös hajuhaittoja. 250 vuoden aktiivisen hautausmaan käytön seurauksena oli hautausmaan maa kohonnut neljä kyynärää, eli jopa yli kaksi metriä, mittaustavasta riippuen. Uusi hautausmaa vihittiin käyttöönsä 11.6.1809.

Uuden hautausmaan paikaksi valikoitui silloisen kaupungin ulkopuolella ja länsilaidalla oleva Hampustenmäki, jossa sijaitsi tuulimyllyjä, sekä kaupungin vaivaistalo.

Tämä hautausmaa kulkee nykyisin nimellä Porin Vanha hautausmaa ja sen vierellä on vuonna 1936 valmistunut vesitorni. Alunperin hautausmaa oli vajaan hehtaarin kokoinen, 1830-luvulla se laajennettiin kaksinkertaiseksi ja 1850-luvun lopulla n. kolmen hehtaarin kokoiseksi. Vuonna 1884 hautausmaa jäi pois käytöstä, osittain sen täyttymisen, mutta myös terveydenhoitoasetuksen vuoksi. 1890-luvulla sen koko pieneni viereisen junaradan rakentamisen vuoksi. Tästä asti sitä on hoidettu puistona.

Vesitorni ja Vanha hautausmaa Valtiosillalta kuvattuna

Vanha hautausmaa

Vanha hautausmaa ja vesitorni

Vuonna 1816 hautausmaan ympärille rakennettiin nykyisinkin paikalla oleva kivinen aita, jossa on kaksi rautaista ristikkoporttia. Aidan vierellä kulki kaupunkiin johtava Pohjanlahden rantatie, eli Vanha Turuntie, jonka myötä kulki Turun ja Korsholman linnojen välinen yhteydenpito. Tästä tiestä on jäljellä lyhyt mukulakiveyksen pätkä vesitornin vierellä, sekä muistomerkki.

Vanhan hautausmaan kiviaitaa

Vanhan hautausmaan kiviaita ja portti

Pätkä vanhaa Pohjanlahden rantatietä

Vanhojen kirkkojen ympärillä sijainnut hautausmaa oli palon jälkeisen uuden kaavoituksen myötä kadotettu ja unohdettu, mutta unholaan se ei suostunut jäämään. Se muistutti itsestään ensimmäisen kerran 1910-luvulla, kun Nybergin taloa (Widbomin talo) rakennettiin alueelle. Seuraavaksi 1960-1980-luvuilla, kun alueelle rakennettiin mm. Oluttehdasta ja Satakunnan museota siellä nähtiin ylös kaivettavan luita.
Löydetyt luut on viety nykyiselle uudelle, eli Käppärän hautausmaalle, jossa on ”Menneiden sukupolvien ja unohdettujen vainajien” muistomerkki. Tällä paadella kunnioitetaan ensimmäiseltä hautausmaalta siirrettyjä vainajia.

Ensimmäiseltä hautausmaalta löydettyjä luita Nybergin 

talon rakentamisen yhteydessä.

Porin kaupunki järjestää opastettuja kävelykierroksia Porin Vanhalle hautausmaalle, jossa kerrotaan tarkemmin alueelle haudatuista ihmisistä, heidän ajastaan ja elämästään. Oluttehtaan aluetta, eli Karhukorttelia, puretaan parhaillaan uuden rakennuskannan tieltä, nähtäväksi jää paljastuuko alueelta edelleen merkkejä siitä vieläkin vanhemmasta hautausmaasta.

Lähteet:

Porin kaupungin historia, 1899

http://www.nba.fi/fi/File/78/pori-raportti.pdf

http://www.pori.fi/material/attachments/kirjasto/maakuntakirjasto/satakunnanhistoria/5uzXbMfIX/ensimmainenjakso.pdf

https://porievl.fi/hautausmaat/418-vanha-hautausmaa

Satakunnan museo

Anolan kartano, Kirkkosaari ja Axel Kurck

Anolan kartano ja sen vieressä oleva Kirkkosaari ovat Satakunnan ja Suomen alueen kannalta merkittäviä historiallisia kohteita, joista kuitenkin hyvin vähän tälläkään alueella kuulee puhuttavan, tai mahdollisesti edes tiedettävän. Anolan kartano jää myös usein Nakkilan toisen kartanon, Villilän, varjoon ja hyvin todennäköisesti siksi, että Villilä on yleisölle avoinna ja sijaitsee Villilän studioiden yhteydessä. Anola taas sijaitsee hieman kauempana Kokemäenjoen rannalla, Anolan kylässä, joka ennen kuului Ulvilaan.
Kirkkosaareen, joka sijaitsee Kokemäenjoessa Anolan edustalla, pääsee kartanon pihamaalta johtavaa siltaa pitkin. Olisin itse mielelläni lähtenyt aluetta kuvaamaan, mutta koska se on edelleen yksityisomistuksessa, en lupaa kuvaamiselle saanut. Jutusta löytyvät kuvat, Axel Kurckin hautapaatta lukuun ottamatta, ovat peräisin internetistä, enkä omista niiden oikeuksia.

Anolan kartano Elias Härön kuvaamana

Vanhin säilynyt kauppakirja Anolan kartanosta on vuodelta 1488, jolloin Alissa Henrikintytär Horn myi kartanon turkulaiselle Djäknin sukuun kuuluneelle raatimiehelle Laurens Jönssonille. Kun otetaan huomioon, että Ulvilan keskiaikainen kaupunki perustettiin vähän matkan päähän vuonna 1365 on Anola ollut lähes näiltä päiviltä asti olemassa.

Vuosina 1500-1700 Anolan omisti Laukon Kurki-suku, joista ensimmäinen oli Jöns Knuutinpoika Kurjen isä. Anolan vanha allodiaalisäteri muodostettiin Kurki-suvun omistuksen aikana 1570- ja 1580-luvuilla neljästä ratsutilasta. Kartanoon liitettiin 1585 vielä Lautelan rälssitila ja vuoden 1600 tienoilla Kirkkosaaren yksinäistila.

Tunnetuin Anolan Kurjista oli nuijasotaan ja myös sen jälkeiseen Ruotsin historiaan vahvasti liittyvä Axel Kurck, joka käytti virallisesti nimeä Kurck till Anola. Kurck syntyi 1555 Laukossa ja oli paitsi ylhäisaateliin kuulunut sotapäällikkö, myös ylisen Satakunnan ja muutaman muun kihlakunnan tuomari, sekä yksi Suomen ensimmäisistä sukututkijoista.

Axel Kurck liittyy historiassa useaan taisteluun ja tapahtumaan ja on sinänsä melko suppeaa hänen kohdallaan tarttua niistä vain yhteen. Sen kuitenkin teen, sillä siihen liittyy vahvasti myös Anolan kartano.

Nuijasodan aikana 20. joulukuuta 1596 Pentti Poutun johtamat nuijamiehet ja Axel Kurckin johtama ratsuväki ottivat yhteen Ulvilassa. Tarkempaa sijaintia ei taistelulle tiedetä, mutta on sanottu, että taistelu tapahtui Anolan välittömässä läheisyydessä, mahdollisesti jopa pihapiirissä. Nuijasodassa Axel Kurck oli kuningas Sigismundin puolella, kun taas nuijamiehet olivat Kaarle-herttuan kannattajia. Axel Kurck vastusti kuitenkin valtakunnanmarski Klaus Flemingiä ja täten nuijamiehet yrittivät saada Kurckia kääntymään puolelleen. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Kurck komensi 300 ratsumiestään nuijamiesten kimppuun. Taistelusta ei ole muuta tietoa, kuin sen päättyminen Kurckin joukkojen voittoon. Pentti Pouttu vangittiin, lähetettiin Turkuun, jossa hän kuoli seuraavana vuonna.

Axel Kurckin kerrotaan hirttäneen Kokemäenjoen rannalla olevaan puuhun useita kapinallisten puolelle siirtyneitä taistelijoita. Kustaa Killinen kirjoitti, että nuijamiehet polttivat Anolan kartanon. Killinen kirjoitti myös, että Anolan luodolla, kartanon kohdalta, on tavattu luita. 

Axel Kurck tuomittiin elämänsä aikana ainakin kaksi kertaa, joissain yhteyksissä jopa kolme kertaa, mestattavaksi ja yhtä monta kertaa hänet myös armahdettiin. Jo vuonna 1602 hän oli aiemmin vastustamansa Kaarle IX:n sotavoimien ylisotaeversti ja vuonna 1617 hän otti Stolbovan rauhassa vastaan Venäjän tsaarin rauhanratifikaatioasiakirjat.

Kurck kuoli 30.5.1630 Anolassa ja on haudattu Ulvilan Pyhän Olavin kirkkoon. Kurckin hautapaasi on nähtävissä kirkon asehuoneessa.

Axel Kurckin hautapaasi

Kurkien suvun jälkeen Anola kuului niin Posse-suvulle, Tukholman pormestari Olof Törnflychtille, tämän tyttären puolisolle Johannes Pauli i Lillienstedtille, Hastferin sotilasperheelle, Jonas Beckmanille tyttärineen, kuin Yyterin kartanon omistaneelle Isak Fellmanille yhdessä kolmen porilaisen liikemiehen kanssa. Viimeinen omistaja ennen nykyistä Frenckellin sukua oli August Fredrik Järnefelt, joka joutui kuitenkin rahaongelmiin, jonka myötä kartano myytiin Tampereen paperitehtaan omistajalle Frans von Frenckellille.

Kartanon nykyisen rakennuksen rakennutti Rafael von Frenckell vuonna 1938, ollen täten toiseksi viimeinen Suomeen rakennettu kartanon päärakennus. Nykyisessä kartanossa on
kaksikerroksinen tiilestä muurattu päärunko, jonka jatkeena ovat yksikerroksiset balustradikaitein reunustetut sivuosat. Muita merkittäviä rakennuksia ovat harmaakivestä ja tiilestä rakennetut karjasuojat ja meijeri. Kokemäenjokeen liittyvän puiston sanotaan olevan peräisin 1600-luvulta ja nykyisen asunsa se on saanut 1870-luvulla. Anolan kartano kuuluu Museoviraston inventoimiin Valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. 

Lisätietona vielä kerrottakoon C.G.E. Mannerheimin viettäneen 80-vuotispäiviään Anolassa vuonna 1947 ystävänsä Rafael von Frenckellin vieraana.

Kirkkosaari ja Anolan kartano satelliittikuvaan merkittyinä

Sitten tulemmekin Kirkkosaareen, joka on siis Kokemäenjoessa, kartanon kohdalla, sijaitseva saari; siellä on sijainnut yksinäistalo viimeistään 1500-luvulla ja vuoden 1600 tienoilla se liitettiin Anolaan. Saaren historia ulottuu kuitenkin eräiden lähteiden mukaan paljon kauemmaksi 1200-luvulle, sillä siellä on mainittu sijainneen toinen Ulvilan kahdesta kirkosta. Kuten tiedämme toinen sijaitsi Liikistössä. Kirkosta ei ole enää jäljellä näkyviä merkkejä, eikä Kirkkosaaressa ole milloinkaan tehty arkeologisia tutkimuksia, kirkon sijainnin ja olemassaolon varmistamiseksi. Tämä on omaa mieltäni kaivertanut pitkään. On jotenkin häpeällistä, että historiaamme ei tutkita, eikä siihen olla valmiita panostamaan. Perimätiedon ohella kirkosta kertoo 1980-luvulla Ulvilan Selkäkankaalta, Anolan kylän vanhan rajan tuntumasta löydetty rajakivi, johon on kaiverrettu kirkon kuva. Kiven on arveltu olevan peräisin 1200-luvulta. Saaressa sijaitsee myös pieni hautausmaa, johon on haudattu Waldemar von Frenckellin perheenjäseniä.

Kirkkosaari kuuluu nykyisinkin kokonaisuudessaan Anolan kartanolle, jonka tänä päivänä omistavat Asta ja Christel von Frenckell.

Museoviraston sivuilta löytyy muutama kuva Anolan vanhasta päärakennuksesta 1800-luvulta.

Lähteet:

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=104

https://www.satakuntalainenosakunta.fi/satakuntasarja/pdf/Satakuntasarja_III.pdf

Heikki Ylikangas - Nuijasota

Ulvilan Liikistö - Ruumissaari

Ulkona oli tänään lähes -20°C pakkasta, joten lähdin käymään kameran kanssa eräässä Satakunnan alueen mielenkiintoisimmista kohteista, josta soisi saatavan vieläkin enemmän tietoa. Paikka on Ulvilan Liikistö, joka sijaitsee Ulvilan Vanhakylässä, noin 1,5 km päässä Ulvilan keskiaikaisesta Pyhän Olavin kirkosta. Liikistön alue oli aktiivisena varhaiskeskiajalla, todennäköisesti 1200-luvulta 1400-luvulle. Lopulta joki madaltui Liikistön ympäristössä ja vuonna 1365 Ulvilan keskiaikainen kaupunki sai kaupunkiprivilegiot kuningas Albrekt Mecklenburgilaiselta. Näiden myötä alueen toiminta siirtyi vähitellen perustetulle kaupunkialueelle Ulvilan Pyhän Olavin kirkon läheisyyteen.

Muistokivi

Liikistön alue sijaitsi varhaiskeskiajalla saarella ja sitä reunusti joelle päin rakennettu suojavarustus. Liikistössä sijaitsi Ulvilan ensimmäinen kirkko, hautausmaa, sekä käräjäpaikka ja oli täten hyvin vilkas kauppapaikka useasta eri maasta tulleille kauppiaille. Mistä Liikistön nimi sitten tulee? Suomennettuna Lik-kist-ö on mikäs muukaan kuin ruumisarkkusaari.

Hautausmaalta on löydetty tähän asti 298 vainajaa. 1930-luvulla tehdyissä kaivauksissa löydettiin hautamuistomerkkeinä erilaisia kivilatomuksia ja kivipaaseja ja oli joukossa myös aikoinaan pystyssä seissyt kivipaasi, joka on samanlainen, kuin kuuluisa Untamalan Pyhän Pietarin kirkon kirkkomaalla sijaitseva Kalevanpojan viikatteentikku. Pyhän Olavin kirkossa säilytetään kalkkikivisiä hautakivia, joiden uskotaan olevan peräisin Liikistöstä 1200-1300-luvulta. Kahdesta haudasta on lisäksi löytynyt suomalaiseen hautauskäytäntöön kuulumattomia ruumisristejä. Hautausmaata on rajannut myös kivinen aita, joka on edelleen osittain näkyvissä.

Hautausmaan vanhaa kiviaitaa

Liikistössä sijaitsi siis myös Ulvilan ensimmäinen kirkko, tai oikeastaan saattoihan niitä olla jopa kaksi. On nimittäin kerrottu, että Liikistössä olisi ensin sijainnut puinen kirkko, jonka jälkeen paikalle olisi rakennettu kivinen kirkko, tästä ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta. Vuodelta 1311 tiedetään olleen sittemmin Porin palossa tuhoutunut kirje, joka on koskenut Liikistön kirkon rakentamista. Samoin vuodelta 1332 tiedetään olleen Piispa Pentin asiakirja, joka käsittelee Ulvilaan rakennettavaa kivistä kirkkoa. Tästä ollaan kuitenkin eri mieltä, tarkoittaako tämä jälkimmäinen Liikistön toista kirkkoa, vai nykyäänkin olemassa olevaa Pyhän Olavin kirkkoa. Liikistössä oleva muistokivi kertoo, että tällä oltaisiin tarkoitettu nimenomaan nykyistä kirkkoa. Paikalla on sijainnut historian kuluessa kuitenkin useita puisia kappelirakennuksia. Vuonna 2002 löydettiin puisen seinälinjan jälki, joka radiohiiliajoituksella ajoitettiin 1300-luvulle.

Kirkkojen rauniot ja paikalle pystytetty risti

n. 40 metrin päässä kirkon paikasta sijaitsevat myös käräjäkivet, joka pitää sisällään kymmenisen suurehkoa lohkaretta hajanaisessa, halkaisijaltaan n. 5 metrin mittaisessa ympyrässä. Käräjäkivien iästä ei ole kuitenkaan varmaa tietoa.

Käräjäkivet

Kauppapaikkana Liikistöön on todennäköisesti saapunut 1200-luvulla Gotlannista saksalaissukuisia kauppiaita. Tästä on konkreettisena todisteena löydetyt 1200-luvun gotlantilaiset rahat. Joen madaltumisesta johtuvista syistä kaikki Liikistön toiminta kuitenkin siirtyi Ulvilan keskiaikaisen kaupungin alueelle. Rahalöytöjen perusteella Liikistössä on saattanut olla kuitenkin toimintaa vielä 1400-luvulla.

Joidenkin lähteiden mukaan Liikistö löytyy arabialaisen maantieteilijä al-Idrisin vuonna 1154 valmistuneesta maailmankartta Tabula Rogerianasta nimellä Ragvalda. Nimi viittaa Liikistöön, sillä Liikistön alue sijaitsi aikoinaan Ravanin kylässä, jonka ruotsalainen käännös on Ragvaldsby. Mikäli tämä pitäisi paikkansa, kirjoitettaisiin Liikistön historiaa vieläkin varhaisemmaksi.

1900-luvun alussa Liikistön sanotaan olleen pappilan hakamaana ja tiedetään sieltä haetun kiviä useaan Ulvilassa rakennettuun kiviseen navettaan. Täten vielä tänäänkin Ulvilan vanhoja maita kävellessä voi ajatella, että siinä on navetta poikineen kasattu jonkun historian eläjän hautakivestä.

Mikäli Porin, tai Ulvilan suunnalla liikut, niin suosittelen tutustumaan alueeseen, kuten myös Pyhän Olavin kirkkoon, josta myöhemmin lisää.

Lähteet:

http://www.ulvilanseurakunta.fi/liikisto

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=886010004

http://arkeonyt.mbnet.fi/arkeonyt/AN%202005%202%20netti.pdf

Anna-Kaisa Sjölund - Ulvilan Liikistön varhaisvaiheista

Ulvila. Arkeologinen selvitys ja tarkkuusinventointi. Kellarimäen asemakaava-alue. FT Kari Uotila ja FT Georg Haggrén

Bo Joninpoika Grip - Aarnikotka

Luen parhaillaan hyvin mielenkiintoista G. J. Gardbergin kirjoittamaa kirjaa "Kivestä ja puusta - Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja". Kirjaa lukiessa vastaan tulee useaan kertaan muuan Bo Joninpoika Grip, joka tunnettiin aikalaisten parissa nimellä Bo Jonsson. Hänen sukunsa vaakunassa esiintyy aarnikotka, jonka myötä myöhemmät historiankirjoittajat ovat antaneet hänelle sukunimen Grip.

Bo Joninpoika Grip syntyi 1330-luvulla, hänen lapsuudestaan, sen paremmin kuin nuoruudestaan ei suuremmin tietoa löydy, mutta myöhemmästä elämästään kylläkin. Bo Joninpoika keräsi nuoresta iästä lähtien varallisuutta, toisin kuin useat muut säätyläiset ja uransa huipulle päästyään hän oli onnistunut saamaan läänityksikseen kolmanneksen Ruotsista, sekä koko Suomen alueen. Uransa huipulla hän oli Ruotsin valtakunnan drotsi ja käytännössä koko Suomen alueen yksinvaltias. Suomen alueen Bo Joninpoika sai haltuunsa kuninkaalle antamansa lainan pantiksi. Tämän jälkeen hän kutsui itseään nimellä "capitanæus de Osterlande" (Itämaan kapteeni). Bo Joninpoika pystyi keräämään kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen heikon aseman vuoksi niin suuren omaisuuden, että oli jopa itse kuningastakin mahtavampi.

Bo Joninpoika liittyy Suomessa, ainakin puheissa, viiteen eri linnaan ja linnoitukseen, joista tosin vain kahteen varmasti. Hänen aikanaan Turun linnassa suoritettiin mittavia uudistuksia, sekä Raaseporiin kohosi täysin uusi linna. Bo Joninpoikaa on arveltu Helsingin Vartiokylän linnavuoren linnan, sekä myös Porvoon Linnanmäellä sijainneen linnoituksen, joka on mahdollisesti keskiaikaisissa lähteissä mainittu Wartholm, rakennuttajaksi. Näistä kahdesta ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta. Ahvenanmaalla sijaitsevaan Kastelholman linnaan Bo Joninpoika Grip liittyy testamenttinsa kautta. Vuonna 1384 Grip luetteli testamentissaan linnoja, mutta Kastelholmaa ei tässä vaiheessa vielä mainittu; vuonna 1388 maininta linnasta löytyy. Tämä on myös ensimmäinen maininta Kastelholman linnasta. 

Bo Joninpoika vieraili ensimmäistä kertaa Turun linnassa 1372 ja vuotta myöhemmin hän otti koko linnan haltuunsa nousten koko Suomen alueen itsevaltiaaksi. Bo Joninpojan aikana Turun linna korjattiin perinpohjaisesti ja se piti lopultaa sisällään 40 huonetta. Tähän aikaan Turku kilpaili koko Ruotsin toiseksi suurimman kaupugin paikasta yhdessä Kalmarin kanssa. 

Bo Joninpoika rakennutti Raaseporin Snappertunaan ensimmäiset muurit Raaseporin linnasta 1370-luvulla, mahdollisesti vuonna 1374, Johannes Westfalin ollessa piispana (1371-1384). Raaseporin linna rakennettiin tasapainottamaan Suomenlahden toisella puolen sijainneen vilkkaan hansakaupungin Tallinnan vaikutusta. Raaseporin linna ei ehtinyt palvelemaan kruunua, kuin 179 vuotta, sillä se hylättiin jo vuonna 1553, eli kolme vuotta Helsingin perustamisen jälkeen, jonka Kustaa Vaasa perusti myös Tallinnan kauppaa ajatellen. 

Raaseporin linna on vielä tänäkin päivänä vaikuttava rauniolinnoitus, jonka historiasta tulen myöhemmin kertomaan lisää. 

Bo Joninpoika Grip kuoli 20.8.1386 ja hänen perinnönjakonsa pitää sisällään monimutkaisia elementtejä, sekä kauaskantoisia vaikutuksia. Valtavan mittavasta omaisuudesta johtuen perintöä oli mahdotona jättää pelkkänä yksityisomaisuutena Bo Joninpojan alaikäiselle pojalle, Knut Bosson Gripille. 

Bo Joninpojan kuoltua kuningas Albrekt pyrki saamaan suuria osia perinnöstä kruunulle, sekä itselleen, mutta perinnön haltuunottoasiassa kuningasta vastaan asettuivat monet muutkin aateliset, kuin perinnölle asetetut holhoojat. Aateliset eivät yksin pystyneet vastustamaan kuningasta, joten he liittoutuivat Norjan ja Tanskan hallitsija Margareetan kanssa, joka ei kuitenkaan lopulta päästänyt perintöä valumaan kruunulta pois, vaikka Bo Joninpojan liittolaiset olivatkin olleet hänen tukijoinaan. Osaltaan valtavasta perinnöstä johtuvien kiistojen vuoksi Margareeta onnistui valloittamaan Ruotsin, jonka myötä syntyi myös Kalmarin unioni.

Toisaalta Bo Joninpojan on sanottu keränneen omaisuutensa hyvin kyseenalaisin keinoin kiristämällä, pakottamalla ja verottamalla. Linnaläänien myös piti palautua kruunulle muutaman vuoden sisällä lääninherran kuolemasta. Täten voidaankin ajatella, että oikeudellisesti, sekä eettisesti ei ehkä ollutkaan kovin epäoikeudenmukaista, että suuria osia perinnöstä palautui kruunulle. 

Bo Joninpojan vaikutus Ruotsin ja Suomen alueen historiaan on siis hyvin merkittävä. Ei ole tuskin turhaan sanottua, että Bo Joninpoika Grip oli paitsi kaikkien aikojen rikkain ruostalainen aatelismies, myös ehdottomasti merkittävin ruotsalainen ei-kuninkaallinen maanomistaja.

Lähteet:

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/34/

C.J. Gardberg - Kivestä ja puusta

C.J. Gardberg, P.O. Welin - Suomen keskiaikaiset linnat

Petri Kilkki - Kastelholma - Kuusisto - Raasepori