maanantai 4. huhtikuuta 2016

Suomenhevonen kolmikymmenvuotisessa sodassa

Hakkapeliittojen uroteot ovat luultavasti kaikkien tiedossa. He olivat pelottomia ja voittamattomia ratsumiehiä Suomen alueelta kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618-1648, Ruotsi osallistui sotaan vuodesta 1630 lähtien). Heidän "hakkaa päälle, pohjan poika!" -taisteluhuutonsa aiheutti kauhua ja sekasortoa vastustajissaan ja tuon huudon myötä myös hakkapeliitta-sana sai alkunsa. Heidän tunnetuimpiin taisteluihin kuuluvat Breitenfeld 1631, Rain 1632, Lützen 1632, Nördlingen 1634, Leipzig 1642, sekä Jankov 1645. Aiemmin kirjoittamani Torsten Stålhandske oli hakkapeliittojen päällikkö ja myöhemmin koko ratsuväen kenraali.

Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan keskity sen enempää hakkapeliittoihin, vaan heidän käyttämiinsä ratsuihin, eli suomenhevosiin. Toki voidaan sanoa, että sotilas ja hevonen yhdessä olivat hakkapeliitta, mutta nyt puhumme nimen omaan hevosista. Monilla on tietynlainen kuva suomalaisesta sotilaasta ratsastamassa suurella hevosella urotyöstä toiseen kolmikymmenvuotisessa sodassa, se mielikuva on taatusti hyvä, mutta todennäköisesti ainakin yhdeltä osin väärä, nimittäin hevosen. 

Sotapalvelukseen lähteneen ratsumiehen varustaneesta talosta annettiin miehelle mukaan hyvä hevonen. Talossa kuitenkin tulkittiin "hyvä hevonen" itselle edullisimmin, eli parasta hevosta harvoin lähetettiin sotaan. Tuskin kuitenkaan huonoakaan. Tavallisesti sotaan annetut hevoset olivat tehmeet raskaita maatalon töitä, eivätkä ne välttämättä olleet kovinkaan ihanteellisia ratsuja. Hevoset olivat yleensä oriita, tai ruunia. Jo 1500-luvulla, Kustaa Vaasan aikaan oli aloitettu hevosten jalostaminen sotakäyttöön Suomenkin alueella. Tammaa ei siksi annettu sotaan, että se oli kiima-aikana hyvin arvaamaton ja veti oriiden kiinnostuksen puoleensa, aiheuttaen hankaluuksia niidenkin käsittelyyn. Oriit olivat kestävämpiä, rohkeampia ja vireämpiä kuin tammat ja yksi syy oli myös niiden suurempi koko. Tosin suuresta koosta ei voida tässäkään tapauksessa puhua, sillä tyypillinen Suomen alueella käytetty hevonen 1600-luvulla oli huomattavasti matalampi, kuin nykyinen suomenhevonen. 
Arkistoissa säilyneet katselmusluettelot antavat hyvinkin tarkkoja tietoja hevosten koosta. Mittayksikkönä käytettiin kämmenenleveyttä, joka on muutettuna metrijärjestelmään noin 10cm. Hakkapeliittojen hevosten korkeus satulan takaa mitattuna oli 10,5-13 kämmenenleveyttä, eli vain noin 104-129cm. Ne olivat siis nykyisen vieroitusikäisen varsan kokoisia. Upseereiden hevosten korkeus vaihteli 13-14 kämmenenleveyden, eli n. 129-140cm välillä. Nykyisin kantakirjassa olevien oriiden keskikorkeus on 157-158cm. Keisarillisten vihollisten hevoset olivat korkeudeltaan vähintään 20-30cm suomenhevosia korkeampia. 

Keisarillisten ratsumiesten silmin suomenhevoset olivat naurettavan pieniä ja sanotaan, ettei keisarillisten kuormastossakaan ollut niin takkuisia ja huonon näköisiä hevosia. Mutta suomalaisella hevosella oli erittäin arvokas ominaisuus, joka pääsi oikeuksiinsa pitkillä sotaretkillä, se oli sitkeä, mikä korvasi kaiken muun. Ja tuho, jonka äärimmäisellä oikealla olevat hakkapeliitat kylvivät, on edelleen vertaansa vailla olevaa sotahistoriaa. Mahtava kuningas Kustaa II Aadolf laittoi aina taistelussa urhoollisimmat soturinsa äärimmäiselle oikealle sivustalle ja he usein ratkaisivatkin taistelun. Olisiko suomalaisen ratsuväen iskuvoima ollut vieläkin suurempi, jos heillä olisi ollut käytössään yhtä korskeat sotaratsut, kuin vihollisella? Toki sodan kuluessa hevosia kaatui ja uusia hevosia tuli tilalle, jotka eivät olleet suomenhevosia, joten iskuvoima myös sotasaaliina saaduilla hevosilla tuli näytetyksi. 

Hakkapeliitta kuvattuna vuoden 1940
postimerkkiin

Pienuuden ja ulkonäön muut puutteet hakkapeliittain ratsu korvasi rauhallisuudellaan, sitkeydellään, nopeudellaan, kestävyydellään ja luonteen vireydellä. Hakkapeliittojen pitkien sotaretkien vuoksi on paikallisiin saksalaisiin hevossukuihin melkoisella varmuudella jäänyt piirteitä suomalaisesta hevosesta. Samanlaisesti hakkapeliittojen sotasaaliina tuodut hevoset ovat vaikuttaneet suomalaisen hevosen kehitykseen. 

Hakkapeliittojen hevonen oli kiitolaukassa hyvin käyttökelpoinen ja kiitolaukka oli silloisen ratsuväen taistelutaktiikassa hyvin tärkeää. Rauhallisen ja pelottoman luonteensa ansiosta suomalaisten ratsut eivät säikkyneet turhia ja tottuivat nopeasti esim. tupesta vedetyn miekan välähdykseen. 

Nykyinen suomenhevonen on muita kylmäverirotuja kevyempi ja kuivarakenteisempi, mutta ei yhtä jalomuotoinen, kuin lämminverirodut. Rauhallisuutensa ja vaatimattomuutensa puolesta se on kylmäveristen kaltainen, mutta vetäjänä niitä sisukkaampi ja sitkeämpi. Sen nopeus, luonteen vireys, kestävyys ja pitkäikäisyys ovat puolestaan lämminverihevosen tyypillisiä ominaisuuksia. 

Suomenhevonen vuodelta 1909

Kun nykyisen kantakirjaoriin keskikorkeus on 158cm, keskipituus 168cm ja keskipaino 576kg, voidaan olettaa, että hakkapeliitan ratsu oli korkeudeltaan keskimäärin 120cm ja jopa sen alle, pituudeltaan noin 132cm ja se painoi n. 400kg. Vertailukohtana voidaan hyvin pitää, että nykyisissä ratsastuskilpailuissa kansainvälisten ratsastuskilpailusäännösten mukaan alle 140cm korkeat hevoset lasketaan pieniin poneihin ja 140-148cm korkeat isoihin poneihin. Varsinaisiksi poneiksi katsotaan tietysti vain tiettyjen ponirotujen edustajat. 

Jopa uskomattoman pieniä olivat siis hakkapeliittojen ratsut. Voidaan vain kuvitella sitä pilkkaa, jota nämä upeat hevoset saivat osakseen ja sillä mitalla siitä myös maksettiin takaisin. Sillä harva oli se taistelu, jossa hakkapeliitat eivät olisi dominoineet Saksan sotakenttiä suuressa kolmikymmenvuotisessa sodassa.

Lähteet:

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä