On ollut pitkä tauko blogin kirjoittamisessa, johtuen osittain uuden työn aloittamisesta, osittain oman bändini uuden levyn tekstien kirjoittamisesta. Levy tulee käsittelemään suuria kuolonvuosia 1695-1697, joten tulen sen ilmestyttyä avaamaan asiaa varmasti täälläkin. Tulevassa "oikeassa" päivityksessä tulen kertomaan Irjanteen kirkosta, joka on Satakunnan alueen vanhin puukirkko 1700-luvun puolenvälin paikkeilta. Olin jo menossa kuvaamaan kirkkoa sisältä, mutta kuvailu siirtyi toiseen kertaan.
Nyt kuitenkin päätin kirjoittaa pelkkiä ajatuksia historiasta, uskonnosta ja muusta, mitä mielessä on ollut; välillä vain näin kirjoittajana on se olo, että pitää kirjoittaa,
koska se tuo tyydytystä ja rauhoittaa. Asian syövereihin siis.
Viimeistään 2000-luvun puolenvälin paikkeilla kiinnostuin
esihistoriasta, Kalevalasta ja suomalaisesta mytologiasta, kirjoitin paljon ja
opettelin kalevalamittaisen runouden saloja ja vähitellen, kun tultiin kohti
2010-lukua, olin kehittänyt itselleni ajatuksen, että niistä tarinoista ja
myyteistä voisi kehittää pätevän ja jonkin ”alkuperäisen” uskomusten kokonaisuuden.
Vähintäänkin halu todellisuuspakoon oli löytänyt kanavan. Halusin ajatella,
että Suomen alueella olisi muinoin ollut iso, alkuperäinen ja yhtenäinen
yhteisö, lähes valtio, joka on käyttäytynyt ja uskonut tietyllä tavalla ja jonka
ydin on edelleen olemassa jossain. Olin väärässä. Oikeasti ne olivat vain
palasia, jotka eivät edes kuuluneet yhteen ja joita ei sellaisenaan, jos
mitenkään, voisi edes ymmärtää.
Nykyään tuntuu, että olin myös jonkin sellaisen
vaikutuksen alaisena, että pitää vihata kaikkea muuta ja että tämä kaikki
mytologia ja uskonto olisi väkisin kadotettu. En ymmärtänyt, että se olisi
voinut tapahtua lähes luonnostaan ja ehkä syystä. Käänsin tarinat Lallista ja ”ristiretkistä”
sellaisiksi, että ne palvelivat omia tarkoitusperiä uskomuksille ja kun
perustin orkestereita, koin, että pitää kirjoittaa tietyllä tavalla, jotta voi
olla uskottava ja koska niin pitää tehdä ja koska se on ”oikein”. Kirjoitin, näillä silmillä katsottuna,
väärällä tavalla ja vääriin asioihin kohdistettuja vihaisia tekstejä ja tarinoita
omista tarkoitusperistä; niihin kun oli helppo kätkeä omaa suppeaa
maailmankatsomusta ja sitä oletettua, luultua ja jopa vääristeltyä historiaa ja
henkisyyttä. Kerroin niistä asioista lehdissä ja halusin provosoida, koska
maailma oli tylsä. Tai sitten se oli se oma kuori, joka oli. Vanhempana ehkä
tiedän kumpi.
Tekstit, runot ja tarinat kuitenkin tulivat hyvin
luonnollisesti ja kehittivät omaa ilmaisua ja monipuolisuuttaa kirjoittajana ja
se onkin tuon ajan parasta antia. Kaikesta muusta olin väärässä. Tai en
siltikään ihan kaikesta, sillä esihistoria on äärimmäisen mielenkiintoista,
kuten myös suomalainen mytologia, kansantarinat, sekä kalevalamittainen runous.
Uskon tietäväni näistä melko paljon ja aion jonain päivänä tietää vielä
enemmän. Myös metsä ja luonto ovat edelleen rauhoittavia paikkoja; ja miksei
olisi.
Edelleenkin kirjoitan ajoittain vihaisia ja raakoja
tekstejä, bändini tulevalla levyllä on ehkä raaimpia kirjoittamiani tarinoita, mitä
koskaan, mutta eri lähtökohdista. Ja niin pitääkin. Päätin kaiken tämän vuoksi
myös vaihtaa bändin sisällä taiteilijanimeni Fornjoturista Bertelsköldiksi. Se
kuvaa vähimmilläänkin sitä muutosta, mistä lähtökohdista olen uuden levyn
tekstit kirjoittanut ja miten jatkossa kirjoitan.
Olen viime aikoina sanonut, että kun lukee, viisastuu ja kun
on avoin, kokee. Lopulta tajusin ja ikään kuin hyväksyin, että ei edes ole
ollut mitään kerrotun kaltaisia ”ristiretkiä” ja Lalli on kyllä mahdollisesti
ollut olemassa, mutta todennäköisesti täysin eri kontekstissa, kuin olin joskus
halunnut. Se toi tietynlaisen helpotuksen. Luin lisää ja törmäsin kunnolla uskonpuhdistuksen
aikaan ja tajusin, että katolinen ja luterilainen kirkko ovat ihan oikeasti eri
asia, toisin kuin väittivät jotkut ihmiset, jotka iloitsivat Ylivieskan kirkon
palamisesta. Joillekin heistä yritin tätä asiaa selittää, mutta ”niille ihmisille”
historia, ”joku uskonpuhdistus”, isovanhempiensa, heidän isovanhempien ja taas
heidän isovanhempien aika ja elämät olivat lopulta yhdentekeviä. Paljon sen
kauemmas ei kannata pyrkiä, kun sieltä tuskin montaakaan ”alkuperäistä
suomalaista” löytyy, ”lalli-kortti” on siis ilman sen epäpätevyyttäkin mahdoton
käyttää. Toisaalta ymmärrän heitäkin, olen itse elänyt vastaavassa olotilassa,
tai ainakin sellaisessa, joka aiheutti samanlaisia tuntemuksia ja
välinpitämättömyyttä; se tunne, kun mikään ei tunnu miltään ja jos tuntuu, niin
korkeintaan niistä lähtökohdista, jotka palvelevat vain omia olettamuksia. Se
on vain melko julma ja surullinen maailma. Jokaisella meistä on kuitenkin
aikansa ja hyvä johtolanka on minulle ollut, että ei tässä voi kuin kehittyä,
joten miksi en pyrkisi oppimaan, ymmärtämään ja kasvamaan niin paljon, kuin
mahdollista. Minun mielestäni se on melko järkevä ajatus, ehkä jonkun muun
mielestä ei.
Kohdistan itse kritiikkiä katolisen kirkon toimintaa
kohtaan ja ymmärrän, tai luulen ymmärtäväni, sen myötä myös uskonpuhdistuksen
olemuksen. Se oli hyvä. Ymmärtämisestä en uskalla enää olla varma, kun on niin
paljon lukematta. Löysin kuitenkin historiasta siis sellaisia asioita, tosia,
joita olin halunnut aiemmin jostain muualta löytää. Ns. oikea historia paikkasi
järjen tasolla kaikki ne aukot, jotka olivat vuosia olleet mielessä, hallinneet
ajatuksia, kirjoittamista ja jopa saaneet sairaaksi, välillä hyvinkin rankasti.
Sitten tuli päivä, jona istuin Turun tuomiokirkon
penkille.
