Rauman kirkot - Pyhän Ristin kirkko ja Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Aloitan tämän näin kevyesti sanomalla, että Vanha Rauma on yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista kohteista Suomessa. Jos minun pitäisi antaa muutama kohde Suomesta jollekin täysin tietämättömälle henkilölle, olisi Vanha Rauma yksi niistä. Näen itseni asumassa siellä ja kulkemassa niitä vanhoja katuja, kirjoittamassa, istumassa kahviloissa, elämässä rauhallista elämää ja hengittäen historiaa.
Käykää siellä, varsinkin kesällä, voin taata, että se kannattaa.

Mutta sitten asiaan. Aiheena ovat Vanhan Rauman sydämessä sijaitsevat kirkot. Tai oikeastaan kirkko ja toisen kirkon rauniot. Molemmat kohteet ovat hyvin ainutlaatuisia ja mieleenpainuvia.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Pyhän Ristin kirkko

Rauman kaupunki sai privilegionsa vuonna 1442, mutta luonnollisesti jo tätä ennen on Pyhän Kolminaisuuden kirkon ympäristössä ollut asutusta ja elämää. Kirkon paikka on ollut kaupungin kaakkoiskulmassa, Turkuun johtavan tien vieressä. Pyhän Kolminaisuuden kirkon paikalla on ollut ensimmäinen puukirkko 1400-luvun alkupuoliskolta lähtien. Voidaan olettaa, että puukirkko paikalle rakennettiin kauppaoikeuksien myöntämisen jälkeen. Kauppaoikeuksista on maininta vuodelta 1413 Erik Pommerilaisen laatimassa verokirjassa. Puukirkon viereen rakennettiin kivisakaristo, joka oli erillään runkohuoneesta. Puukirkko on purettu kaupunkiprivilegioiden saamisen jälkeen 1400-luvun puolivälissä ja sen tilalle rakennettiin kivinen runkohuone, johon liitettiin aiemmin rakennettu sakaristo. Tämä tapahtui ilmeisesti vuosien 1495-1505 välissä. Kirkkoa kunnostettiin vuosina 1592 ja 1599, mutta kirkon holvikatto sortui talvella 1633-1634. Vuodelta 1635 on maininta kirkon katon kunnostuksesta, mutta vuonna 1640 kirkko paloi, eikä sitä enää kunnostettu varojen puutteen vuoksi. Kaupunkikirkoksi tuli täten entinen luostarikirkko, eli Pyhän Ristin kirkko. Tämän jälkeenkin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon haudattiin ihmisiä, viimeisimmät 1850-luvulla. Kirkon seinäkiviä käytettiin 1810-luvulla, kun Pyhän Ristin kirkkoon rakennettiin länsitorni, täten nämä kaksi kirkkoa linkittyvät hyvin vahvasti keskenään.

Paikalla oleva muistolaatta, jossa huomiota herättää
1300-lukua koskeva rakennusajankohta. Laatta kaipaisi
siis pientä päivitystä. 

Rauniot kokivat hävitystä vielä useasti, mutta ennen kaikkea isovihan aikana. Silloin holveista, ikkunoista ja oviaukoista purettiin tiiliä.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioilla näkee mielenkiintoisia yksityiskohtia. Yksi niistä on sakariston vinous runkohuoneeseen nähden. Tällaiset asiat ovat tavallaan pikkuseikkoja, mutta itse pidän niitä mielenkiintoisina yksityiskohtina. Samasta paikasta löytyy myös ullakon oviaukko, sekä ullakon portaiden alaosa. Tästä linkistä näkyy kirkon pohjapiirustus.

Rauniot kohoavat parhaimmillaan kolmeen metriin ja kirkon ulkomitat ovat 29,2 x 15,7 metriä.

Ulkoneva sakaristo, joka rakennettiin jo paikalla
olleen puukirkon aikaan. 

Sitten se toinen kirkko, eli Pyhän Ristin kirkko, joka oli alunperin fransiskaanikonventin kirkko ja joka rakennettiin kaupungin syrjään, pitkän lahden pohjukkaan, eli kaupungin pohjoispuolelle. Nykyisin se on Rauman joeksi mataloituneen entisen lahden rannalla. Ensimmäinen kirjallinen tieto konventista on vuodelta 1449. Keskiaikaisissa lähteissä ei ole mainintaa konventin rakennuksista ja onkin mahdollista, että paikalla on sijainnut alunperin 1420-luvulla rakennettu puukirkko. Nykyinen kivikirkko rakennettiin mahdollisesti vasta 1515-1520 -luvulla. Näihin vuosilukuihin liittyen tosin löydän jatkuvasti pienoisen ristiriidan, sillä monet artikkelit kertovat piispa Arvid Kurjen olleen Raumalla vihkimässä tätä kirkkoa käyttöön 14.9.1512. Niin tai näin, kirkko on 1500-luvun alusta ja täten se onkin ainoa säilynyt keskiaikainen rakennus Raumalla.

Fransiskaanikonventti lakkautettiin uskonpuhdistuksen myötä vuonna 1538 ja luostarialue muutettiin ensin luterilaisen seurakunnan pappilaksi ja Kustaa Vaasan määräyksestä vuonna 1551 kuninkaankartanoksi. Kirkkoa käytettiin kuitenkin ilmeisesti luostarin lakkauttamisen jälkeenkin, koska sen lasisia ikkunoita on korjattu 1580-luvulla.

Kellotapuli kirkkoon valmistui 1650-luvulla. Rauman viimeisin suuri tulipalo kuitenkin tuhosi kaupunkia vuonna 1682 ja tällöin myös Pyhän Ristin kirkko koki kovia. Kirkon katto ja kellotapuli paloivat, jotka kuitenkin nopeasti korjattiin; tai toisin sanoen katto korjattiin, kellotapuli rakennettiin uudelleen, nyt kirkon länsipuolelle. Tämäkään kellotapuli ei tosin ole nykyään kirkossa oleva, sillä se purettiin huonokuntoisena 1800-luvun alussa. Sitten rakennettiin väliaikainen tapuli ja lopulta vuonna 1816 valmistui nykyinen länsitorni Pyhän Kolminaisuuden kirkon kivistä.

Kirkon eteläpuolen eteishuone on vuodelta 1862 ja kuorin pohjoisosan eteishuone vuodelta 1891. Kirkon länsi- ja eteläovien edessä on ilmeisesti ollut kivirakenteiset eteishuoneet jo 1600-luvulla.
Sakariston länsiseinän viereen valmistui tiilirakenteinen luuhuone vuonna 1749, joka kuitenkin purettiin vuonna 1891. Luuhuoneen perustukset löytyivät vuoden 1939 kaivauksissa.

Paljon vuosilukuja ja paljon muutoksia, kun on rakennettu ja purettu, sekä on tuhoutunut ja uudelleen rakennettu. Tämän päivän Pyhän ristin kirkko on kuitenkin todella vaikuttava kirkko, niin ulkoa, kuin sisältä.

Sisällä nimittäin kirkon komeus pääsee vasta todella oikeuksiinsa. Sitä koristavat 1500-luvun
seinä- ja holvimaalaukset, joiden pääaiheena on Neitsyt Maria. Ne esittävät tiivistetysti koko raamatullisen pelastushistorian. Kirkon kiinteään sisustukseen kuuluva pohjoissaksalainen saarnastuoli 1620-luvulta on hienoimpia renessanssiajan puunveistotaiteen tuotteita Suomessa. Länsi- ja pohjoislehterien kaiteissa olevat apostolimaalaukset ovat 1760-luvulta ja urkufasadi on vuodelta 1787.

Kirkon lisäksi muista konventtiin kuuluneista rakennuksista ei ole tietoa. Kirkon pohjoispuolella sijaistevaa kirkonkellaria on toisinaan pidetty keskiaikaisena. Siitä ei kuitenkaan ole kirjallista tietoa ennen 1700-lukua, jolloin siellä säilytettiin ehtoollisviiniä. Onkin esitetty, että kellari olisi 1600-luvulta. Myöskään konventin aikaisesta hautausmaasta ei ole säilynyt tietoja, mutta kirkon länsi- ja eteläpuolella olevaa kirkkotarhaa on alettu käyttää vasta 1700-luvun alussa.

Pyhän Ristin kirkko koki kovia vielä myöhemminkin, sillä vuonna 1967 kirkon tornirakennelmassa riehui tulipalo, joka saatiin onneksi nopeasti kuriin ja lopulta tilanteesta selvittiin melko vähäisin vaurioin.

Lähteet:

Päivi Hakanpää: Rauma-Raumo - Kaupunkiarkeologinen inventointi

Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1513

Irjanteen kirkko - Satakunnan vanhin puukirkko

Pitkään olen ollut aikeissa kirjoittaa Irjanteen kirkosta, mutta aina se on jäänyt. Kauan kesti myös, että pääsin kirkon sisälle kuvaamaan. Nyt on sekin hoidettu.
Irjanteen kirkolla on tullut useasti käytyä. Irjanne sijaitsee siis Eurajoella, Porin ja Rauman puolessavälissä. Kirkon alue on paikkana jotenkin, kuin toisesta maailmasta. Kirkon pihalle ja kirkkomaalle kuljetaan kellotapulin läpi, tai sen vieressä olevasta pienestä portista ja on tämän, sekä kirkkomaalla olevien suurten puiden vuoksi, hyvin suojaisen ja suljetun oloinen. Itse kirkko on pieni ja hyvin sievä olemukseltaan. Kirkkoa ympäröi vanha hautausmaa, jossa näkyy edelleen muutamia peltisiä, rautaisia ja kivisiä muistomerkkejä. Hautausmaata, eli täten lähes koko kirkon aluetta ympäröi pieni kivinen muuri. Hautausmaalle on viimeksi haudattu vainajia 1800-luvulla.

Tällä paikalla on ollut kirkko 1200-, tai viimeistään 1300-luvulta lähtien. Alkuperäisen kirkon suojeluspyhimys oli itse pyhä Pietari. Nykyinen kirkko on kolmas kirkko samalla paikalla ja muistona Ala-Satakunnan ns. uhrikirkoista. Irjanteen kylä asutettiin varhaiskeskiajalla.
Nykyinen Eurajoen kirkonkylä perustettiin 1400-luvulla ja Irjanne jäi tuolloin omaksi rukoushuonekunnaksi. Nykyinen kirkko on osa Irjanteen kylän valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä.

Lainamakasiini, kellotapuli ja ruiskuhuone, jonka vierellä
näkyy Åke Tottin muistokivi. 

Irjanteen kirkko 1930-luvulla. 

Kirkon vieressä olevan hautasmaan takana pauhaa koski, johon ensimmäisen sahan perusti sotamarsalkka Åke Tott 1630-luvun alussa. Hänen muistokivensä löytyykin kirkon pihamaalta näkyvältä paikalta. Kirjoittelin Tottista aiemmin ja päivityksessä on myös kuva muistomerkistä.
Kirkkomaalla on myös taideteos Elämänpuu, jonka on veistänyt Marjatta Weckström. Se on hankittu Mirjam Lahdenrannan testamenttilahjoituksen varoilla.

Etualalla Elämänpuu -taideteos. 

Irjanteen kirkko, kolmas samalla paikalla oleva, on Satakunnan vanhin puukirkko. Se on malliltaan puinen pitkäkirkko, jonka sivuilla on kylkiäiset; kirkko on paanuilla katettu ja se rakennettiin Merimaskusta kotoisin olevan Carl Jacobsson Killaisen johdolla vuonna 1731. Kirkon vieressä on lounaissuomalaista tyyppiä oleva barokkimallinen kellotapuli, jonka rakennusmestarina toimi Thomas Ravonius ja se valmistui 1758. Kellotapulin vieressä oleva lainajyvästö, eli lainamakasiini, valmistui 1833 ja toimii nykyään kotiseutumuseona. Pieni ruiskuhuone valmistui 1908.

Kirkossa ei ole urkuja, eikä lämmitystä. Alttaritaulu on Ehtoollisen asettaminen, mutta sen tekijä on kadonnut historian hämärään ja jäänyt tuntemattomaksi. Istumapaikkoja sisällä on n. 200. Maininnan ansaitsee myös kirkkolaiva, joka on rakennettu puusta ja pahvista. Laiva on alunperin rakennettu ilmeisesti 1800-luvun alussa.

Alttaritaulu Ehtoollisen asettaminen. 

Unto Kaskin maalaus Irjanteen
kirkon sisältä.
Taulu sijaitsee Eurajoen
kunnantalolla. 

Eräs kiinnostava asia vielä Irjanteen kirkosta ja sen ympäristöstä on niin sanottu Ruumistie, joka on johtanut Irjanteelle Lapin ja Eurajoen nykyisellä rajalla sijaitsevasta Santolvin kirkkomäestä Rikantilan, Lutan, Sydänmaan ja Kaukomäen kautta. Vainajat tuotiin haudattaviksi Irjanteelle joko miesvoimin tai hevosen vetäminä. Ruumistie oli viimeinen taival. Nimi antaa kylläkin hieman yksipuolisen kuvan tiellä kulkijoista. Sanotaan, että Ruumistietä pitkin on tuotu vainajia aina Varsinais-Suomesta saakka, mikä on siihen aikaan ollut matkana hyvinkin pitkä.

Eurajoen teitä keskiajalla. 

Ruumispaarit, jossa teksti:
"Mitäs koreilet sinä wajwainen tuhka ja multa.
Nin se kuitengin sihen loppu.Tänäpänä kuningas huamena kuolut."

Lähteet:

Kotiseutumme Eurajoki XII

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=271

http://www.satakuntaliitto.fi/sites/satakuntaliitto.fi/files/tiedostot/KatsonMaalaismaisemaa/Inventointilomake_eurajoki_3.pdf

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx?sovellus=mjhoito&taulu=T_ALUE&tunnus=51400002

Ulvilan keskiaikainen Pyhän Olavin kirkko

Ajelin tänään Ulvilan keskiaikaiselle kirkolle, tarkoituksenani kuvata sitä niin ulkoa, kuin sisältä. Sisäkuvat jäivät tällä kertaa kuitenkin ottamatta, sillä kirkko ei ollut avoinna. Päivitän tämän tekstin kuvat viimeistään kesällä, kun pääsen myös sisälle kuvaamaan. Siihen asti muutama hyvä sisäkuva löytyy mm. täältä.

Pari viikkoa sitten kirjoitin Ulvilan Liikistostä ja tämä teksti jatkaa suoraan siitä, sillä Ulvilan kirkkoperinne Liikistön jälkeen siirtyi sen nykyiselle paikalle, n. 1,5 km päähän Liikistöstä, silloisen keskiaikaisen kaupungin läheisyyteen. Ulvilan Pyhän Olavin kirkko on ainoa jälki, joka Ulvilassa on säilynyt sen keskiaikaisesta menneisyydestä.

Kirkon pääovi

Kirkko hautausmaalta katsottuna

Milloin kirkko sitten rakennettiin nykyiselle paikalle? Tästä on taatusti yhtä monta näkemystä, kuin on kertojaakin ja täyttä varmuutta asiaan ei ole. Ensimmäinen vaihtoehto kirkon rakentamisajankohdaksi on heti vuoden 1332 jälkeen, jolloin Piispa Pentti antoi määräyksen kivikirkon rakentamisesta. Tämä on saattanut tarkoittaa Liikistön toista kirkkoa, tai nykyistä kirkkoa.
Kirkon ympärillä oleva hautausmaa vihittiin joka tapauksessa käyttöön vuonna 1347, eli hieman ennen kuin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen myönsi Ulvilalle kaupunkioikeudet vuonna 1365. Ulvila oli siihen aikaan Ruotsin valtakunnan pohjoisin kaupunki.

Tiedetään myös, että Ulvilan kirkko vaurioitui pahoin tulipalossa vuonna 1429, jonka jälkeen sinne hankittiin nykyäänkin esillä olevaa esineistöä, kuten krusifiksi ja Pyhää Olavia esittävä veistos. Olisi loogista, että tuo palanut kirkko oli aiemmin samalla paikalla ollut puinen kirkko, jonka tuhouduttua kivikirkkoa alettiin rakentaa. Tähän ei kuitenkaan täsmää aiemmin mainitsemani Piispa Pentin määräys nimenomaan kivikirkon rakentamisesta. Aikaa määräyksen ja palon välillä on lähes 100 vuotta. 

Sisäholvit kirkkoon kuitenkin rakennettiin vasta 1480-1490-luvuilla ja Markus Hiekkanen väitti väitöskirjassaan, että koko kirkko olisi rakennettu silloin. Myöhemmin hän myöhäisti entisestään arviotaan ja kertoi uskovansa kirkon rakennetun vuosien 1495 ja 1510 välillä. Ajoitus on perusteltu mm. rakennuksen piirteillä ja kirjallisilla lähteillä. Tuskin millään muulla Suomen alueen kirkolla on yhtä laajaa arviota sen rakennusvuodesta, kuin Ulvilan kirkolla. Arviot ajoittuvat siis vuosien 1332 ja 1510 välille.

Yksi mielenkiintoisimmista seikoista ikäasiassa on vuonna 2004 kirkon pohjoisseunustalta löytynyt aarre. Ja nyt ei puhutakaan ihan mistä tahansa aarteesta, vaan todellisesta löydöstä. Nimittäin Suomen suurimmasta keskiaikaisesta raha-aarteesta. Aarre sisälsi kaikkiaan 1474 hopearahaa, jotka edustavat 11 keskiaikaista rahatyyppiä. Kolikot olivat nahkaisessa pussissa ja pussi kookkaassa tinatuopissa. Pussi painoi 1,2 kg.

Kätkö on tehty todennäköisesti 1300- ja 1400-lukujen taitteessa, sillä uusin kolikko on vuodelta 1390. Voiko siis olla mahdollista, että koko kirkko olisi rakennettu vasta 100 vuotta aarteen kätkemisen jälkeen. Sitä ei tunnu kukaan tietävän, kuten ei rahojen kätkijääkään. Vieläkin erikoisemmaksi asian tekee se, että kivikirkon alin antura on rakennettu aarrekätkön alle. Miksei aarretta löydetty kivikirkon rakennusvaiheessa?

Aarre on kuitenkin valtava. Arvion mukaan sen arvo on ollut 28-29 silloista Ruotsin valtakunnan markkaa ja sillä olisi voinut ostaa pienen maatilan. Vertailuna summan suuruuteen voidaan pitää Ulvilan kaupungin vuonna 1400 kuninkaalle maksamaa veroa; se oli vuodessa 20 markkaa. Aarre on nähtävissä Satakunnan museossa.

Kirkon pohjoisseunusta. 

Nahkainen pussi, sekä tinakannu kansineen

Aarteen rahoja

Niin tai näin, kirkko oli kuitenkin valmis viimeistään 1510 ja siinä oli kolme hienoa ja Suomessa ainutlaatuista tiiliholvia sisäseinäpylväineen. Tämän jälkeen kirkkoa on korjattu usein, keskimäärin kerran sukupolvessa. Kirkossa on nykyisin aiemmin mainittujen krusifiksin ja veistoksen ohella keskiaikainen veistosryhmä Pyhä Anna kolmantena, vanha kuoripenkki, edelleen käytössä oleva 1490-luvulta peräisin oleva ehtoolliskalkki, vuonna 1657 lahjoituksena saatu saarnatuoli, 1600-luvun lopulta oleva kaappimallinen alttaritaulu, kuninkaanpenkit, joista ainakin toinen on valmistettu Kustaa III:n vierailua varten 1790-luvulla, sekä ulvilalaisten aatelissukujen hautavaakunat.

Kirkon kuorirakennuksessa on viisi hautaa ja asehuoneessa yksi hauta, jota ei ole ilmeisesti koskaan käytetty. Kirkkoon on haudattu Axel Kurck, josta kirjoitin aiemmin, sekä Savonlinnan linnaläänin käskynhaltijana toiminut Gödik Fincke, josta kirjoitan myöhemmin. Fincke kuoli Ulvilassa sijaitsevassa Sunniemen kartanossa. Samassa haudassa hänen kanssaan on hänen vaimonsa Elisabeth Boije. Näiden kolmen hautakivet ovat esillä asehuoneessa. Kolmen muun haudan vainajien henkilöllisyyttä ei tunneta.

Asehuoneessa on myös muita hautakiviä, niistä vanhimmat ovat todennäköisesti peräisin Liikistön hautausmaalta, josta ne myöhemmin siirrettiin nykyiseen kirkkoon. Markus Hiekkasen mukaan ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että kivet olisivat milloinkaan olleet Liikistössä, vaan että nykyisen kirkon paikalla olisi ollut aiemmin puinen kirkko, jossa kivet ovat alkujaan olleet. Kivien joukossa on 1300-luvulla kuolleiden saksalaisten kauppiaiden Herbordus Wiperenvorden, Tidemannus de Cumen, sekä Arnoldus Stolten kalkkikivestä veistetyt hautakivet. Vanhin vuosiluvun sisältävistä hautakivistä on vuodelta 1313. Hautakivessä näkyy edelleen osa sen tekstistä, joka kuuluu: "Pyhän Johannes Kastajan päivän aattona Herran vuonna 1313 kuoli Herbordus de Wiperenvorde. Rukoilkaa hänen puolestaan."  Toisen hautakiven säilyneestä tekstistä voidaan lukea: "Herran vuonna 1318 kuoli Tidemanus de Cume." Kolmannessa kivessä, joka on vuodelta 1345, näkyy teksti: "Viidentenä päivänä ennen Bartolomeuksen päivää (18.8.) Herran vuonna 1345 kuoli Arnoldus Stolte. Rukoilkaa hänen puolestaan." Neljännessä hautakivessä mainitaan nainen, jota ei ole pystytty tarkemmin identifioimaan, kivi kertoo: "Herran vuonna 1380, Pyhän Mikaelin päivän jälkeen, kuoli Anna. Rukoilkaa hänen puolestaan." Ulvilan kirkon vanhimpana hautakivenä pidetään kuitenkin pelkän puumerkin sisältävää kiveä, jonka on arveltu ajoittuvan 1200-luvulle.

Kirkon vieressä sijaitsee kellotapuli, jonka on suunnitellut porilainen timpuri Jaakko Winberg. Se on peräisin 1750-luvulta. Kirkon läheisyydessä sijaitsee myös Saaren kartano, Ulvilan pappilat, sekä Ulvilan keskiaikaisen kaupungin autioitunut paikka. Kirkosta Poriin päin katsottuna, Kokemäenjoen vastarannalla sijaitsee Koiviston kartano, jonka Kustaa Vaasa perusti kuninkaankartanoksi vuonna 1557.

Kellotapuli

Museovirasto on määritellyt Ulvilan Pyhän Olavin kirkon ympäristöineen yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.

Lähteet:

http://www.ulvila.fi/ulvila.asp?lang=fi&menu=%7B37F450D1-9271-44AD-A3A7-65668C4B1B36%7D&url=matkailu/MatkailuKirkot.xml

http://www.ulvilanseurakunta.fi/

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=379

http://www.pk-numismaatikot.fi/tietopalvelut/artikkelit/Ulvilan-aarre

Satakunnan museo

https://seura.fi/ilmiot/mysteerit/mysteeri-kuka-katki-arvokkaan-raha-aarteen-ulvilaan/

Porin keskustan vanhat kirkot ja hautausmaat

Tänään olikin täydellinen ilma lähteä kuvailemaan hieman Porin menneisyyttä, vaikka haluamastani menneisyydestä ei juuri mitään jäljellä olekaan. Paikat kuitenkin ovat, siksi tämän tekstin ohessa on aiempaa enemmän kuvia.

Mahdollisesti moni Porissa käynyt tietää, että vuonna 1863 valmistunut Keski-Porin kivinen kirkko seisoo komeana Kokemäenjoen rannalla ja että nykyinen hautausmaa löytyy Käppärästä, jossa seisoo myös Juseliuksen mausoleumi. Kuten olettaa saattaa, tässä ei ole kuitenkaan koko totuus Porin kirkoista ja hautausmaista.

Porin Vanha hautausmaa sijaitsee melko lähellä Porin keskustaa, Maantiekadulla, vesitornin vieressä. Tätä Vanhaa hautausmaatakin vanhempi hautausmaa sijaitsi aivan keskustassa, entisen Porin Oluttehtaan, Hallituskadun ja Satakunnan museon alla. Tällä kohdalla sijaitsi aikoinaan myös Porin kaksi vanhinta kirkkoa. Niin hautausmaasta, kuin kirkoista, ei ole jäljellä muuta, kuin muistomerkki museon terassilla.

Museon terassilla oleva muistomerkki

Oikealla Satakunnan museo, vasemmalla
entisen Porin Oluttehtaan varasto ja
Nybergin talon (Widbomin talo) paikka

Palataan siis ajassa taaksepäin aina vuoteen 1558. Juhana-herttua, tuleva kuningas Juhana III, perusti silloin Porin kaupungin. Hän käski myös Ulvilan keskiaikaisen kaupungin asukkaita muuttamaan Poriin. Näin Porin ja Ulvilan historia sitoutuu hyvin tiiviisti yhteen.
Juhana-herttua suunnitteli vuonna 1589 kivikirkon rakentamista Poriin, mutta tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, kuten ei aiemmin suunniteltu linnan rakentaminenkaan.
Pori sai kuitenkin ensimmäisen kirkkonsa, tosin puisen, aiemmin mainitun museon kohdalle.
Kirkon oven yläpuolella oli punainen kivi, johon oli kaiverrettu kaupungin perustamisen vuosiluku 1558. Kirkon erillinen kellotapuli oli varustettu kahdella kirkonkellolla, sekä aikaa näyttävällä "säijärikellolla", eli tornikellolla. Kirkossa oli todennäköisesti myös urut, joka oli tähän aikaan hyvin harvinaista.
Kirkko sijaitsi hirsiaidan ympäröimällä kirkkomaalla, se oli rakennettu puusta, laudoitettu ja maalattu punaiseksi ja siinä oli tervattu paanukatto. Sisältä kirkko oli yksinkertainen, mutta arvokas ja kirkko saikin vastaanottaa arvokkaita lahjoituksia niin kaupunkilaisilta, kuin kaupungin ympäristön aatelisilta. Toinen kirkon kelloista soitettiin rikki kuningas Kaarle X Kustaan kuolinsoitossa vuonna 1660 ja kaupungilla ei ollut varaa sen korjaamiseen, saati uuteen kelloon. Vaikka tämä Porin vanhin kirkko säilyikin jopa kuudesta kaupunkia kohdanneesta tulipalosta, koitui kaupungin seitsemäs palo 28.5.1698 sen kohtaloksi, hävittäen samalla lähes koko kaupungin.

Porin kartta vuodelta 1696 aseteltuna nykyisen
asemakaavan päälle. Kirkko ja hautausmaa
näkyvät ylhäällä vasemmalla. 

Pori nousi kuitenkin tuhkasta ja uusi kirkko rakennettiin samalle paikalle vuonna 1701. Kaupungin uudelleenkasvun esteenä oli hetken aikaa Isoviha, jonka tieltä kaupunki lähes autioitui askukkaiden muuttaessa ketkä meren yli, ketkä lähimpiin kyliin. Isovihan aikana kaupunkia kohtasi valtava tuho, kun kokonaisia perheitä vietiin pois ja taloja, myllyjä, sekä aittoja ryöstettiin, tuhottiin ja poltettiin. Poriin kohdistui venäläisten sotajoukkojen tuoma Isovihan kurimus vain neljän kuukauden ajan 1713-1714, mutta kesti vuosia ennen kuin kaupunki pääsi jälleen jaloilleen.

Nyt oli kuitenkin palosta ja Isovihasta selvitty ja uusi kirkko seisoi vanhalla paikallaan, jossa vanhempi kirkko oli 150 vuotta seissyt. Edellisestä palosta saatiin pelastettua joitain kalleuksia ja uusia lahjoituksia tuli tasaisesti. Tämä uudempikin kirkko oli punaiseksi maalattu ja sen sisälle oli vuonna 1752 koristemaalauksia maalannut vaasalainen maalari Hjulström. Kirkko oli muutoinkin hienosti sommiteltu koristeilla ja marmoroinneilla. Kirkon ovella oli myös tallella se punainen kivi, johon oli kaiverrettu 1558. Yksi hienoimpia elementtejä oli kuitenkin uudet urut, jotka kirkko sai vuonna 1774.
Kirkkoa korjattiin ja jatkettiin useasti ja vuonna 1825 se uudistettiin ristikirkoksi. Ympäröivälle hautausmaalle oli istutettu tuuheita jalavia. Tämä kirkko selvisi yhdestä, vuoden 1801, palosta, kuin ihmeen kaupalla, kaupunkilaisten pelastaessa sen lähes varmalta tuholta. Lopulta järjestyksessä kaupungin yhdeksäs ja viimeinen palo 22.5.1852 vei sen kuitenkin mukanaan.
Tämäkin palo tuhosi lähes koko kaupungin ja pakotti osan kaupunkilaisista muuttamaan maakuoppiin, "kuoppakaupunkiin", nykyisen VI:n kaupunginosan paikalle.

Porin kaupungin pienoismalli Satakunnan museossa, joka
esittää kaupunkia ennen sen paloa 1852.
Kirkko edessä oikealla, raatihuone vasemmalla. 

Teatterin seinässä oleva muistokyltti paikasta,
josta palo sai alkunsa vuonna 1852

Kuoppakaupungin muistolaatta vesitornissa

Kuitenkin jo vuoden 1801 palon jälkeen alettiin suunnitella uutta hautausmaata, koska kirkon viereisen hautausmaan katsottiin levittävän tauteja, sekä se aiheutti luonnollisesti myös hajuhaittoja. 250 vuoden aktiivisen hautausmaan käytön seurauksena oli hautausmaan maa kohonnut neljä kyynärää, eli jopa yli kaksi metriä, mittaustavasta riippuen. Uusi hautausmaa vihittiin käyttöönsä 11.6.1809.

Uuden hautausmaan paikaksi valikoitui silloisen kaupungin ulkopuolella ja länsilaidalla oleva Hampustenmäki, jossa sijaitsi tuulimyllyjä, sekä kaupungin vaivaistalo.

Tämä hautausmaa kulkee nykyisin nimellä Porin Vanha hautausmaa ja sen vierellä on vuonna 1936 valmistunut vesitorni. Alunperin hautausmaa oli vajaan hehtaarin kokoinen, 1830-luvulla se laajennettiin kaksinkertaiseksi ja 1850-luvun lopulla n. kolmen hehtaarin kokoiseksi. Vuonna 1884 hautausmaa jäi pois käytöstä, osittain sen täyttymisen, mutta myös terveydenhoitoasetuksen vuoksi. 1890-luvulla sen koko pieneni viereisen junaradan rakentamisen vuoksi. Tästä asti sitä on hoidettu puistona.

Vesitorni ja Vanha hautausmaa Valtiosillalta kuvattuna

Vanha hautausmaa

Vanha hautausmaa ja vesitorni

Vuonna 1816 hautausmaan ympärille rakennettiin nykyisinkin paikalla oleva kivinen aita, jossa on kaksi rautaista ristikkoporttia. Aidan vierellä kulki kaupunkiin johtava Pohjanlahden rantatie, eli Vanha Turuntie, jonka myötä kulki Turun ja Korsholman linnojen välinen yhteydenpito. Tästä tiestä on jäljellä lyhyt mukulakiveyksen pätkä vesitornin vierellä, sekä muistomerkki.

Vanhan hautausmaan kiviaitaa

Vanhan hautausmaan kiviaita ja portti

Pätkä vanhaa Pohjanlahden rantatietä

Vanhojen kirkkojen ympärillä sijainnut hautausmaa oli palon jälkeisen uuden kaavoituksen myötä kadotettu ja unohdettu, mutta unholaan se ei suostunut jäämään. Se muistutti itsestään ensimmäisen kerran 1910-luvulla, kun Nybergin taloa (Widbomin talo) rakennettiin alueelle. Seuraavaksi 1960-1980-luvuilla, kun alueelle rakennettiin mm. Oluttehdasta ja Satakunnan museota siellä nähtiin ylös kaivettavan luita.
Löydetyt luut on viety nykyiselle uudelle, eli Käppärän hautausmaalle, jossa on ”Menneiden sukupolvien ja unohdettujen vainajien” muistomerkki. Tällä paadella kunnioitetaan ensimmäiseltä hautausmaalta siirrettyjä vainajia.

Ensimmäiseltä hautausmaalta löydettyjä luita Nybergin 

talon rakentamisen yhteydessä.

Porin kaupunki järjestää opastettuja kävelykierroksia Porin Vanhalle hautausmaalle, jossa kerrotaan tarkemmin alueelle haudatuista ihmisistä, heidän ajastaan ja elämästään. Oluttehtaan aluetta, eli Karhukorttelia, puretaan parhaillaan uuden rakennuskannan tieltä, nähtäväksi jää paljastuuko alueelta edelleen merkkejä siitä vieläkin vanhemmasta hautausmaasta.

Lähteet:

Porin kaupungin historia, 1899

http://www.nba.fi/fi/File/78/pori-raportti.pdf

http://www.pori.fi/material/attachments/kirjasto/maakuntakirjasto/satakunnanhistoria/5uzXbMfIX/ensimmainenjakso.pdf

https://porievl.fi/hautausmaat/418-vanha-hautausmaa

Satakunnan museo