Vanha Suurtori - Turun verilöyly 1599

Turun Vanha Suurtori on tänä päivänä rauhallinen alue keskellä vanhaa Turkua. Useimmat tuntevat sen paikkana, jossa joulurauha julistetaan, toiset taas erinäisistä markkinoista. Torin synty ajoittuu kuitenkin jo 1300-luvulle, oletetusti vuoden 1318 Turun palon jälkeiseen aikaan. 500 vuoden ajan Vanha Suurtori oli valtakunnan tärkein solmukohta, se oli neljän tien risteys, tai paremminkin paikka, jonne kaikki tiet veivät. Se oli Turun sydän ja maallisen vallan keskus, sen laitamilla sijaitsivat mm. Raatihuone ja Hovioikeus.

1500-luvulla torin pituus oli n. 80 metriä ja 1700-luvulla jo 120 metriä. Leveyttä torilla oli tuolloin n. 25-27 metriä. Torilta Aurajoen ylitti Pennisilta, jonka toisessa päässä sijaitsi pieni toriaukio, nykyinen Vähätori. Mainitsemisen arvoinen on myös Luostarin välikatu, joka toimi keskiajalla Turun valtakatuna. Se johti Kaskenmäellä sijainneelta Pyhän Olavin dominikaaniluostarilta kaupungin keskustaan ja Tuomiokirkolle. Luostarin välikatu on ainutlaatuinen jäänne keskiajalta. Nykyisin Vanhan Suurtorin rakennuksia ovat Vanha Raatihuone, Brinkkalan talo, Hjeltin talo, Katedraalikoulu ja Juseliuksen talo. 

Luostarin välikatu

Vanha Raatihuone

Vanha Suurtori ja Brinkkalan talo

Vanhan Suurtorin rakennuksista ja historiasta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, joten siksi haluankin pääasiassa keskittyä yhteen, ja kenties siihen järkyttävimpään tapahtumaan torin historiassa, nimittäin vuoden 1599 Turun verilöylyyn. Ymmärtääkseen tapahtunutta, täytyy ensin tietää taustoja 1500-luvulla sattuneista valtataisteluista. 

Kustaa Vaasasta tuli värikkäiden vaiheiden jälkeen Ruotsin kuningas vuonna 1523. Hän toteutti maassa uskonpuhdistuksen, jonka myötä Ruotsista tuli luterilainen valtakunta. Kustaa Vaasalla oli 11 lasta, joista tässä mainitsen kolme myöhemmin kuninkaaksi kruunattua, eli Eerikin, Juhanan ja Kaarlen; kuninkaina Eerik XIV, Juhana III ja Kaarle IX. 

Kustaa Vaasa kuoli 1560, jonka jälkeen Eerik nousi kuninkaaksi. Eerikin kanssa vallasta taisteli Juhana. Tämä valtataistelu kärjistyi ensimmäisen kerran 1563, kun Eerik sai erinäisten tapahtumien ja ristiriitojen johdosta valtiopäivät tuomitsemaan Juhanan kuolemaan. Turun linnassa hoviaan pitänyt Juhana vangittiin puolisonsa, puolalaisen Katariina Jagellonican kanssa, ja kuljetettiin Ruotsiin Gripsholmin linnaan. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että kuljettajana toimi muuan Klaus Fleming, jonka myöhempi aika muistaa etenkin nuijasodan melskeestä.

Vuonna 1568 Eerik sai koko valtakunnan kauhistumaan mennessään naimisiin talonpoikaistaustaisen Kaarina Maununtyttären kanssa, josta siten tuli Ruotsin kuningatar. Tätä avioliittoa eivät Eerikin veljet hyväksyneet; heidän ohella aatelisto nousi kapinaan. 

Eerik kukistui saman vuoden syksyllä ja kuninkaaksi nousi Juhana. Eerik vangittiin perheineen ensin Tukholmaan, josta siirrettiin parin vuoden kuluttua Turun linnaan. Siellä hänen kyynäräpäiden kerrotaan hanganneen jäljet vankityrmän ikkunalautaan. Turusta Eerik siirrettiin vielä takaisin Ruotsiin, ennen kuin vuonna 1577 kuoli myrkytettynä. Kaarina Maununtytär vietti loppuelämänsä vapaana Liuksialan kartanossa ja on haudattu Turun tuomiokirkkoon. Hän on siten ainoa Suomeen haudattu kruunattu kuninkaallinen.

Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär
Erik Johan Löfgren 1864

 
Kuninkaana ollessaan Juhana ajautui riitoihin veljensä Kaarlen kanssa. Juhanan ja Katariina Jagellonican pojasta Sigismundista tuli Puolan kuningas vuonna 1587. Juhanan kuoltua 1592 kruunattiin Sigismund seuraavana vuonna myös Ruotsin kuninkaaksi, jolloin syntyi personaaliunioni Puola-Liettuan ja Ruotsin välille. Katolinen Sigismund ja protestanttinen Kaarle alkoivat taistella vallasta. Sigismundin ja Kaarlen valtataistelu onkin nimitys, jota käytetään Ruotsin sisällissodasta vuosien 1597-1599 välillä. Tämä taistelu ulottui myös Suomen alueelle, ensin nuijasotana 1596-1597, sekä myöhemmin Kaarlen saaden Tukholman valtiopäiviltä luvan viedä armeijansa Suomeen nujertaakseen loputkin Sigismundin kannattajat.

Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista 
Alber Edelfelt 1878

Ja niin pääsemmekin vuoteen 1599 ja Vanhalle Suurtorille, jolloin Kaarle on kukistanut vastustajansa, vallannut Suomen alueen ja ennen kaikkea sen merkittävimmän kaupungin, Turun, itselleen.

Vanha Suurtori Raatihuoneelta joelle

Vanha Suurtori ja osa Porthaninpuistoa Raatihuoneelta joelle

10.11.1599 toimeenpantiin rangaistus, joka nykyään tunnetaan nimellä Turun verilöyly. Kuoleman saattue kulki ensin Turun linnasta Vanhalle Suurtorille. Päällysmiehenä järkyttävässä tapahtumassa toimi Kaarle-herttuan tallimestari Antti Niilonpoika. Väkeä kokoontui suuria määriä seuraamaan mestausta, ja eniten surkuttelua osakseen kerrotaan saaneen nuoren Johan Flemingin, joka nuoresta iästään huolimatta otti tyynesti vastaan tuomionsa, vannoi syyttömyyttään ja syytti Kaarle-herttuaa verenhimosta. Häntä lohdutti Turun kirkkoherra Gregorius, vaikka Johanin kerrotaan yhtä paljon lohduttaneen itse kirkkoherraa. Kaikkiaan Vanhalla Suurtorilla mestattiin 14 Suomessa vaikuttanutta Kaarle-herttuan vastustajaa.

Mestatut olivat:

Krister Martinpoika Björnram
Sten Fincke, Hämeen linnan päällikkö
Johan Fleming, Klaus Flemingin poika
Olavi Fleming, Klaus Flemingin poika
Hartikka Henrikinpoika, Vuolteen säteriratsutilan omistaja
Niilo Iivarinpoika, Klaus Flemingin avioton poika
Mikael Paavalinpoika Munck, Vehmaan Nuhjalan säteritilan omistaja ja Turun linnan alipäällikkö
Sigfrid Sigfridinpoika, huovipäällikkö
Mikael Paavalinpoika Munck
Jaakko Möl
Hannu Jänis
Esko Jaakonpoika
Herman Hannunpoika

Yllä 13 nimeä, sillä yhden mestatun nimi ei ole tullut esiin missään näkemässäni lähteessä. 

Johan Flemingiä lukuunottamatta kaikkien mestattujen päät asetettiin riviin Turun raastuvan ylle.

Miekka, jolla Johan Fleming mestattiin, on nähtävillä Tukholman kuninkaanlinnan kokoelmissa. Miekan säilään Johanin äiti Ebba Stenbock antoi kaivertaa tekstin poikansa kuoleman muistoksi "Claes Flemingz ena Son halshuggen, efter Konung Carl den IX. befalning." 

Suomen kuningasmielisten varsinaiset johtajat Arvid Stålarm ja Anolan kartanon isäntä Axel Kurck saivat myös kuolemantuomion. Kumpaakaan ei mestattu. Tämä ei ollut myöskään ainoa kerta, kun kyseiset herrat tällaisen tuomion saivat ja sen myös välttivät. Arvid Stålarmin sanotaan saaneen elämänsä aikana viisi kuolemantuomiota, kun taas Axel Kurck vältti mestaamisen ainakin kaksi kertaa. 20.3.1600 heidät jopa vietiin yhdessä mestauslavalle, mutta viime hetkellä mestaus peruttiin heidän osaltaan, muiden tuomittujen menettäessä päänsä. Kaarlen luottamusta ei kumpikaan saavuttanut, mutta siitä huolimatta Axel Kurck nimitettiin ylisotaeverstiksi.

Turun kartta 1600-luvun alussa, Vanha Suurtori merkitty punaisella

Tänään kun kulkee läpi Vanhan Suurtorin ja kuvittelee näitä verisiä historian tarinoita, tulee mietittyä elämää ja Vanhaa Suurtoria hieman syvemmin.

Lähteet: 

https://www.turku.fi/vanha-suurtori/alueen-historia/luostarin-valikatu

https://yle.fi/a/3-5367761

http://suomensukututkimusseura.blogspot.com/2010/08/viidesti-armahdettu-arvid-stalarm.html

C. J. Gardberg: Kivestä ja puusta. Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja

Mirkka Lappalainen: Susimessu - 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa

Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja 

Rauman kirkot - Pyhän Ristin kirkko ja Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Aloitan tämän näin kevyesti sanomalla, että Vanha Rauma on yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista kohteista Suomessa. Jos minun pitäisi antaa muutama kohde Suomesta jollekin täysin tietämättömälle henkilölle, olisi Vanha Rauma yksi niistä. Näen itseni asumassa siellä ja kulkemassa niitä vanhoja katuja, kirjoittamassa, istumassa kahviloissa, elämässä rauhallista elämää ja hengittäen historiaa.
Käykää siellä, varsinkin kesällä, voin taata, että se kannattaa.

Mutta sitten asiaan. Aiheena ovat Vanhan Rauman sydämessä sijaitsevat kirkot. Tai oikeastaan kirkko ja toisen kirkon rauniot. Molemmat kohteet ovat hyvin ainutlaatuisia ja mieleenpainuvia.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Pyhän Ristin kirkko

Rauman kaupunki sai privilegionsa vuonna 1442, mutta luonnollisesti jo tätä ennen on Pyhän Kolminaisuuden kirkon ympäristössä ollut asutusta ja elämää. Kirkon paikka on ollut kaupungin kaakkoiskulmassa, Turkuun johtavan tien vieressä. Pyhän Kolminaisuuden kirkon paikalla on ollut ensimmäinen puukirkko 1400-luvun alkupuoliskolta lähtien. Voidaan olettaa, että puukirkko paikalle rakennettiin kauppaoikeuksien myöntämisen jälkeen. Kauppaoikeuksista on maininta vuodelta 1413 Erik Pommerilaisen laatimassa verokirjassa. Puukirkon viereen rakennettiin kivisakaristo, joka oli erillään runkohuoneesta. Puukirkko on purettu kaupunkiprivilegioiden saamisen jälkeen 1400-luvun puolivälissä ja sen tilalle rakennettiin kivinen runkohuone, johon liitettiin aiemmin rakennettu sakaristo. Tämä tapahtui ilmeisesti vuosien 1495-1505 välissä. Kirkkoa kunnostettiin vuosina 1592 ja 1599, mutta kirkon holvikatto sortui talvella 1633-1634. Vuodelta 1635 on maininta kirkon katon kunnostuksesta, mutta vuonna 1640 kirkko paloi, eikä sitä enää kunnostettu varojen puutteen vuoksi. Kaupunkikirkoksi tuli täten entinen luostarikirkko, eli Pyhän Ristin kirkko. Tämän jälkeenkin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon haudattiin ihmisiä, viimeisimmät 1850-luvulla. Kirkon seinäkiviä käytettiin 1810-luvulla, kun Pyhän Ristin kirkkoon rakennettiin länsitorni, täten nämä kaksi kirkkoa linkittyvät hyvin vahvasti keskenään.

Paikalla oleva muistolaatta, jossa huomiota herättää
1300-lukua koskeva rakennusajankohta. Laatta kaipaisi
siis pientä päivitystä. 

Rauniot kokivat hävitystä vielä useasti, mutta ennen kaikkea isovihan aikana. Silloin holveista, ikkunoista ja oviaukoista purettiin tiiliä.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioilla näkee mielenkiintoisia yksityiskohtia. Yksi niistä on sakariston vinous runkohuoneeseen nähden. Tällaiset asiat ovat tavallaan pikkuseikkoja, mutta itse pidän niitä mielenkiintoisina yksityiskohtina. Samasta paikasta löytyy myös ullakon oviaukko, sekä ullakon portaiden alaosa. Tästä linkistä näkyy kirkon pohjapiirustus.

Rauniot kohoavat parhaimmillaan kolmeen metriin ja kirkon ulkomitat ovat 29,2 x 15,7 metriä.

Ulkoneva sakaristo, joka rakennettiin jo paikalla
olleen puukirkon aikaan. 

Sitten se toinen kirkko, eli Pyhän Ristin kirkko, joka oli alunperin fransiskaanikonventin kirkko ja joka rakennettiin kaupungin syrjään, pitkän lahden pohjukkaan, eli kaupungin pohjoispuolelle. Nykyisin se on Rauman joeksi mataloituneen entisen lahden rannalla. Ensimmäinen kirjallinen tieto konventista on vuodelta 1449. Keskiaikaisissa lähteissä ei ole mainintaa konventin rakennuksista ja onkin mahdollista, että paikalla on sijainnut alunperin 1420-luvulla rakennettu puukirkko. Nykyinen kivikirkko rakennettiin mahdollisesti vasta 1515-1520 -luvulla. Näihin vuosilukuihin liittyen tosin löydän jatkuvasti pienoisen ristiriidan, sillä monet artikkelit kertovat piispa Arvid Kurjen olleen Raumalla vihkimässä tätä kirkkoa käyttöön 14.9.1512. Niin tai näin, kirkko on 1500-luvun alusta ja täten se onkin ainoa säilynyt keskiaikainen rakennus Raumalla.

Fransiskaanikonventti lakkautettiin uskonpuhdistuksen myötä vuonna 1538 ja luostarialue muutettiin ensin luterilaisen seurakunnan pappilaksi ja Kustaa Vaasan määräyksestä vuonna 1551 kuninkaankartanoksi. Kirkkoa käytettiin kuitenkin ilmeisesti luostarin lakkauttamisen jälkeenkin, koska sen lasisia ikkunoita on korjattu 1580-luvulla.

Kellotapuli kirkkoon valmistui 1650-luvulla. Rauman viimeisin suuri tulipalo kuitenkin tuhosi kaupunkia vuonna 1682 ja tällöin myös Pyhän Ristin kirkko koki kovia. Kirkon katto ja kellotapuli paloivat, jotka kuitenkin nopeasti korjattiin; tai toisin sanoen katto korjattiin, kellotapuli rakennettiin uudelleen, nyt kirkon länsipuolelle. Tämäkään kellotapuli ei tosin ole nykyään kirkossa oleva, sillä se purettiin huonokuntoisena 1800-luvun alussa. Sitten rakennettiin väliaikainen tapuli ja lopulta vuonna 1816 valmistui nykyinen länsitorni Pyhän Kolminaisuuden kirkon kivistä.

Kirkon eteläpuolen eteishuone on vuodelta 1862 ja kuorin pohjoisosan eteishuone vuodelta 1891. Kirkon länsi- ja eteläovien edessä on ilmeisesti ollut kivirakenteiset eteishuoneet jo 1600-luvulla.
Sakariston länsiseinän viereen valmistui tiilirakenteinen luuhuone vuonna 1749, joka kuitenkin purettiin vuonna 1891. Luuhuoneen perustukset löytyivät vuoden 1939 kaivauksissa.

Paljon vuosilukuja ja paljon muutoksia, kun on rakennettu ja purettu, sekä on tuhoutunut ja uudelleen rakennettu. Tämän päivän Pyhän ristin kirkko on kuitenkin todella vaikuttava kirkko, niin ulkoa, kuin sisältä.

Sisällä nimittäin kirkon komeus pääsee vasta todella oikeuksiinsa. Sitä koristavat 1500-luvun
seinä- ja holvimaalaukset, joiden pääaiheena on Neitsyt Maria. Ne esittävät tiivistetysti koko raamatullisen pelastushistorian. Kirkon kiinteään sisustukseen kuuluva pohjoissaksalainen saarnastuoli 1620-luvulta on hienoimpia renessanssiajan puunveistotaiteen tuotteita Suomessa. Länsi- ja pohjoislehterien kaiteissa olevat apostolimaalaukset ovat 1760-luvulta ja urkufasadi on vuodelta 1787.

Kirkon lisäksi muista konventtiin kuuluneista rakennuksista ei ole tietoa. Kirkon pohjoispuolella sijaistevaa kirkonkellaria on toisinaan pidetty keskiaikaisena. Siitä ei kuitenkaan ole kirjallista tietoa ennen 1700-lukua, jolloin siellä säilytettiin ehtoollisviiniä. Onkin esitetty, että kellari olisi 1600-luvulta. Myöskään konventin aikaisesta hautausmaasta ei ole säilynyt tietoja, mutta kirkon länsi- ja eteläpuolella olevaa kirkkotarhaa on alettu käyttää vasta 1700-luvun alussa.

Pyhän Ristin kirkko koki kovia vielä myöhemminkin, sillä vuonna 1967 kirkon tornirakennelmassa riehui tulipalo, joka saatiin onneksi nopeasti kuriin ja lopulta tilanteesta selvittiin melko vähäisin vaurioin.

Lähteet:

Päivi Hakanpää: Rauma-Raumo - Kaupunkiarkeologinen inventointi

Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1513

Suomen Leijona

Tänään 27.1.2016 on mediassa ollut esillä Suomen leijona. Kohu sai alkunsa, kun eräs äiti kertoi, että hänen alakouluikäistä poikaansa oli kielletty pitämästä leijonakorua koulussa. Kohu meni sekavaksi, kun koulu kiisti tämän. Miten vain. Tarkoitukseni ei ole ottaa kantaa kohuun, vaan siihen leijonaan. Kuinka moni oikeasti tietää miksi meidän vaakunassamme on leijona?

Yllätyksenä ei varmasti tule kenellekään, että Suomen vaakuna leijonineen on paljon vanhempi, kuin itsenäinen Suomi. Ensimmäisen kerran se esiintyy nykyisessä asussaan 1580-luvulta peräisin olevassa Kustaa Vaasan hautamonumentissa, joka sijaitsee Uppsalan kirkossa. Vaakunan päällä on kuvattuna kruunu. Samassa monumentissa esiintyy kaikkien Ruotsin maakuntien vaakunat. Kustaa Vaasa itse oli menehtynyt jo vuonna 1560, mutta flaamilainen kuvanveistäjä Willem Boy veisti monumentin vasta 1571-1591. Vaakunaa käytettiin Ruotsin itäosien, Suomen herttuakunnan, tunnuksena vuoteen 1809 asti ja sen jälkeen herttuakruunun kanssa Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunana. Itsenäisen Suomen tunnus siitä tuli luonnollisesti vuonna 1917.

Leijonavaakuna Kustaa Vaasan
hautamuistomerkissä.

Leijonan käytöstä Suomen vaakunassa saamme kiittää Juhana-herttuaa, josta myöhemmin tuli kuningas Juhana III, joka oli siis Kustaa Vaasan poika. Hän lisäsi Kustaa Vaasan kuoltua vaakunaansa kolme kruunua ja leijonan. Kun lopulta tuli aika suunnitella Suomen aluelle vaakuna, päätyi siihen tämä leijona, joka löytyi siis Juhanan, kuin koko valtakunnankin vaakunasta. Tämä oli luonnollista, sillä Juhana oli saanut isältään Suomen herttuan arvonimen vuonna 1556. Suomen herttuakunta luotiin Kustaa Vaasan valtakauden lopulla läänitykseksi Juhanalle.

Toki voimme leijonan käytöstä vaakunassa mennä Juhana-herttuasta ja Kustaa Vaasastakin kauemmas historiaan. Suomen vaakunassa kuvattu leijona on samanlainen, kuin Länsi-Götanmaan ja Smoolannin vaakunassa ja se on taas peräisin Ruotsin hallitsijasukuihin keskiajalla kuuluneesta Folkunga (Bjälbo)-suvun vaakunasta. Folkunga-suku linkittyy vahvasti Norjaan ja Tanskaan, jossa myös komeilevat leijonat vaakunoissa. Ruotsin kuninkaan Maunu Ladonlukon sinetissä oli jo 1200-luvulla leijona, niin pitkälle myös Norjan ja Tanskan leijonavaakunat voidaan ajoittaa. Norjan, Tanskan ja Suomen leijonien yhteys keskenään liittyykin kysymykseen: onko Juhana-herttuan vaakunassa olevan leijonan ja Kustaa Vaasan hautamonumentin Suomen leijonan idea alkujaan peräisin Folkunga-suvun leijonasta? Uskallan sanoa, että on, sillä kahdella jalalla seisova leijona kuului alun perin nimenomaan Folkunga-suvulle.
Näillä vanhemmilla leijonilla tosin ei ole miekkaa. Samanlaiset miekat, kuin Suomen vaakunassa, esiintyy myös Karjalan vaakunassa, joka esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1562 Ruotsin maakuntavaakunoiden värillisessä piirrossarjassa ja jonka Karjala sai vuonna 1560. Tästä vaakunasta saatiin miekat Suomen vaakunaan. Nämä miekat, ovat kilvoittaneet historiantutkijat erilaisiin näkemyksiin niiden symboliikasta.
Yleisin käsitys taitaa olla se, että käyrä miekka, jota leijona polkee jalkoihinsa, kuvaisi venäläisiä. Tämä käsitys olisi tietenkin looginen, sillä Ruotsi kävi 1500-luvun lopulla Pohjoismaista viisikolmattavuotista sotaa, jota on kutsuttu myös termillä pitkä viha. Silloin taisteltiin nimen omaan Karjalan alueista. Sota päättyi 1595 Täyssinän rauhaan. Tätä ennen oli myös useita yhteenottoja idän suuntaan, kuten mm. sata vuotta aiemmin käyty sota, vanha viha.
Uusimman näkemyksen mukaan (mm. Matti Klinge) sapeli kuitenkin kuvastaa mongoleja, sekä turkkilaisia, jotka pitivät hallussaan suuria maa-alueita nykyisellä Venäjällä ja joita pidettiin yleisesti koko Euroopassa uhkana.

Maailmalla on paljon leijonia vaakunoissa ja tämän Suomen leijonan alkuperää metsästäessä saatetaan mennä hyvinkin pitkälle ja moneen kertaan väärille raiteille. Siksi on turhaa spekuloida olemattomilla leijonilla ja pysyä tosiasioissa: Suomen leijonavaakuna on peräisin Juhana-herttualta ja esiintyy ensimmäisen kerran Kustaa Vaasan hautamonumentissa.

Lähteet:

Marjo Vilkko - Suomi on ruotsalainen

http://itsenaisyys100.fi/suomen-viralliset-tunnukset-lippu-ja-vaakuna/#more-info-498

http://www.intermin.fi/fi/ministerio/suomen_lippu_ja_vaakuna/suomen_vaakuna

http://www.finnica.fi/suomi/index.htm