Eerik Slang - Pohjolan Leonidas

IS THIS SPARTA?

Ei ole, vaan tämä on tarina sotilaasta, joka henkilökohtaisella rohkeudellaan ja itsepäisyydellään pelasti koko armeijan, tämä on myös tarina tuon saman armeijan ylipäälliköstä, hänestä, jota historiankirjoitus on mielestäni kohdellut turhan kovalla kädellä. 

Ja mikä olisikaan parempi päivä näistä kirjoittaa, kuin 6.11., eli päivä, jona muistamme suurta kuningas Kustaa II Aadolfia. Tästä kerron vielä lisää päivityksen lopussa. 

Kuinka moni voi valehtelematta sanoa kuulleensa nimen Eerik Slang? 

Kirjoittaisin niin mielelläni hänestä pitkän ja yksityiskohtaisen kertomuksen, mutta taitaa olla niin, että Slangin varhaisesta elämästä tiedetään todellisuudessa melko vähän, myöhemmistä teoistaan kylläkin. Sen vuoksi käsittelen tässä myös runsaasti kolmikymmenvuotisen sodan vaiheita, joihin vahvasti Slangin aikana kuului myös Johan Banér. 

Johan Banér

Monelle voi olla epäselvää ketkä taistelivat vastakkain kolmikymmenvuotisessa sodassa. Se on hyvin hankala yksiselitteisesti kertoa. Vihollisena Ruotsin näkökulmasta voidaan kuitenkin aina pitää Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, eli keisarillisia. Nyt kirjoituksessa olevien vuosien aikaan, myös Saksi oli vaihtanut keisarillisten puolelle.  

Aloitetaan vuodesta 1635. Kuningas Kustaa II Aadolf oli kuollut Lützenissa kolmea vuotta aiemmin ja vuonna 1634 Ruotsin armeijan ylipäälliköksi nousi loistelias Johan Banér. Samana vuonna ruotslaiset kokivat valtavan tappion Nordlingenissa, mikä ei kuitenkaan pysäyttänyt Ruotsin mahtavaa ja taitavaa armeijaa. Nordlingenin taistelua voidaankin pitää vain yhtenä epäonnisena tapahtumana kymmenien tapahtumien joukossa, jonka tappiot Ruotsi otti takaisin parissa vuodessa. 

1635 Torsten Stålhandsken rinnalle, tai manttelinperijäksi ratsuväen komentajana nousi uusi Suomen alueelta tuleva tähti, Perniöstä kotoisin oleva eversti Eerik Slang. Kun takkinsa kääntäneen Saksin vaaliruhtinas Juhana Yrjö I, joka tunnetaan myös nimellä Olut-Yrjö, yritti viedä joukkojaan Elben yli, surmasi Eerik Slang ratsuväkineen yli päässeet sotilaat ja loput löi takaisin. Tästä viimeistään alkaa Slangin tarina, vaikka tähän asti pääsystä olisi taatusti myös kerrottavaa. 

Tultaessa vuoteen 1635 oli sota raaistunut entisestään ja paljon on siitä syytetty Johan Banéria. On toki totta, että Johan Tillyn ja Kustaa II Aadolfin kuoltua, uskonnollinen paatos väheni ja painopiste siirtyi ideologiasta politiikkaan. Pitää kuitenkin muistaa, että Banérin tulospaineet olivat kohtuuttomat, sillä hänen resurssit olivat huomattavasti pienemmät, kuin kuninkaalla oli ollut. Axel Oxenstierna, joka oli käytännössä Ruotsin hallitsija kuningatar Kristiinan holhoojahallituksen aikana, vaati paljon. Siksi Banérin menestyksen huomioiden, häneen kohdistunut kritiikki on ollut melko epäoikeudenmukaista. 

Banér aloitti tapansa mukaan vuoden 1636 ärhäkästi. Saksin armeijan "myllyttäminen" jatkui sekä hänen, että Eerik Slangin toimesta. Ruotsi sai vielä yhden vihollisen lisää, kun Brandenburg liittoutui keisarin kanssa saadakseen Pommerin alueen itselleen ja sen myötä pääsyn Itämerelle. Banér joutui kahden tulen väliin ja siitä syystä ylitti Elben Magdeburgin luona, vihollisen seuratessa perässä. 

Magdeburg on paikka, josta voisi kirjoittaa täysin oman tarinansa. Siellä tapahtui vuonna 1631 yksi sotahistorian järkyttävimmistä verilöylyistä, kun katolinen armeija tuhosi koko kaupungin ja teurasti yli 20 000 siviiliä. Silminnäkijän mukaan Pappenheimin ratsumiehet olivat raaimpia: he raiskasivat ja sitoivat naisia jalustimiinsa ja juoksuttivat heitä perässään, keihästivät lapset peitsiinsä ja heittivät tuleen. Pappenheim kuvaili Magdeburgin tuhoa kauheimmaksi sitten Jerusalemin ja Troijan hävitysten. Kun hävitys viimein loppui, mustiksi palaneita ruumiita ajettiin Elbeen kahden viikon ajan. Saksan kielessä oli pitkään ryöstön jälkeen käytössä verbi magdeburgisieren, joka tarkoittaa täydellistä tuhoamista tai tuhotyötä.

Viisi vuotta edellä mainittujen tapahtumien jälkeen, eli vuonna 1636, Eerik Slang teki yhden upeimmista urotöistään Magdeburgin piirityksen aikana. Parinsadan ratsumiehen kärjessä hän tunkeutui kaupunkiin, otti vankeja, löi pari saksilaista ratsurykmenttiä ja palasi seuraavana päivänä takaisin Banérin armeijaan. 

24.9.1636 (juliaanisen kalenterin mukaan) käytiin suuri Wittstockin taistelu, joka viimeistään palautti kunnian pari vuotta aiemmin kärsityn Nordlingenin tappion jälkeen. Nordlingenin taistelu oli ollut häpeällinen katastrofi ja Wittstock palautti uskon Ruotsin aseisiin. Banérin riskinotto tässä taistelussa hakee vertaistaan 1600-luvun kenttätaistelujen joukossa ja kohottaa sen vuoksi hänet vuosisadan nerokkaimpien sodanjohtajien joukkoon. Hän teki uhkarohkean päätöksen, jota vastustaja odotti kaikkein vähiten. Hän jakoi armeijan kahtia. Päävoimat hyökkäsi ylipäällikön johdolla Dossen rantoja myötäillen Scharfenbergin vasemmalla puolella sijaitsevalle Viinimäelle, jonka puolustus oli heikompi. Vasen siipi koukkasi vihollisen oikeaan sivustaan ja vyörytti sen. Torstenssonin ratsuväen syöksyessä metsästä käänsi saksilaiset tapansa mukaan hyökkääjille selkänsä ja pakenivat, Viinimäen ja Dossen väliin syntyi uusi rintama. Hyökkykset ja vastaiskut seurasivat toisiaan. Keisarilliset eivät antaneet periksi, vaan hyökkäsivät yhä uudelleen Banérin yksikköjä vastaan. Sitten iski ratsuväki keisarillisten sivustaan ja selustaan ja heidän pelinsä oli pelattu. Vain pimeys pelasti vihollisen täydelliseltä tuholta.

Wittstockin taistelu 1636

Banér aloitti vuoden 1637 salamahyökkäyksellä Saksiin, jossa hän valtasi Torgaun, tärkeän ylimenopaikan Elben varrella. Torgaussa Banérin joukot pysyttelivät neljä kuukautta; Slang ja Stålhandske hakkapeliittoineen hävittivät ympäristöä laajasti ja pitivät vihollisen ratsuväen kurissa, heidän ansiostaan Banér nöyryytti toden teolla vastustajiaan harhautuksella, joka on rinnastettu historian suurimpien urotöiden joukkoon. Banér teki nopean ratkaisun lähtiessään marssimaan Torgausta kohti Orderia. Takaa-ajajat olivat kintereillä. Orderin sivujoelle saapuessaan, vastassa oli epämiellyttävä yllätys, sillä edessä oli neljän kilometrin levyinen vihollisarmeija. Vihollinen riemuitsi jo varmasta voitosta, mutta Banér ei panikoinut. 

Vapaana oli vain Puolan raja, jota ei Banér voinut ylittää rikkomatta rauhaa. Hän kuitenkin kertoi armeijalle, että ainoa mahdollisuus on Puolan kautta koukata Pommeriin. Banérin vaimo ja parhaimpiinsa pukeutuneet upseerinrouvat lähtivät arvokkaimpien kuormastojen kanssa kohti Puolan rajaa. Eräälle epäluotettavimmista  upseereistaan Banér antoi tehtäväksi selvittää puolalaisen tiestön kunto. Harhautus onnistui ja vihollinen nielaisi syötin marssimalla itään, samalla Banérin marssiessa länteen ja karkaamalla vihollisen pussista. Jokainen tunti tarkoitti kahden tunnin etumatkaa. Yli kaksi viikkoa kestänyt opeaatio herätti valtavasti huomiota Euroopassa. Myöhemmin Banér kertoi: "Minä olin toki heidän pussissaan, mutta he unohtivat sitoa suun kiinni." 

Sota jatkui, mutta hakkapeliitat eivät koko kolmikymmenvuotisen sodan aikana menettäneet valioyksikköjen mainettaan. Varsinkaan kun heidän komentajinaan oli Eerik Slangin ja Torsten Stålhandsken kaltaisia Suomen alueelta tulevia upseereja. 

Vuonna 1639 piirittäessään Freiburgin hopeakaivoskaupunkia, Banér kuuli keisarillisten joukkojen lähestyvän. Hän päätti iskeä keisarillisen ja saksilaisen armeijan kimppuun, ennen kuin ne yhtyisivät. Syttyi Chemnitzin taistelu, missä Stålhandsken ja Slangin oikean siiven ratsuväki ratkaisivat taistelun, joka päättyi vihollisen jalkaväen perusteelliseen häviöön. 

Joissain lähteissä on mainittu Slangin menettäneen toisen kätensä vuonna 1636. Näin ei kuitenkaan ole, vaan vuosi oli 1640. Tämä vuosi oli muutoin melko tapahtumaköyhä, pieniä kahakoita oli monia ja tappiota tuli puolin ja toisin. Eräässä kahakassa Slang haavoittui niin vaikeasti oikeaan käsivarteensa, että se oli amputoitava. Eversti Slang selvisi kuitenkin leikkauksesta hengissä, mikä ei ollut siihen aikaa ollenkaan itsestäänselvyys, tai edes yleistä. Kotiutuksesta hän ei suostunut edes puhumaan. 

Mistä tulee sitten Slangin ns. lempinimi "Pohjolan Leonidas"? 

Joulukuun viimeisinä päivinä vuonna 1640 Banér sai omaan nopeaan tapaansa ajatuksen lähteä marssimaan Regensburgiin, siellä kaupungin linnoituslaitteet olivat rappiolla ja keisarilliset joukot hajallaan. Tuumasta toimeen ja armeija lähti liikkeelle. Hän alkoi kuitenkin epäröidä, että keisarilliset joukot oli hälytetty ja päätti ottaa tarkemmin selvää tilanteesta. Aikaa kului hukkaan kuusi päivää, kuudentena päivänä ruotsalaiset kaappasivat suuren varustekuljetuksen Nürnbergin ja Prahan välisellä tiellä. 

Banér asettui vajaan sadan kilometrin päähän Regensburgista, Chamiin, lähelle Böömin rajaa. 

Keisarilliset ryhtyivät kokoamaan joukkojaan saadakseen jo kerran varmasta satimesta livahtaneen Banérin kiinni. Ratsumies toi tiedon Chamia lähestyvistä keisarillisista ja Banér oli jäämässä jälleen pussiin. Keisarillinen pääarmeija oli jo tavoittanut Neunburgin, joka sulki tien Chamiin. Tuo pieni kaupunki oli huonosti linnoitettu, mutta sen varuskuntaa komensi eräs yksikätinen Suomen Perniöstä kotoisin oleva Eerik Slang! Tämä pieni kaupunki todisti yhtä suurinta yksittäistä urotyötä kolmikymmenvuotisessa sodassa. 

Vihollinen ympäröi Neunburgin kaupungin Ottavio Piccolominin johdolla 8.3.1641 ja kaksi päivää myöhemmin sai tykistönsä asemiin. Hän vaati Slangia antautumaan, mistä suomalainen kieltäytyi. Voisi ajatella, että kunnialliseen antautumiseen olisi riittänyt aukon ampuminen muuriin, varsinkin, kun kyseessä oli äärimmäisen huonosti varusteltu Neunburg. Päivän kestäneen tykistötulen jälkeen kaupungin muureissa oli ammottava aukko. Puolustajilla ei ollut kuin käsiaseita, tykkejä ei ollenkaan. Piccolomini lähetti yhden everstinsä tiedustelemaan Slangin antautumista. Slang oli tukkinut muurissa olevan aukon hirsillä ja laudoilla. Everstin esityksen hän torjui siltä seisomalta luvaten ampua seuraavan, joka moista tulee ehdottelemaan. Näin myös tapahtui. Kun Piccolominin rumpali lähestyi muuria uuden ehdotuksen kanssa, osui häneen välittömästi musketinluoti. Seurauksena oli raju väkirynnäkkö, jonka Slang torjui keisarillisille raskain tappioin. 

Seuraavana päivänä tykit raahattiin entistä lähemmäksi kaupungin muureja ja kaksi tornia ammuttiin hajalle. Vaikka moni Slangin alipäälliköistä halusi antautua, ei Slang siihen suostunut, vaan vaati ammusten loppuessa miehiään taistelemaan kivin. Vasta kun tornien välinen muuri oli ammuttu hajalle ja näköala torille oli esteetön, suostui Slang aloittamaan neuvottelut. Tosin ei millä tahansa ehdoilla, vaan hän vaati upseereilleen vapaata poislähtöä. Piccolominille ei kuitenkaan sopinut, muuta kuin täydellinen antautuminen ja Slangin ohella vangeiksi jäi 90 upseeria, 1600 ratsumiestä ja 180 musketööriä, suurin osa heistä Suomen alueelta kotoisin olevia sotilaita. 

Vaikka Slang aiheutti viholliselle melko suuriakin tappioita, kohdeltiin häntä arvostaen. Tästä johtuen hän sai kunnianimen "Pohjolan Leonidas". Spartan kuningas Leonidas kaatui 300 sotilaansa kanssa viimeiseen mieheen Thermopylain solassa vuonna 490 eKr. Leonidas jäi historiaan myyttisenä sankarina. Tätä sankaritarinaa on viime aikoina kuvattu mm. elokuvassa 300. 

Banér oli tietoisesti uhrannut Slangin joukkoineen pelastaakseen pääarmeijansa. Piccolomini teki taasen kohtalokkaan ja valtavan taktisen virheen pysäyttäessään armeijansa moukaroimaan Neunburgin kaupunkia. Slangin puolustaessa ankarasti kaupunkia pääsi Banér jälleen pakoon. Hän eteni pääarmeijan kanssa parin peninkulman päivävauhtia kohti pohjoista. 

Banér ei saanut milloinkaan tilaisuutta kiittää Slangia urotyöstä, joka oli tehnyt pääarmeijan pelastumisen mahdolliseksi. Hän joutui vuoteen omaksi ja oli kuolemassa, lääkärit eivät voineet tehdä mitään verta yskivälle Banérille ja hän kuoli 10.5.1641, vain 45-vuotiaana. Banér oli ollut seitsemän vuotta Ruotsin armeijan ylipäällikkönä ja tänä aikana saalistanut yli 600 vihollisen lippua. Hänen johtamissaan taisteluissa surmattiin yli 80 000 vihollisen sotilasta. Yksikään toinen ylipäällikkö ei ollut joutunut toimimaan niin epätoivoisissa olosuhteissa ja niukoin resurssein, ylivoimaista vihollista vastaan, kuin Banér. Kerta toisensa jälkeen hän pelasti armeijansa pikamarsseilla ja kerta toisensa jälkeen hän nöyryytti vastustajaansa; Wittstockin loistava voitto, joka lähes tuhosi keisarillisen armeijan, kuuluu sotahistorian klassikoihin. 

Banérin kuoltua armeijan ylipäälliköksi valittiin Kustaa II Aadolfin tykistöekspertti Lennart Torstensson. Saapuessaan paikalle, hän toi mukanaan neljä eskadroonaa hakkapeliittoja ja neljä komppaniaa Pohjanmaan jalkaväkeä. Hänellä oli mukanaan myös vajaat 500 000 riikintaaleria, vaatteita, kenkiä ja lähes 22 000 metriä kangasta talven varalle. Torstensson oli Banérin tavoin taitava taktikko ja strategi. Hän oli kuitenkin luonteeltaan edeltäjäänsä rauhallisempi ja tavoiltaan hienostuneempi. 

Miten sitten pääsemme takaisin Eerik Slangiin? Pitää mennä reilu vuosi ja useampi pieni taistelu eteenpäin. Ollaan vuodessa 1642. Torstensson oli lähtenyt perääntymään ja alkanut piirittää Leipzigia, vihollisen lähestyessä piiritys loppui ja alkoi uudelleen perääntyminen. Silloin vihollinen lankesi ansaan ja heitä odotti täydellinen yllätys. 

Pakenevien joukkojen asemasta heitä oli vastassa Ruotsin taisteluun järjestäytynyt armeija, ajankohta oli 23.10.1642 ja taistelukenttänä oli Breitenfeldin alue, missä Kustaa II Aadolf 11 vuotta aiemmin saavutti loistavimman voittonsa. 

Siellä oli nyt myös yksikätinen Eerik Slang, joka oli vaihdettu sotavankeudesta vapaaksi. Hänet oli ylennetty kenraalimajuriksi ja hän johti vasenta siipeä. 

Vaikka taistelu alkoikin ruotsalaisten kannalta erittäin huonosti, päättyi se lopulta voittoon. Hakkapeliitat löylyttivät jälleen kerran vastustajiaan isän kädestä. 4000 vihollista kaatui ja saman verran jäi vangiksi. Suurin osa heistä otti pestin Ruotsin armeijaan. 

Breitenfeldin toinen taistelu 1642

Voitto ei kuitenkaan ollut kovin halpa, sillä omia kaatuneita, tai haavoittuneita oli lähes yhtä paljon ja tässä taistelussa tarinamme sankari sai myös surmansa. Johtaessaan vasenta sivustaa Slangiin osui hänen sotilasuransa kuudes ja samalla viimeinen laukaus. Eerik Slang sai viimeisen leposijansa eräästä Leipzigin kirkosta. Hänen arkkunsa kannessa on risti ja vuosiluku 1642. Häneen sammui Slangin suku. 

Kolmikymmenvuotinen sota päättyi kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1648, Westfalenin rauhaan. Sodan suuriin voittajiin kuului Ruotsi, mikä viimeistään merkitsi sen suurvalta-aseman alkua. 

Mitä sitten tulee tähän päivämäärään ja Kustaa II Aadolfiin, olen jo aiemmin kirjoittanut seuraavaa: 

Tänään 6.11. liputetaan Kustaa II Aadolfin kunniaksi. Sen kunniaksi, että 400 vuotta sitten Suomi osana Ruotsia vietiin aiempaa vahvemmin osaksi länttä, eikä itää. Kustaa II Aadolf loi suurvalta-Ruotsin, hänen valtakuntansa oli Euroopan mahtavin ja armeijansa pelätyin. Vaikka Suomi oli harvaan asuttu ja köyhä, sinne järjestettiin lainkäytön perusteet ja oikeuslaitos. Hallitsija ei enää ollut mielivaltainen aateli, vaan kruunu. Silloin alkoi kehittyä pohjoismainen valtio. Sellainen, jossa lakeja saattoi kunnioittaa ja viranomaisiin luottaa; se on ehkä arvokkainta, mitä meillä on.
Kustaa II Aadolf kaatui 6. marraskuuta 1632, eli 384 vuotta sitten, Lützenin taistelussa. Topelius kirjoitti seuraavaa: "Saatuaan tiedon kuninkaan kuolemasta sotilaat unhottivat haavansa ja väsymyksensä. Tuntuipa, kuin olisi elämä kadottanut arvonsa, kun suurin, paras sankari oli kaatunut." Kauan olkoon muistoissa Pohjolan Leijona; Kultainen Kuningas. Gud är mitt harnesk!

Kustaa II Aadolf

Lähteet:

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

http://runeberg.org/nfce/0748.html

http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1423108990420

Åke Tott - Pohjolan lumiaura

Åke Tottista kirjoittaminen on ollut mielessä blogin perustamisesta lähtien. Ensimmäinen kiinnostukseni häneen syttyi jo vuonna 2000 asuessani Eurajoella ja löytäessäni sieltä sattumalta Åke Tottin verikiven. Asuin silloin Eurajoen Kristillisen Opiston alueella, eli enstisellä Lavilan kartanolla, jonka Åke Tott omisti. Päärakennuksen kirjastosta löysinkin juttuja ja historiaa hänestä.
Viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa käymään Turun tuomiokirkossa, johon Åke Tott on haudattu. Hetki oli pysäyttävä. Näistä syistä Åke Tott on ansainnut oman katsauksensa blogissani.

Åke Henrikinpoika Tott syntyi 4.6.1598 Lohjalla. Hänen äitinsä oli Kaarina Maununtyttären ja Eerik XIV:n tytär Sigrid. Olenkin aina mietiskellyt asiaa siltä kannalta, että jos historia olisi mennyt hieman toisella tavalla, Åkesta olisi voinut tulla jopa kuningas. Sitä ei tietenkään tapahtunut, vaan kuninkaana oli hänen syntymänsä aikaan äitinsä Sigridin serkku Sigismund, Juhana III:n poika, jonka jälkeen kuninkaaksi nousi Sigridin setä Kaarle IX ja Åke Tottin ollessa 13-vuotias tuli kuninkaaksi Kaarle IX:n poika, mahtava Kustaa II Aadolf - Pohjolan leijona.

Tott oli vasta 15-vuotias, kun hän osallistui Jakob De la Gardien Venäjän retkelle Inkerin sodassa. Tämän jälkeen hän asui useita vuosia ulkomailla, kunnes palasi vuonna 1623 takaisin kotimaahansa Kustaa Aadolfin kamariherraksi. Kustaa II Aadolfin sanotaan olleen Åke Tottin serkku, joka sinänsä on ihan validisti ajateltu. Oikeasti Åke Tottin äiti, Sigrid, oli Kustaa Aadolfin serkku.

Åke Tottista tuli Kustaa Aadolfin luottosotilas ja häntä alettiinkin kutsua nimellä Pohjolan lumiaura.
Hän osallistui Puolan sotaan ja vuonna 1627 hänet ylennettiin everstiksi johtamaan Suomen alueelta värvättyä ratsuväkirykmenttiä. Vuonna 1630 hänestä tuli valtaneuvos, sekä ratsuväen kenraalimajuri ja sen jälkeen kenraali.

Kolmikymmenvuotinen sota oli alkanut jo vuonna 1618, mutta Ruotsi osallistui siihen vasta vuodesta 1630 lähtien. Stralsundiin saapui loppukesästä 1630 Reinhold Metstacken komentama Porin rykmentti ja Klaus Hastfehrin johtama Savon rykmentti. Åke Tottin kyrassieerit, sekä seitsemän komppaniaa Turun läänin, Karjalan ja Uudenmaan ratsuväkeä Torsten Stålhandsken ja Reinhold Wunschin alaisuudessa ehtivät myös perille. Åke Tott osallistui sodassa Grubinin taistelun lisäksi suureen ja voittoisaan Breitenfeldin taisteluun, jossa hän taisteli vasemmalla sivustalla Kustaa Hornin alaisuudessa saksalaisen ratsurykmenttinsä kanssa.

Åke Tottin sotilasura katkesi kuitenkin sairasteluun ja hän palasi takaisin Ruotsiin vuonna 1633 mukanaa kuninkaan ruumis. Kustaa II Aadolf oli kaatunut Lützenin taistelussa edellisen vuoden marraskuussa.

Vuonna 1630 (joissain lähteissä vuonna 1631) Tott sai sotamarsalkan arvon palkkiona ansioistaan ja Eurajoen kolme kartanoa maksuna ratsuväkikomppanian kolmevuotisesta varustamisesta ja ylläpidosta, muistuteltuaan kuningasta aikansa tällaisesta lupauksesta. Ne olivat Vuojoen, Lavilan, sekä Irjanteen kartanot.

Åke Tott oli näkyvä ja vaikutusvaltainen mies Eurajoella. Hänestä ei ehkä pidetty kovinkaan paljon, kuten on sanottu, että hänestä ei myöskään pidetty muiden upseerien keskuudessa.
Niin tai näin, Tott perusti Eurajoen Irjanteelle ensimmäisen vesivoimalla toimivan kaupallisen sahan, tai ainakin aloitti sopimalla asukkaiden kanssa Irjanteen kosken käytöstä. Kyläläisille luvattiin vastineeksi jauhatusvuoroja Tottin myllyissä. Itse sahan rakennustyöt aloitettiin vasta Åke Tottin kuoleman jälkeen vuonna 1644.

Ja sitten se kuolema.

Åke Tott kuoli Lavilan kartanolla verensyöksyyn 42-vuotiaana, vuonna 1640. Matkalla kirkkomaalle hänen verta kerrotaan läikähtäneen matkan varrella olevalle kivelle. Tämä kivi kantaa nykyisin nimeä Åke Tottin verikivi ja kiveen on kaiverrettu tämä tieto. Kivi löytyy läheltä Eurajoen keskustaa, tien vierestä Lavilan kartanon ja kirkon puolimatkasta.

Åke Tottin verikivi

Åke Tott haudattiin Turun tuomiokirkkoon Tott-suvun kappeliin (Pyhän Laurentiuksen kappeliin), jonne on haudattu myös hänen molemmat vaimonsa, vuonna 1638 kuollut Sigrid Bjelkke ja 1684 kuollut Kristina Brahe, Pietari Brahen sisar. Kirkon lattiatasolla on kuitenkin Åke Tottin seurana hänen äitinsä Sigrid Vaasa.

Peter Schultzin veistämät kokovartalopatsaat
Turun tuomiokirkossa. 

Tottin hautajaiset olivat hyvin juhlalliset, niissä oli mukana mm. neljä 120 miehen komppaniaa ja 52 pappia. Hautajaisissa saarnasi Isaacus Rothovius. Vuonna 1676 Pietari Brahe pystytti Tott-suvulle mausoleumin tuomiokirkkoon. Vaikka Kristina Brahe kuoli vasta 1684, veisti tunnettu Peter Schultz Tukholmassa mustasta ja valkoisesta marmorista Tottien hautakappeliin, jo vuonna 1678 valmistuneet, Åke Tottin ja Kristina Brahen kokovartalopatsaat.

Åke Tottin muistokivi Irjanteen kirkon pihamaalla, Eurajoella.
Kivessä lukee:
"Sotamarsalkka Åke Tott
Kuningas Kustaa II Aadolfin lumiaura
30-vuotisessa sodassa
Vuojoen isäntä 1630-1640
Kuoli täällä 1640
Ruumis Turun tuomiokirkossa
Pystytti Eurajoen kotiseutuyhdistys
Lahjoitti Eurajoen Säästöpankki 1976"

Åke Tott oli monella tapaa suurvalta-ajan alkupuolen soturin ruumiillistuma, urhoollinen, häikäilemätön, riidanhaluinen, ylpeä, saaliinhimoinen ja uhkarohkea, mies, joka oli valmis mihin tahansa.

Lähteet:

evl.fi

eurajoki.fi

http://punainenturku.blogspot.fi/2014/06/lumiaura.html

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/566/

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

Suomenhevonen kolmikymmenvuotisessa sodassa

Hakkapeliittojen uroteot ovat luultavasti kaikkien tiedossa. He olivat pelottomia ja voittamattomia ratsumiehiä Suomen alueelta kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618-1648, Ruotsi osallistui sotaan vuodesta 1630 lähtien). Heidän "hakkaa päälle, pohjan poika!" -taisteluhuutonsa aiheutti kauhua ja sekasortoa vastustajissaan ja tuon huudon myötä myös hakkapeliitta-sana sai alkunsa. Heidän tunnetuimpiin taisteluihin kuuluvat Breitenfeld 1631, Rain 1632, Lützen 1632, Nördlingen 1634, Leipzig 1642, sekä Jankov 1645. Aiemmin kirjoittamani Torsten Stålhandske oli hakkapeliittojen päällikkö ja myöhemmin koko ratsuväen kenraali.

Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan keskity sen enempää hakkapeliittoihin, vaan heidän käyttämiinsä ratsuihin, eli suomenhevosiin. Toki voidaan sanoa, että sotilas ja hevonen yhdessä olivat hakkapeliitta, mutta nyt puhumme nimen omaan hevosista. Monilla on tietynlainen kuva suomalaisesta sotilaasta ratsastamassa suurella hevosella urotyöstä toiseen kolmikymmenvuotisessa sodassa, se mielikuva on taatusti hyvä, mutta todennäköisesti ainakin yhdeltä osin väärä, nimittäin hevosen. 

Sotapalvelukseen lähteneen ratsumiehen varustaneesta talosta annettiin miehelle mukaan hyvä hevonen. Talossa kuitenkin tulkittiin "hyvä hevonen" itselle edullisimmin, eli parasta hevosta harvoin lähetettiin sotaan. Tuskin kuitenkaan huonoakaan. Tavallisesti sotaan annetut hevoset olivat tehmeet raskaita maatalon töitä, eivätkä ne välttämättä olleet kovinkaan ihanteellisia ratsuja. Hevoset olivat yleensä oriita, tai ruunia. Jo 1500-luvulla, Kustaa Vaasan aikaan oli aloitettu hevosten jalostaminen sotakäyttöön Suomenkin alueella. Tammaa ei siksi annettu sotaan, että se oli kiima-aikana hyvin arvaamaton ja veti oriiden kiinnostuksen puoleensa, aiheuttaen hankaluuksia niidenkin käsittelyyn. Oriit olivat kestävämpiä, rohkeampia ja vireämpiä kuin tammat ja yksi syy oli myös niiden suurempi koko. Tosin suuresta koosta ei voida tässäkään tapauksessa puhua, sillä tyypillinen Suomen alueella käytetty hevonen 1600-luvulla oli huomattavasti matalampi, kuin nykyinen suomenhevonen. 

Arkistoissa säilyneet katselmusluettelot antavat hyvinkin tarkkoja tietoja hevosten koosta. Mittayksikkönä käytettiin kämmenenleveyttä, joka on muutettuna metrijärjestelmään noin 10cm. Hakkapeliittojen hevosten korkeus satulan takaa mitattuna oli 10,5-13 kämmenenleveyttä, eli vain noin 104-129cm. Ne olivat siis nykyisen vieroitusikäisen varsan kokoisia. Upseereiden hevosten korkeus vaihteli 13-14 kämmenenleveyden, eli n. 129-140cm välillä. Nykyisin kantakirjassa olevien oriiden keskikorkeus on 157-158cm. Keisarillisten vihollisten hevoset olivat korkeudeltaan vähintään 20-30cm suomenhevosia korkeampia. 

Keisarillisten ratsumiesten silmin suomenhevoset olivat naurettavan pieniä ja sanotaan, ettei keisarillisten kuormastossakaan ollut niin takkuisia ja huonon näköisiä hevosia. Mutta suomalaisella hevosella oli erittäin arvokas ominaisuus, joka pääsi oikeuksiinsa pitkillä sotaretkillä, se oli sitkeä, mikä korvasi kaiken muun. Ja tuho, jonka äärimmäisellä oikealla olevat hakkapeliitat kylvivät, on edelleen vertaansa vailla olevaa sotahistoriaa. Mahtava kuningas Kustaa II Aadolf laittoi aina taistelussa urhoollisimmat soturinsa äärimmäiselle oikealle sivustalle ja he usein ratkaisivatkin taistelun. Olisiko suomalaisen ratsuväen iskuvoima ollut vieläkin suurempi, jos heillä olisi ollut käytössään yhtä korskeat sotaratsut, kuin vihollisella? Toki sodan kuluessa hevosia kaatui ja uusia hevosia tuli tilalle, jotka eivät olleet suomenhevosia, joten iskuvoima myös sotasaaliina saaduilla hevosilla tuli näytetyksi. 

Hakkapeliitta kuvattuna vuoden 1940
postimerkkiin

Pienuuden ja ulkonäön muut puutteet hakkapeliittain ratsu korvasi rauhallisuudellaan, sitkeydellään, nopeudellaan, kestävyydellään ja luonteen vireydellä. Hakkapeliittojen pitkien sotaretkien vuoksi on paikallisiin saksalaisiin hevossukuihin melkoisella varmuudella jäänyt piirteitä suomalaisesta hevosesta. Samanlaisesti hakkapeliittojen sotasaaliina tuodut hevoset ovat vaikuttaneet suomalaisen hevosen kehitykseen. 

Hakkapeliittojen hevonen oli kiitolaukassa hyvin käyttökelpoinen ja kiitolaukka oli silloisen ratsuväen taistelutaktiikassa hyvin tärkeää. Rauhallisen ja pelottoman luonteensa ansiosta suomalaisten ratsut eivät säikkyneet turhia ja tottuivat nopeasti esim. tupesta vedetyn miekan välähdykseen. 

Nykyinen suomenhevonen on muita kylmäverirotuja kevyempi ja kuivarakenteisempi, mutta ei yhtä jalomuotoinen, kuin lämminverirodut. Rauhallisuutensa ja vaatimattomuutensa puolesta se on kylmäveristen kaltainen, mutta vetäjänä niitä sisukkaampi ja sitkeämpi. Sen nopeus, luonteen vireys, kestävyys ja pitkäikäisyys ovat puolestaan lämminverihevosen tyypillisiä ominaisuuksia. 

Suomenhevonen vuodelta 1909

Kun nykyisen kantakirjaoriin keskikorkeus on 158cm, keskipituus 168cm ja keskipaino 576kg, voidaan olettaa, että hakkapeliitan ratsu oli korkeudeltaan keskimäärin 120cm ja jopa sen alle, pituudeltaan noin 132cm ja se painoi n. 400kg. Vertailukohtana voidaan hyvin pitää, että nykyisissä ratsastuskilpailuissa kansainvälisten ratsastuskilpailusäännösten mukaan alle 140cm korkeat hevoset lasketaan pieniin poneihin ja 140-148cm korkeat isoihin poneihin. Varsinaisiksi poneiksi katsotaan tietysti vain tiettyjen ponirotujen edustajat. 

Jopa uskomattoman pieniä olivat siis hakkapeliittojen ratsut. Voidaan vain kuvitella sitä pilkkaa, jota nämä upeat hevoset saivat osakseen ja sillä mitalla siitä myös maksettiin takaisin. Sillä harva oli se taistelu, jossa hakkapeliitat eivät olisi dominoineet Saksan sotakenttiä suuressa kolmikymmenvuotisessa sodassa.

Lähteet:

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

https://suomenhevosliitto.fi/

Kyrön skanssi - Linnake erämaassa

Suomen alueella on historian saatossa ollut useita linnoja ja linnakkeita, osa niistä on hyvin tunnettuja edelleen ja osa on vaipunut aikojen saatossa historian hämärään. Nämä lähes unohdetut linnat ja linnakkeet ovat tietenkin tuhoutuneet ja niistä on jäljellä enää perimätieto, historialliset merkinnät, sekä mahdolliset arkeologiset löydöt. Satakunnan alueella, johon myös tämän tekstin linnake kuuluu, on keskiajalta laskettuna ollut neljä, tai jopa viisi linnaa, tai linnaketta, miten kukakin haluaa kohteita nimittää. Kokemäellä niitä on ollut 1300-1400 -luvuilla mahdollisesti peräti kaksi: Kokemäen linna, sekä joidenkin lähteiden mukaan läheiselle saarelle myöhemmin rakennettu Aborchin linna. Tämän toisen linnan sijainti tosin on edelleen epäselvä ja sen paikaksi on ehdotettu myös nykyisen Porin keskustan kohdalla sijainnutta saarta. Juhana-herttuan perustaessa Poria 1558 mainitaan sen perustamisasiakirjassa paikalla sijainnut linnoitus, samoin kuin Olaus Magnuksen Carta Marinassa on Porin kohdalle jokisuuhun merkitty tornilinna. Tämä saattoi olla Aborchin linna, tai täysin oma "Björneborg", jonka luokse Juhana-herttua valitsi kaupungin paikan. Näiden lisäksi Eurajoella on 1300-1400 -luvuilla ollut Liinmaan linna, toiselta nimeltään Vreghdenborch.
Kokemäen linna purettiin jo vuonna 1367 ja Liinmaan, sekä Aborchin linnat lakkautettiin 1400-luvun aikana. Porin kohdalla sijainnut linnoitus on purettu todennäköisesti viimeistään kaupungin perustamisen, 1500-luvun puolivälin, paikkeilla, jolloin Juhana-herttua alkoi tuoda paikalle kiviä ison kivilinnan rakennusta varten. Hanke ei milloinkaan päässyt alkuun Eerik XIV:n vangittua veljensä Juhanan vuonna 1563.

Näiden linnojen lisäksi on Pohjois-Satakunnan Karviassa sijainnut myöhemmin linnake. Tämä melko vaatimaton hirrestä rakennettu varustus oli nimeltään Kyrön skanssi, Kyrö-skantz, Karvian skanssi tai aiemmin Hämeenskanssi. Tästä linnakkeesta kuulee puhuttavan todella harvoin, jos milloinkaan. Siitä löytyy kyllä jonkin verran tietoa, mutta muutoin se on värikkäästä historiastaan huolimatta osastossa "vaipunut aikojen saatossa historian hämärään".
Karvia kuului muinoin Kyröön, siksi siis nimi Kyrön skanssi.
Karviassa Kyrön skanssia on hyödynnetty mm. vaakunassa, mutta uskallan väittää, että suurin osa alueen ihmisistä ei tuota vaakunan symboliikkaa tunne. Toivottavasti olen väärässä.

Karvian vaakuna.
Viisikulmio viittaa Kyrön skanssiin. 

Palataan siis ajassa taaksepäin, Nuijasodan aikaan ja vuoteen 1597. Silloin Puolan ja Ruotsin kuningas Sigismund käski valtakunnanmarski Klaus Flemingiä perustamaan maalinnakkeen Varsinais-Suomen suojaksi Pohjanmaan talonpoikaiskapinaa vastaan. Fleming rakennutti Kanttiin, vanhan kangastien, eli Kyrönkankaantien varteen, paikkaan jossa tie ylittää joen, ampumahaudat ja kaksi tykkipatteria multavalleineen. Tie toimi kesäisin yhdystienä Varsinais-Suomen ja Pohjanmaan välillä, se oli yksi valtakunnan pääteistä ja oli ainut kesäaikaan kuljettava yhteys Hämeenlinnasta Vaasaan. Karviaa alettiin vasta näihin aikoihin vakituisesti asuttaa, joten ympäristö oli käytännössä täysin erämaata.

30-vuotisen sodan aikana, vuonna 1635, annettiin Yrjö Juhonpoika Svinhufvudin tehtäväksi perustaa samalle paikalle, nk. Hämeenmetsään, linnake sotilaskarkureiden kiinniottoa varten, sekä turvaamaan matkantekoa kangastiellä. Siihen aikaan karkurit suuntasivat pakonsa Karvian ja Parkanon asuttamattomiin metsiin, jossa oli melko helppo piileskellä. "Ikivanhaksi" sanottu Svinhufvud sai komentoonsa miehistön, joka nousi parhaimmillaan yli sadan miehen vahvuiseksi, jonkin aikaa paikalla vaikutti myös sotapappi. Svinhufvud ei liene onnistunut tehtävässään kovinkaan hyvin, vaikka eräs aikalaistieto väittääkin, että "hän kaikki karanneet soturit ja jalkamiehet, jotka luopuivat Kruunun palveluksesta, on vankeuten pannut, Kruunulle suureksi eduksi ja hyödyksi." 

Karvian Kantin seutua asutettiin 1640-1650 -luvuilla useiden talojen toimesta sen verran, että Yrjö Luukkaanpoika Jämijärveltä sai kenraalikuvernööri Pietari Brahelta luvan perustaa kestikievarin Kyrön skanssin luokse. Kievarin nimi oli Karvian Kantti.

30-vuotinen sota loppui 1648 ja sen jälkeen linnake jäi ilmeisesti tyhjilleen, kunnes sen päälliköksi tuli ensin vuonna 1656 Arvid Mikonpoika Timi ja samana vuonna Anders Rundeel.

Syy näin nopeaan päällikön vaihtoon lienee se, että Kauhajoen talonpoikien saatua tieto Arvid Mikonpoika Timin tulosta, lähtivät he joukolla häntä vastaan. Kauhajoen puolelle tultuaan Timi asettui lepäämään erääseen tupaan, jonne talonpojat hyökkäsivät. Timi ja luutnantti Nandelstad pahoinpideltiin niin pahasti "etteivät koskaan saaneet entistä terveyttään takaisin".

Kyrön skanssin toiminta päättyi lopullisesti vuonna 1660, jolloin skanssi muutettiin hevostaloksi ja sotaväki vedettiin sieltä pois.

Suomen sodan aikana 1808-1809 linnaketta kunnostettiin uudelleen venäläisiä vastaan ja paikalla tiedetään talonpoikien ja kasakoiden taistelleen. Tästä kahakasta on mahdollisesti kuulien jälkiä paikalla olevasssa Mäki-Kantin aitassa, joka nykyisin onkin paikan vanhin jäljellä oleva rakennus vuodelta 1769. Alkuperäiset rakennukset ovat tuhoutuneet tulipalossa.
Tänä päivänä skanssin alueen maastossa on havaittavissa yksi raunio ja jokitörmän reunalla on noin metrin korkuinen kaartuva valli, jonka sisäpuolella on noin 15 metriä halkaisijaltaan oleva kuoppa. Kuoppaa on epäilty tervahaudaksi, mutta tutkimuksissa on todettu, ettei näin ole.

Vasemmalla Mäki-Kantin aitta vuodelta 1769. 

Jos oikein tarkkoja ollaan, niin Satakunnassa on keskiajalta laskettuna ollut vielä viides, tai kuudes linnoitus, Porin ja Aborchin epäselvyydestä johtuen. Tämä "kuudes linnoitus" on tosin hyvin uutta tuotantoa, sillä Porin Reposaareen rakennettiin 1930-luvulla rannikkopuolustusjärjestelmä, joka nykyään tunnetaan nimellä Reposaaren linnakepuisto.

Lähteet:

Satakunnan museo - Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna - Toimittanut Niina Uusi-Seppä

http://www.willikarvia.fi/22

http://www.kankaanpaa.fi/kyronkankaantie/linnake.htm

Arvid Wittenberg - Salamakyntinen kotka

Lukiessani Olavi Antilan ja Juha E. Tetrin hienoa kirjaa Hakkapeliittain jäljillä, päätin tarkastella erästä upseeria hieman tarkemmin. Kustaa II Aadolfin kuolinpaikalle Lützeniin on rakennettu muistokappeli, jonka ikkunoissa on hänen maineikkaimpien upseeriensa vaakunoita. Suomen alueelta niitä on neljä: aiemmin kirjoittamani Torsten Stålhandske, Pohjolan lumiaura Åke Tott, Kustaa Horn, sekä Arvid Wittenberg. Voisin sanoa, että tämä kertoo jo aika paljon näiden kaikkien suuruudesta sotatantereilla Ruotsin mahtavassa armeijassa.

Arvid Wittenberg, tai Arvid Wirtenberg von Debern, syntyi Porvoossa vuonna 1606, hänen vanhempansa olivat Johannes Wirtenberg von Debern ja Magdalena Schönfeld.
Wittenberg astui sotapalvelukseen vasta 16-vuotiaana vuonna 1622 ja osallistui yli kymmenen vuoden ajan 30-vuotisen sodan taisteluihin. Olen yrittänyt löytää tietoa Wittenbergin osallisuudesta vuosien 1630-1632 taisteluihin, mutta oikein selvyyttä en niihin ole saanut. Löysin ainoastaan Topeliuksen merkinnän Välskärin kertomuksista, jossa hän kirjoitti Wittenbergin olleen Frankfurtissa kuninkaan kanssa vuonna 1631, mutta tämäkään ei ollut taistelukuvaus, vaan kuninkaan järjestämät suuret tanssiaiset. Niin tai näin, Wittenberg osallistui kuitenkin vuonna 1634 Nördlingenin surulliseen taisteluun, jossa hän jäi myös vangiksi, mutta vapautettiin vaihtokaupassa melko nopeasti. Muita tunnettuja taisteluja oli 1636 Wittstock, jossa sodan suunta kääntyi jälleen Ruotsin eduksi, sekä 1639 Chemnitz. Näiden jälkeen Wittenbergistä tuli kenraalimajuri.

Tästä ei mennyt kauaakaan, kun hänestä tuli ensimmäisen kerran hetkellisesti Ruotsin armeijan ylipäällikkö. Se tapahtui 1641 Johan Banérin kuoltua, ennen kuin tehtävään valittu Lennart Torstensson saapui ottamaan armeijan halttunsa. Tämän jälkeen Wittenberg osallistui Breitenfeldin toiseen taisteluun vuonna 1642, joka päättyi alivoimaisen Ruotsin ylivoimaiseen voittoon keisarillisista, sekä Jankovin taisteluun vuonna 1645, joka niin ikään päättyi Ruotsin voittoon keisarillisten menettäen koko tykistönsä ja puolet armeijastaan. Taistelun jälkeen Lennart Torstensson luopui ylipäällikkyydestään reumatismin takia ja luovutti sen Carl Gustaf Wrangelille. Wrangelin tuloon asti Wittenberg toimi toistamiseen Ruotsin armeijan ylipäällikkönä.

Tällä välin Wittenberg oli myös naimisissa, hänen ensimmäinen vaimonsa oli Eva Margareta von
Langen, jonka kanssa avioliitto kesti vuodesta 1642, Eva Margaretan kuolemaan 1646 saakka. Tähän liitoon syntyi kaksi lasta, Leonard Johan ja Beata Magdalena.
Vuonna 1648 hän avioitui Maximiliana Elisabeth von Schönburgin kanssa.

Wittenberg ylennettiin marsalkaksi vuonna 1655, samana vuonna kun alkoi Pohjan sota. Näinä aikoina hän toimi myös Pommerin kenraalikuvernöörinä. Wittenbergin olikin määrä johtaa armeija juuri Pommerista Puolaan, jossa hän joukkoineen yhtyi kuningas Kaarle X Kustaan armeijaan. Varsova ja Krakova vallattiin ja täten lähes koko Puolan ydinalue oli Kaarlen hallussa. Loppuvuodesta 1655 Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik Vilhelm uhkasi Ruotsia sodalla ja Kaarle X Kustaa jätti Wittenbergin joukkojen komentajaksi, lähtiessään itse Pohjoiseen kohdatakseen Fredrikin.
Kaarle X Kustaa pakotti Fredrikin solmimaan alkuvuodesta 1656 Königsbergin sopimuksen, jonka myötä Kaarle X Kustaa sai lopulta, paitsi tulleja ja satamien käyttöoikeuksia, myös Preussin kokonaisuudessaan Ruotsin hallintaan. Fredrik lupasi myös koko armeijansa vuodeksi Ruotsin käyttöön.

Tällä välin kuitenkin puolalaiset alkoivat vallata maata takaisin ja ryhtyivät piirittämään valtavalla armeijalla Varsovaa, jossa Wittenberg sotilaineen oli. Lopulta piiritys kävi niin tukalaksi, että Wittenberg antautui ja jäi puolalaisten vangiksi. Topelius kirjoittaa Maamme kirjassa seuraavaa:

"Toukokuussa v. 1656 tuli Puolan kuningas itse 100,000 miehen voimalla valloittamaan takaisin pääkaupunkiansa. Wittenbergillä oli 3,000 ruotsalaista ja suomalaista asetettavana näitä 100,000 miestä ja Warsovan 40,000 vihollismielistä asukasta vastaan. Mutta hän olikin jo kahdennenkymmenennen kerran päällikkönä piiritetyssä linnassa.

Puolan kuningas lähetti käskyn, että portit oli avattava: muutoin ei ollut armoa odotettavissa. Wittenberg vastasi, ettei kuninkaan pitäisi vaatia rehellistä soturia häpeälliseen tekoon ja ettei puolalaistenkaan nyt tarvinnut osoittaa armeliaisuuttaan, vaan urhoollisuuttaan. Tämä vastaus sai puolalaiset raivoon, ja he ryntäsivät Warsovaa vastaan kesäkuun 20 p:nä. Kello 5:stä aamulla kello 3:een iltapäivällä piti Wittenberg ja hänen väkensä puoliaan verrattoman sankarillisesti. Heidät työnnettiin pois muureilta, kaupunkilaiset ahdistivat heitä, ja he taistelivat yhä katu kadulta, talo talolta. Vihdoin Wittenbergillä oli vain 900 miestä jäljellä; nämä sulkeutuivat luostariin, valmiina taistelemaan viimeiseen mieheen. Mutta puolalaiset itse olivat urhoollista kansaa ja ihmettelivät sellaista miehuutta. Nämä 900 saivat vapaasti lähteä; ainoastaan Wittenberg vietiin vankina puolalaiseen linnaan ja kuoli vankeudessa. Hänen kunniakseen lyötiin vuonna 1826 muistoraha, jossa on kuvattuna kotka, salama kynsissä."

Näin Arvid Wittenbergin, vai pitäisikö sanoa Arvid Wirtenberg von Debernin elämä päättyi vankeudessa Puolan Zamoscissa seuraavana vuonna, tarkalleen 7.9.1657. 

Ennen Wittenbergin kuolemaa Kaarle X Kustaa valloitti nopeasti Varsovan takaisin brandenburgilais-ruotsalaisella armeijalla jo heinäkuussa 1656. Fredrik Vilhelm kuitenkin vetäytyi yhteistyöstä, eikä Ruotsi pystynyt hyödyntämään voittoaan. 

Roskilden rauhansopimuksessa vuonna 1658 Ruotsi sai mm. Skånen, Hallandin, Blekingenin, Bornholmin ja Trondheimin. Tämän jälkeen Kaarle yritti tuhota Tanskan 1659, mutta yritys epäonnistui pahasti Tanskan saaden apua Hollannilta, Itävallalta ja Brandenburgilta. Valmistellessaan hyökkäystä Norjaan helmikuussa 1660 Kaarle X Kustaa kuitenkin kuoli. Kruununperijä Kaarle XI oli vasta nelivuotias. Alankomaiden välityksellä saatiin solmittua Kööpenhaminan rauha, jossa Ruotsi luovutti Tanskalle takaisin Trondheimin ja Bornholmin. 

Palatakseni vielä Wittenbergiin. Suomen alueella hänellä oli läänityksinään Nyborgin kreivikunta, joka käsitti Parikkalan ja Uukiniemen, läänityksinä oli myös kaikki kruununtilat Loimaan pitäjässä, jonka yhteydessä hän, tai hänen paikallinen edustajansa, hankki itselleen asemia myös Euran Kauttuankosken äyräillä. Tuttua seutua siis, itse olen kotoisin Eurasta.

Lähteet:

Zachris Topelius - Maamme kirja

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/568/

Torsten Stålhandske - Tult' iskevi ratsujen raudoista maa

Aloitan virallisesti blogini niinkin kevyellä aiheella, kuin Torsten Stålhandske, jonka maine ja suuruus on kantanut halki vuosisatojen yhdessä johtamiensa hakkapeliittojen kanssa. Iso kiitos sankaruuden muiston säilymisestä kuuluu muuan Zachris Topeliukselle.

Stålhandske oli 30-vuotisen sodan yksi suurimmista sankareista, jossa hänen johtamansa hakkapeliitat (eli suomalainen ratsuväki) tekivät Kustaa II Aadolfin komennossa selvää jälkeä vastustajistaan kerta toisensa jälkeen. Stålhandsken ollessa mukana taistelussa Ruotsi ei hävinnyt kertaakaan. Se kertoo jo omalta osaltaan melkoista tarinaa yhden ihmisen vaikutuksesta näissä taisteluissa. Toki siihen aikaan taistelut olivat niin suuria kokonaisuuksia, ettei voi sanoa yhden ihmisen ratkaisseen mitään, mutta Ruotsin armeija oli osiensa summa ja sen myötä yksi kaikkien aikojen tehokkaimmista ja parhaista armeijoista. Myöhemmin Kustaa II Aadolfin kehittämää ja jalostamaa sotataitoa ihaili eräs korsikalainen keisari, eli Napoleon Bonaparte.

Torsten Stålhandske syntyi Porvoossa 1.9.1593. Vuonna 1598 Stålhandsken ollessa nelivuotias hänen isänsä kaatui Stånge-virran taistelussa kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan (Kaarle IX) johtaman valtaneuvoston välisessä sisällissodassa. Hän aloitti sotilasuransa eversti Patrick Ruthwenin asepoikana ja oli tämän mukana rekrytointiretkellä Skotlannissa. Vuonna 1622 ollessaan henkivartiokaartin vänrikkinä, Stålhandske matkusti yhdessä Kustaa II Aadolfin kanssa Preussiin. Hänet ylennettiin majuriksi Arvid Hornin jalkaväkirykmenttiin, jossa ei kuitenkaan kauaa ehtinyt olla, vaan siirtyi jo seuraavana vuonna Åke Tottin ratsuväkirykmenttiin, josta hänet vuonna 1629 ylennettiin everstiluutnantiksi johtamaan suomalaisia hakkapeliittoja.

Stålhandske oli mukana Ruotsin liittyessä 30-vuotiseen sotaan vuonna 1630, jolloin se nousi Pommerissa maihin. Tunnetuimpia taisteluita, joissa Stålhandsken johtamat hakkapeliitat taistelivat olivat mm. Breitenfeld 1631, Rain 1632, Lützen 1632, Wittstock 1636 ja Breitenfeldin toinen taistelu 1642, jossa Stålhandske lopulta haavoittui vakavasti. Toivuttuaan hänet ylennettiin ratsuväenkenraaliksi.

Vaikka Stålhandske ja hakkapeliitat olivat näyttäneet kyntensä jo aiemminkin, viimeistään ensimmäinen Breitenfeldin taistelu keisarillisia vastaan vuonna 1631 osoitti heidän vahvuutensa ja jopa korvaamattomuutensa. Hakkapeliitat olivat sijoitettuna oikean siiven äärimmäiselle laidalle ja heitä vastaan asettui keisarillisen puolen kuuluisa Pappenheim ratsuväkensä kanssa. Pappenheim hyökkäsi useasti, mutta ei onnistunut tekemään läpimurtoa. Kun tuli vastarynnäkön aika, Pappenheim miehineen ajettiin kentältä, heidän tykistönsä vallattiin ja käännettiin entisiä isäntiään kohti. Breitenfeldin taistelu päättyi "voittamattoman Tillyn" johtaman keisarillisen armeijan lähes täydelliseen tuhoon.

Ruotsin suuri sankarikuningas, Pohjolan leijona, Kustaa II Aadolf kaatui Lützenin taistelussa 1632. Zachris Topelius kirjoitti kuninkaan kuoleman jälkeisistä hetkistä ja Stålhandsken osuudesta seuraavanlaisesti:

"Taas ryntäsivät kaikki eteenpäin, ja herttua Bernhard rupesi pääkomentajaksi. Stålhandske löi maahan kaikki, mitä hänen eteensä tuli. Hän valloitti takaisin sen paikan, missä kuningas oli kaatunut. Koko Wallensteinin sotajoukko horjui ja hajosi, kun samassa kuului huuto: "Pappenheim tulee!" Ja Pappenheim tuli kuin kiljuva jalopeura mukanaan 1,500 ratsumiestä. Keisarilliset saivat uutta intoa; syntyi hirveä taistelu. Ruotsin jalkaväki, jossa oli 200 savolaista, ei väistynyt: se kaatui paikalleen pitkänä rivinä, ja tappio näytti olevan käsissä. Mutta Jumala pani sinä päivänä määrän monelle sankarlle. Pappenheim ei tietänyt kuninkaan kuolemasta ja etsi häntä tulisen kiihkeästi. "Missä on Ruotsin kuningas ?" - "Tuolla", sanottin "tuolla hän ratsastaa suomalaisten etupäässä!" Sinne ratsasti Pappenheim, ja siellä hän kaatui. Moni luuli Stålhandsken luodin hänen kaataneen. Keisarillisten joukossa ei ollut toista niin rakastettua kuin Pappenheim; hänen kerallaan raukesi heidän miehuutensa, ja hämmästyen he näkivät uuden ruotsalaisen sotajoukon ikäänkuin maasta kasvavan."

Vaikka sota kävi lopulta yhä sekasortoisemmaksi, niin Stålhandsken ura jatkoi nousuaan. Hän soti taistelusta taisteluun ja vielä vuonna 1644 hän käytännössä ratkaisi Tanskan Koldingissa käydyn lyhyen taistelun lyömällä rynnäköllä tanskalaisen ratsuväen. Pian taistelun jälkeen Stålhandske kuitenkin sairastui vakavasti ja kuoli vain kuusi viikkoa myöhemmin 21.4.1644, kaikista taisteluista hengissä selvinneenä sankarina, jonka nimeä jälkipolvet tuskin milloinkaan tulevat unohtamaan.

Vietettyään koko aikuisikänsä sodassa, Stålhandskelle ei jäänyt aikaa perheen perustamiselle, vaikkakin Tanskan sotaretken aikoihin hän solmikin avioliiton Arvid Hornin tyttären Kristinan kanssa. 

Sanotaan, että Stålhandske oli "tyypillinen ruotsalainen sotilas, niin hyvässä kuin pahassa". Kritiikki on kuitenkin usein kohdistunut mm. liiallisesta mieltymyksestä viiniin, tai tapaansa hankkia sotasaalista. Näidenkin yhteydessä pitäisi katsoa tilannetta enemmän aikakauden näkökulmasta, jolloin molemmat kritiikin kohteina olevat tavat olivat hyvin yleisiä muidenkin sotilaiden keskuudessa. Merkittävin sotasaalis, jonka Stålhandsken tiedetään hankkineen ja toimittaneen kotimaahansa, lienee Århusin piispan kirjasto, joka sisältää 890 nidettä ja jonka hän ryösti Tanskasta. Hänen leskensä lahjoitti miesvainajansa toivomuksen mukaisesti kokoelman vastaperustetun Turun akatemian kirjastolle, missä se muodosti kirjaston arvokkaimman osan kunnes tuhoutui Turun palossa 1827.

Torsten Stålhandske haudattiin vuonna 1645 Turun tuomiokirkkoon, jossa hänen komea hautamuistomerkkinsä on edelleen nähtävissä.

Lähteet:

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/2342/

Zachris Topelius - Välskärin kertomuksia

Zachris Topelius - Maamme kirja

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

http://www.rd.fi/hakkapeliitat-ruotsin-salainen-ase