perjantai 18. marraskuuta 2016

Nyköpingin pidot - Erään veljesriidan päätös

Edelleen antaa odotuttaa itseään kirjoitus Irjanteen vanhasta puukirkosta, mutta ei anneta sen haitata. 
Tällä kertaa mennään hieman kauemmas historiaan, eli n. 700 vuoden päähän. Mennään myös pois nykyisen Suomen alueelta, aina Ruotsin puolelle ja Nyköpingin linnaan. Siellä päätti kuningas Birger järjestää joulujuhlan, joihin kutsui mm. veljensä Valdemarin ja Eerikin. 

Carl Johan Fahlcrantzin maalaus
Nyköpingin linnasta. 

"Vieläkö muistatte Håtunan leikin? 
Minä muistan sen varsin hyvin!
Tämä leikki ei ole yhtään sen kummoisempi, 
mutta tällä kertaa leikin tahdin määrään minä!" 

Näin lausui kuningas Birger veljillensä Nyköpingin linnassa 10. ja 11. päivän välisenä yönä, joulukuussa 1317. 

Mistä on siis kyse? Kaikki ovat mahdollisesti joskus kuulleet nimen Birger-jaarli. Hänen poikansa oli kuningas Maunu Ladonlukko ja hänellä taasen oli kolme poikaa, Birger, Eerik ja Valdemar. 
Maunu Ladonlukko julisti Birgerin kuninkaaksi vasta muutaman vuoden ikäisenä, vuonna 1284. Ladonlukon kuoltua 1290 ja Birgerin ollessa vielä alaikäinen, maata johti kuitenkin Torkkeli Knuutinpoika, joka myös Viipurin linnan perustajana tunnetaan. Torkkeli johti maata aina vuoteen 1298, jolloin Birger nousi virallisesti valtaan. Hänet kruunattiin kuitenkin vasta 1302. Torkkeli Knuutinpoika oli edelleen vahva hahmo Ruotsissa. Birgerin, Eerikin ja Valdemarin riidoissa hän asettui Birgerin puolelle. Veljesten väliaikaisesti sopiessa, saivat he käännettyä Birgerin Torkkelia vastaan ja vuonna 1306 hänet mestattiin Tukholmassa.  

Kuningas Birger

Välihuomautuksena, että kuningas Birger on juurikin sama Birger, joka oli esillä eri medioissa vuoden 2016 syksyllä. Hänen kynästään nimittäin on peräisin 700 vuotta sitten kirjattu Suomen vanhin säilynyt asiakirja, eli suojelukirje Karjalan naisille. 

Kun Birger kruunattiin kuninkaaksi, sai veljeksistä nuorin, Valdemar, herttuakunnakseen Suomen ja Eerik taasen Södermanlandin. Valdemarin ollessa Suomen herttuana (1302-1317), Turun linnan alkutilana ollut leiri mahdollisesti rakennettiin umpilinnoitukseksi, jossa oli paksut ja ylipääsemättömät muurit. Vuonna 1308 Turun linna mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjassa ja sitä kutsutaan jo linnaksi. 

29.9.1306 veljesten katkerat riidat isänsä perinnöstä kärjistyivät ensimmäisen kerran. Siitä päivämäärästä alkoi niin kutsuttu Håtunan leikki. Eerik ja Valdemar vangitsivat veljensä, kuningas Birgerin; hän pääsi vapaaksi vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun Valdemar ja Eerik olivat pakottaneet hänet sopimukseen, joka teki heistä herttuakunnissaan lähes itsenäisiä ruhtinaita. 

Herttuat hallitsivat mielensä mukaan, Valdemar siis lääniä, joka käsitti suurimman osan Suomea, sekä Turun ja Hämeen linnat ja Eerik Södermanlandia. Kuningas Birger kuitenkin hautoi kostoa, joka tuli olemaan monin verroin kauheampi, mitä Håtunan leikki oli ollut. 

Kuningas Birger kutsui veljensä, sekä muita kutsuvieraita Nyköpingin linnaan viettämään joulua sovinnon merkeissä. Tapahtuma on saanut nimekseen Nyköpingin pidot. Pidot sujuivat aluksi hyvin ja Birger oli veljiään kohtaan ystävällinen. Illan vaihtuessa yöksi kaikki kuitenkin muuttui. Birger nimittäin vangitutti veljensä ja sulki heidät, lähteestä riippuen, linnan torniin, tai tornin kellariin. Avaimen hän heitti tarinan mukaan linnan ohi virtaavaan Nyköpinginjokeen. 

Vuoden 1318 juhannukseen mennessä molemmat veljeksistä olivat nääntyneet nälkään. Eerikinkronikan mukaan ensin kuoli Eerik ja sitten Valdemar. 

Nyköpingin linna

Hyvin ei loppunut Birgerinkään elämä. Nyköpingin pitojen jälkeen kamppailu häntä vastaan kiristyi. Keskeistä osaa esitti valtakunnan hallinnon ylimmäksi valvojaksi kohonnut Matias Kettilmundinpoika. Hän karkotti kuninkaan maasta ja löi lisäksi tanskalaisen Eerik Menvedin, joka oli hyökännyt Skåneen Birgeriä auttaakseen. Birger kuoli maanpaossa Tanskassa vuonna 1321. 

Matias Kettilmundinpojan ansiosta Folkunga-suvun perinnöstä käydyt riidat saatiin loppumaan. Siksi onkin luonnollista, että juuri hän kantoi nälkään kuolleen Eerikin poikaa, Maunu Eerikinpoikaa, sylissään, kun hänet valittiin Moran kivillä kesällä 1319, vasta 3-vuotiaana, Ruotsin kuninkaaksi. 

Lähteet:

C.J. Gardberg, P.O. Welin - Suomen keskiaikaiset linnat

Eerikinkronikka

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Eerik Slang - Pohjolan Leonidas

IS THIS SPARTA?

Ei ole, vaan tämä on tarina sotilaasta, joka henkilökohtaisella rohkeudellaan ja itsepäisyydellään pelasti koko armeijan, tämä on myös tarina tuon saman armeijan ylipäälliköstä, hänestä, jota historiankirjoitus on mielestäni kohdellut turhan kovalla kädellä. 
Ja mikä olisikaan parempi päivä näistä kirjoittaa, kuin 6.11., eli päivä, jona muistamme suurta kuningas Kustaa II Aadolfia. Tästä kerron vielä lisää päivityksen lopussa. 

Kuinka moni voi valehtelematta sanoa kuulleensa nimen Eerik Slang? 

Kirjoittaisin niin mielelläni hänestä pitkän ja yksityiskohtaisen kertomuksen, mutta taitaa olla niin, että Slangin varhaisesta elämästä tiedetään todellisuudessa melko vähän, myöhemmistä teoistaan kylläkin. Sen vuoksi käsittelen tässä myös runsaasti kolmikymmenvuotisen sodan vaiheita, joihin vahvasti Slangin aikana kuului myös Johan Banér

Johan Banér

Monelle voi olla epäselvää ketkä taistelivat vastakkain kolmikymmenvuotisessa sodassa. Se on hyvin hankala yksiselitteisesti kertoa. Vihollisena Ruotsin näkökulmasta voidaan kuitenkin aina pitää Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, eli keisarillisia. Nyt kirjoituksessa olevien vuosien aikaan, myös Saksi oli vaihtanut keisarillisten puolelle.  

Aloitetaan vuodesta 1635. Kuningas Kustaa II Aadolf oli kuollut Lützenissa kolmea vuotta aiemmin ja vuonna 1634 Ruotsin armeijan ylipäälliköksi nousi loistelias Johan Banér. Samana vuonna ruotslaiset kokivat valtavan tappion Nordlingenissa, mikä ei kuitenkaan pysäyttänyt Ruotsin mahtavaa ja taitavaa armeijaa. Nordlingenin taistelua voidaankin pitää vain yhtenä epäonnisena tapahtumana kymmenien tapahtumien joukossa, jonka tappiot Ruotsi otti takaisin parissa vuodessa. 

1635 Torsten Stålhandsken rinnalle, tai manttelinperijäksi ratsuväen komentajana nousi uusi Suomen alueelta tuleva tähti, Perniöstä kotoisin oleva eversti Eerik Slang. Kun takkinsa kääntäneen Saksin vaaliruhtinas Juhana Yrjö I, joka tunnetaan myös nimellä Olut-Yrjö, yritti viedä joukkojaan Elben yli, surmasi Eerik Slang ratsuväkineen yli päässeet sotilaat ja loput löi takaisin. Tästä viimeistään alkaa Slangin tarina, vaikka tähän asti pääsystä olisi taatusti myös kerrottavaa. 

Tultaessa vuoteen 1635 oli sota raaistunut entisestään ja paljon on siitä syytetty Johan Banéria. On toki totta, että Johan Tillyn ja Kustaa II Aadolfin kuoltua, uskonnollinen paatos väheni ja painopiste siirtyi ideologiasta politiikkaan. Pitää kuitenkin muistaa, että Banérin tulospaineet olivat kohtuuttomat, sillä hänen resurssit olivat huomattavasti pienemmät, kuin kuninkaalla oli ollut. Axel Oxenstierna, joka oli käytännössä Ruotsin hallitsija kuningatar Kristiinan holhoojahallituksen aikana, vaati paljon. Siksi Banérin menestyksen huomioiden, häneen kohdistunut kritiikki on ollut melko epäoikeudenmukaista. 

Banér aloitti tapansa mukaan vuoden 1636 ärhäkästi. Saksin armeijan "myllyttäminen" jatkui sekä hänen, että Eerik Slangin toimesta. Ruotsi sai vielä yhden vihollisen lisää, kun Brandenburg liittoutui keisarin kanssa saadakseen Pommerin alueen itselleen ja sen myötä pääsyn Itämerelle. Banér joutui kahden tulen väliin ja siitä syystä ylitti Elben Magdeburgin luona, vihollisen seuratessa perässä. 

Magdeburg on paikka, josta voisi kirjoittaa täysin oman tarinansa. Siellä tapahtui vuonna 1631 yksi sotahistorian järkyttävimmistä verilöylyistä, kun katolinen armeija tuhosi koko kaupungin ja teurasti yli 20 000 siviiliä. Silminnäkijän mukaan Pappenheimin ratsumiehet olivat raaimpia: he raiskasivat ja sitoivat naisia jalustimiinsa ja juoksuttivat heitä perässään, keihästivät lapset peitsiinsä ja heittivät tuleen. Pappenheim kuvaili Magdeburgin tuhoa kauheimmaksi sitten Jerusalemin ja Troijan hävitysten. Kun hävitys viimein loppui, mustiksi palaneita ruumiita ajettiin Elbeen kahden viikon ajan. Saksan kielessä oli pitkään ryöstön jälkeen käytössä verbi magdeburgisieren, joka tarkoittaa täydellistä tuhoamista tai tuhotyötä.

Viisi vuotta edellä mainittujen tapahtumien jälkeen, eli vuonna 1636, Eerik Slang teki yhden upeimmista urotöistään Magdeburgin piirityksen aikana. Parinsadan ratsumiehen kärjessä hän tunkeutui kaupunkiin, otti vankeja, löi pari saksilaista ratsurykmenttiä ja palasi seuraavana päivänä takaisin Banérin armeijaan. 

24.9.1636 (juliaanisen kalenterin mukaan) käytiin suuri Wittstockin taistelu, joka viimeistään palautti kunnian pari vuotta aiemmin kärsityn Nordlingenin tappion jälkeen. Nordlingenin taistelu oli ollut häpeällinen katastrofi ja Wittstock palautti uskon Ruotsin aseisiin. Banérin riskinotto tässä taistelussa hakee vertaistaan 1600-luvun kenttätaistelujen joukossa ja kohottaa sen vuoksi hänet vuosisadan nerokkaimpien sodanjohtajien joukkoon. Hän teki uhkarohkean päätöksen, jota vastustaja odotti kaikkein vähiten. Hän jakoi armeijan kahtia. Päävoimat hyökkäsi ylipäällikön johdolla Dossen rantoja myötäillen Scharfenbergin vasemmalla puolella sijaitsevalle Viinimäelle, jonka puolustus oli heikompi. Vasen siipi koukkasi vihollisen oikeaan sivustaan ja vyörytti sen. Torstenssonin ratsuväen syöksyessä metsästä käänsi saksilaiset tapansa mukaan hyökkääjille selkänsä ja pakenivat, Viinimäen ja Dossen väliin syntyi uusi rintama. Hyökkykset ja vastaiskut seurasivat toisiaan. Keisarilliset eivät antaneet periksi, vaan hyökkäsivät yhä uudelleen Banérin yksikköjä vastaan. Sitten iski ratsuväki keisarillisten sivustaan ja selustaan ja heidän pelinsä oli pelattu. Vain pimeys pelasti vihollisen täydelliseltä tuholta.

Wittstockin taistelu 1636

Banér aloitti vuoden 1637 salamahyökkäyksellä Saksiin, jossa hän valtasi Torgaun, tärkeän ylimenopaikan Elben varrella. Torgaussa Banérin joukot pysyttelivät neljä kuukautta; Slang ja Stålhandske hakkapeliittoineen hävittivät ympäristöä laajasti ja pitivät vihollisen ratsuväen kurissa, heidän ansiostaan Banér nöyryytti toden teolla vastustajiaan harhautuksella, joka on rinnastettu historian suurimpien urotöiden joukkoon. Banér teki nopean ratkaisun lähtiessään marssimaan Torgausta kohti Orderia. Takaa-ajajat olivat kintereillä. Orderin sivujoelle saapuessaan, vastassa oli epämiellyttävä yllätys, sillä edessä oli neljän kilometrin levyinen vihollisarmeija. Vihollinen riemuitsi jo varmasta voitosta, mutta Banér ei panikoinut. 
Vapaana oli vain Puolan raja, jota ei Banér voinut ylittää rikkomatta rauhaa. Hän kuitenkin kertoi armeijalle, että ainoa mahdollisuus on Puolan kautta koukata Pommeriin. Banérin vaimo ja parhaimpiinsa pukeutuneet upseerinrouvat lähtivät arvokkaimpien kuormastojen kanssa kohti Puolan rajaa. Eräälle epäluotettavimmista  upseereistaan Banér antoi tehtäväksi selvittää puolalaisen tiestön kunto. Harhautus onnistui ja vihollinen nielaisi syötin marssimalla itään, samalla Banérin marssiessa länteen ja karkaamalla vihollisen pussista. Jokainen tunti tarkoitti kahden tunnin etumatkaa. Yli kaksi viikkoa kestänyt opeaatio herätti valtavasti huomiota Euroopassa. Myöhemmin Banér kertoi: "Minä olin toki heidän pussissaan, mutta he unohtivat sitoa suun kiinni." 

Sota jatkui, mutta hakkapeliitat eivät koko kolmikymmenvuotisen sodan aikana menettäneet valioyksikköjen mainettaan. Varsinkaan kun heidän komentajinaan oli Eerik Slangin ja Torsten Stålhandsken kaltaisia Suomen alueelta tulevia upseereja. 

Vuonna 1639 piirittäessään Freiburgin hopeakaivoskaupunkia, Banér kuuli keisarillisten joukkojen lähestyvän. Hän päätti iskeä keisarillisen ja saksilaisen armeijan kimppuun, ennen kuin ne yhtyisivät. Syttyi Chemnitzin taistelu, missä Stålhandsken ja Slangin oikean siiven ratsuväki ratkaisivat taistelun, joka päättyi vihollisen jalkaväen perusteelliseen häviöön. 

Joissain lähteissä on mainittu Slangin menettäneen toisen kätensä vuonna 1636. Näin ei kuitenkaan ole, vaan vuosi oli 1640. Tämä vuosi oli muutoin melko tapahtumaköyhä, pieniä kahakoita oli monia ja tappiota tuli puolin ja toisin. Eräässä kahakassa Slang haavoittui niin vaikeasti oikeaan käsivarteensa, että se oli amputoitava. Eversti Slang selvisi kuitenkin leikkauksesta hengissä, mikä ei ollut siihen aikaa ollenkaan itsestäänselvyys, tai edes yleistä. Kotiutuksesta hän ei suostunut edes puhumaan. 

Mistä tulee sitten Slangin ns. lempinimi "Pohjolan Leonidas"? 

Joulukuun viimeisinä päivinä vuonna 1640 Banér sai omaan nopeaan tapaansa ajatuksen lähteä marssimaan Regensburgiin, siellä kaupungin linnoituslaitteet olivat rappiolla ja keisarilliset joukot hajallaan. Tuumasta toimeen ja armeija lähti liikkeelle. Hän alkoi kuitenkin epäröidä, että keisarilliset joukot oli hälytetty ja päätti ottaa tarkemmin selvää tilanteesta. Aikaa kului hukkaan kuusi päivää, kuudentena päivänä ruotsalaiset kaappasivat suuren varustekuljetuksen Nürnbergin ja Prahan välisellä tiellä. 

Banér asettui vajaan sadan kilometrin päähän Regensburgista, Chamiin, lähelle Böömin rajaa. 
Keisarilliset ryhtyivät kokoamaan joukkojaan saadakseen jo kerran varmasta satimesta livahtaneen Banérin kiinni. Ratsumies toi tiedon Chamia lähestyvistä keisarillisista ja Banér oli jäämässä jälleen pussiin. Keisarillinen pääarmeija oli jo tavoittanut Neunburgin, joka sulki tien Chamiin. Tuo pieni kaupunki oli huonosti linnoitettu, mutta sen varuskuntaa komensi eräs yksikätinen Suomen Perniöstä kotoisin oleva Eerik Slang! Tämä pieni kaupunki todisti yhtä suurinta yksittäistä urotyötä kolmikymmenvuotisessa sodassa. 

Vihollinen ympäröi Neunburgin kaupungin Ottavio Piccolominin johdolla 8.3.1641 ja kaksi päivää myöhemmin sai tykistönsä asemiin. Hän vaati Slangia antautumaan, mistä suomalainen kieltäytyi. Voisi ajatella, että kunnialliseen antautumiseen olisi riittänyt aukon ampuminen muuriin, varsinkin, kun kyseessä oli äärimmäisen huonosti varusteltu Neunburg. Päivän kestäneen tykistötulen jälkeen kaupungin muureissa oli ammottava aukko. Puolustajilla ei ollut kuin käsiaseita, tykkejä ei ollenkaan. Piccolomini lähetti yhden everstinsä tiedustelemaan Slangin antautumista. Slang oli tukkinut muurissa olevan aukon hirsillä ja laudoilla. Everstin esityksen hän torjui siltä seisomalta luvaten ampua seuraavan, joka moista tulee ehdottelemaan. Näin myös tapahtui. Kun Piccolominin rumpali lähestyi muuria uuden ehdotuksen kanssa, osui häneen välittömästi musketinluoti. Seurauksena oli raju väkirynnäkkö, jonka Slang torjui keisarillisille raskain tappioin. 

Seuraavana päivänä tykit raahattiin entistä lähemmäksi kaupungin muureja ja kaksi tornia ammuttiin hajalle. Vaikka moni Slangin alipäälliköistä halusi antautua, ei Slang siihen suostunut, vaan vaati ammusten loppuessa miehiään taistelemaan kivin. Vasta kun tornien välinen muuri oli ammuttu hajalle ja näköala torille oli esteetön, suostui Slang aloittamaan neuvottelut. Tosin ei millä tahansa ehdoilla, vaan hän vaati upseereilleen vapaata poislähtöä. Piccolominille ei kuitenkaan sopinut, muuta kuin täydellinen antautuminen ja Slangin ohella vangeiksi jäi 90 upseeria, 1600 ratsumiestä ja 180 musketööriä, suurin osa heistä Suomen alueelta kotoisin olevia sotilaita. 

Vaikka Slang aiheutti viholliselle melko suuriakin tappioita, kohdeltiin häntä arvostaen. Tästä johtuen hän sai kunnianimen "Pohjolan Leonidas". Spartan kuningas Leonidas kaatui 300 sotilaansa kanssa viimeiseen mieheen Thermopylain solassa vuonna 490 eKr. Leonidas jäi historiaan myyttisenä sankarina. Tätä sankaritarinaa on viime aikoina kuvattu mm. elokuvassa 300. 

Banér oli tietoisesti uhrannut Slangin joukkoineen pelastaakseen pääarmeijansa. Piccolomini teki taasen kohtalokkaan ja valtavan taktisen virheen pysäyttäessään armeijansa moukaroimaan Neunburgin kaupunkia. Slangin puolustaessa ankarasti kaupunkia pääsi Banér jälleen pakoon. Hän eteni pääarmeijan kanssa parin peninkulman päivävauhtia kohti pohjoista. 

Banér ei saanut milloinkaan tilaisuutta kiittää Slangia urotyöstä, joka oli tehnyt pääarmeijan pelastumisen mahdolliseksi. Hän joutui vuoteen omaksi ja oli kuolemassa, lääkärit eivät voineet tehdä mitään verta yskivälle Banérille ja hän kuoli 10.5.1641, vain 45-vuotiaana. Banér oli ollut seitsemän vuotta Ruotsin armeijan ylipäällikkönä ja tänä aikana saalistanut yli 600 vihollisen lippua. Hänen johtamissaan taisteluissa surmattiin yli 80 000 vihollisen sotilasta. Yksikään toinen ylipäällikkö ei ollut joutunut toimimaan niin epätoivoisissa olosuhteissa ja niukoin resurssein, ylivoimaista vihollista vastaan, kuin Banér. Kerta toisensa jälkeen hän pelasti armeijansa pikamarsseilla ja kerta toisensa jälkeen hän nöyryytti vastustajaansa; Wittstockin loistava voitto, joka lähes tuhosi keisarillisen armeijan, kuuluu sotahistorian klassikoihin. 

Banérin kuoltua armeijan ylipäälliköksi valittiin Kustaa II Aadolfin tykistöekspertti Lennart Torstensson. Saapuessaan paikalle, hän toi mukanaan neljä eskadroonaa hakkapeliittoja ja neljä komppaniaa Pohjanmaan jalkaväkeä. Hänellä oli mukanaan myös vajaat 500 000 riikintaaleria, vaatteita, kenkiä ja lähes 22 000 metriä kangasta talven varalle. Torstensson oli Banérin tavoin taitava taktikko ja strategi. Hän oli kuitenkin luonteeltaan edeltäjäänsä rauhallisempi ja tavoiltaan hienostuneempi. 

Miten sitten pääsemme takaisin Eerik Slangiin? Pitää mennä reilu vuosi ja useampi pieni taistelu eteenpäin. Ollaan vuodessa 1642. Torstensson oli lähtenyt perääntymään ja alkanut piirittää Leipzigia, vihollisen lähestyessä piiritys loppui ja alkoi uudelleen perääntyminen. Silloin vihollinen lankesi ansaan ja heitä odotti täydellinen yllätys. 
Pakenevien joukkojen asemasta heitä oli vastassa Ruotsin taisteluun järjestäytynyt armeija, ajankohta oli 23.10.1642 ja taistelukenttänä oli Breitenfeldin alue, missä Kustaa II Aadolf 11 vuotta aiemmin saavutti loistavimman voittonsa

Siellä oli nyt myös yksikätinen Eerik Slang, joka oli vaihdettu sotavankeudesta vapaaksi. Hänet oli ylennetty kenraalimajuriksi ja hän johti vasenta siipeä. 
Vaikka taistelu alkoikin ruotsalaisten kannalta erittäin huonosti, päättyi se lopulta voittoon. Hakkapeliitat löylyttivät jälleen kerran vastustajiaan isän kädestä. 4000 vihollista kaatui ja saman verran jäi vangiksi. Suurin osa heistä otti pestin Ruotsin armeijaan. 

Breitenfeldin toinen taistelu 1642

Voitto ei kuitenkaan ollut kovin halpa, sillä omia kaatuneita, tai haavoittuneita oli lähes yhtä paljon ja tässä taistelussa tarinamme sankari sai myös surmansa. Johtaessaan vasenta sivustaa Slangiin osui hänen sotilasuransa kuudes ja samalla viimeinen laukaus. Eerik Slang sai viimeisen leposijansa eräästä Leipzigin kirkosta. Hänen arkkunsa kannessa on risti ja vuosiluku 1642. Häneen sammui Slangin suku. 

Kolmikymmenvuotinen sota päättyi kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1648, Westfalenin rauhaan. Sodan suuriin voittajiin kuului Ruotsi, mikä viimeistään merkitsi sen suurvalta-aseman alkua. 

Mitä sitten tulee tähän päivämäärään ja Kustaa II Aadolfiin, olen jo aiemmin kirjoittanut seuraavaa: 

Tänään 6.11. liputetaan Kustaa II Aadolfin kunniaksi. Sen kunniaksi, että 400 vuotta sitten Suomi osana Ruotsia vietiin aiempaa vahvemmin osaksi länttä, eikä itää. Kustaa II Aadolf loi suurvalta-Ruotsin, hänen valtakuntansa oli Euroopan mahtavin ja armeijansa pelätyin. Vaikka Suomi oli harvaan asuttu ja köyhä, sinne järjestettiin lainkäytön perusteet ja oikeuslaitos. Hallitsija ei enää ollut mielivaltainen aateli, vaan kruunu. Silloin alkoi kehittyä pohjoismainen valtio. Sellainen, jossa lakeja saattoi kunnioittaa ja viranomaisiin luottaa; se on ehkä arvokkainta, mitä meillä on.
Kustaa II Aadolf kaatui 6. marraskuuta 1632, eli 384 vuotta sitten, Lützenin taistelussa. Topelius kirjoitti seuraavaa: "Saatuaan tiedon kuninkaan kuolemasta sotilaat unhottivat haavansa ja väsymyksensä. Tuntuipa, kuin olisi elämä kadottanut arvonsa, kun suurin, paras sankari oli kaatunut." Kauan olkoon muistoissa Pohjolan Leijona; Kultainen Kuningas. Gud är mitt harnesk!


Kustaa II Aadolf
Lähteet:

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä


keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Åke Tott - Pohjolan lumiaura

Åke Tottista kirjoittaminen on ollut mielessä blogin perustamisesta lähtien. Ensimmäinen kiinnostukseni häneen syttyi jo vuonna 2000 asuessani Eurajoella ja löytäessäni sieltä sattumalta Åke Tottin verikiven. Asuin silloin Eurajoen Kristillisen Opiston alueella, eli enstisellä Lavilan kartanolla, jonka Åke Tott omisti. Päärakennuksen kirjastosta löysinkin juttuja ja historiaa hänestä.
Viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa käymään Turun tuomiokirkossa, johon Åke Tott on haudattu. Hetki oli pysäyttävä. Näistä syistä Åke Tott on ansainnut oman katsauksensa blogissani.


Åke Henrikinpoika Tott syntyi 4.6.1598 Lohjalla. Hänen äitinsä oli Kaarina Maununtyttären ja Eerik XIV:n tytär Sigrid. Olenkin aina mietiskellyt asiaa siltä kannalta, että jos historia olisi mennyt hieman toisella tavalla, Åkesta olisi voinut tulla jopa kuningas. Sitä ei tietenkään tapahtunut, vaan kuninkaana oli hänen syntymänsä aikaan äitinsä Sigridin serkku Sigismund, Juhana III:n poika, jonka jälkeen kuninkaaksi nousi Sigridin setä Kaarle IX ja Åke Tottin ollessa 13-vuotias tuli kuninkaaksi Kaarle IX:n poika, mahtava Kustaa II Aadolf - Pohjolan leijona.

Tott oli vasta 15-vuotias, kun hän osallistui Jakob De la Gardien Venäjän retkelle Inkerin sodassa. Tämän jälkeen hän asui useita vuosia ulkomailla, kunnes palasi vuonna 1623 takaisin kotimaahansa Kustaa Aadolfin kamariherraksi. Kustaa II Aadolfin sanotaan olleen Åke Tottin serkku, joka sinänsä on ihan validisti ajateltu. Oikeasti Åke Tottin äiti, Sigrid, oli Kustaa Aadolfin serkku.

Åke Tottista tuli Kustaa Aadolfin luottosotilas ja häntä alettiinkin kutsua nimellä Pohjolan lumiaura.
Hän osallistui Puolan sotaan ja vuonna 1627 hänet ylennettiin everstiksi johtamaan Suomen alueelta värvättyä ratsuväkirykmenttiä. Vuonna 1630 hänestä tuli valtaneuvos, sekä ratsuväen kenraalimajuri ja sen jälkeen kenraali.

Kolmikymmenvuotinen sota oli alkanut jo vuonna 1618, mutta Ruotsi osallistui siihen vasta vuodesta 1630 lähtien. Stralsundiin saapui loppukesästä 1630 Reinhold Metstacken komentama Porin rykmentti ja Klaus Hastfehrin johtama Savon rykmentti. Åke Tottin kyrassieerit, sekä seitsemän komppaniaa Turun läänin, Karjalan ja Uudenmaan ratsuväkeä Torsten Stålhandsken ja Reinhold Wunschin alaisuudessa ehtivät myös perille. Åke Tott osallistui sodassa Grubinin taistelun lisäksi suureen ja voittoisaan Breitenfeldin taisteluun, jossa hän taisteli vasemmalla sivustalla Kustaa Hornin alaisuudessa saksalaisen ratsurykmenttinsä kanssa.

Åke Tottin sotilasura katkesi kuitenkin sairasteluun ja hän palasi takaisin Ruotsiin vuonna 1633 mukanaa kuninkaan ruumis. Kustaa II Aadolf oli kaatunut Lützenin taistelussa edellisen vuoden marraskuussa.

Vuonna 1630 (joissain lähteissä vuonna 1631) Tott sai sotamarsalkan arvon palkkiona ansioistaan ja Eurajoen kolme kartanoa maksuna ratsuväkikomppanian kolmevuotisesta varustamisesta ja ylläpidosta, muistuteltuaan kuningasta aikansa tällaisesta lupauksesta. Ne olivat Vuojoen, Lavilan, sekä Irjanteen kartanot.

Åke Tott oli näkyvä ja vaikutusvaltainen mies Eurajoella. Hänestä ei ehkä pidetty kovinkaan paljon, kuten on sanottu, että hänestä ei myöskään pidetty muiden upseerien keskuudessa.
Niin tai näin, Tott perusti Eurajoen Irjanteelle ensimmäisen vesivoimalla toimivan kaupallisen sahan, tai ainakin aloitti sopimalla asukkaiden kanssa Irjanteen kosken käytöstä. Kyläläisille luvattiin vastineeksi jauhatusvuoroja Tottin myllyissä. Itse sahan rakennustyöt aloitettiin vasta Åke Tottin kuoleman jälkeen vuonna 1644.

Ja sitten se kuolema.

Åke Tott kuoli Lavilan kartanolla verensyöksyyn 42-vuotiaana, vuonna 1640. Matkalla kirkkomaalle hänen verta kerrotaan läikähtäneen matkan varrella olevalle kivelle. Tämä kivi kantaa nykyisin nimeä Åke Tottin verikivi ja kiveen on kaiverrettu tämä tieto. Kivi löytyy läheltä Eurajoen keskustaa, tien vierestä Lavilan kartanon ja kirkon puolimatkasta.

Åke Tottin verikivi

Åke Tott haudattiin Turun tuomiokirkkoon Tott-suvun kappeliin (Pyhän Laurentiuksen kappeliin), jonne on haudattu myös hänen molemmat vaimonsa, vuonna 1638 kuollut Sigrid Bjelkke ja 1684 kuollut Kristina Brahe, Pietari Brahen sisar. Kirkon lattiatasolla on kuitenkin Åke Tottin seurana hänen äitinsä Sigrid Vaasa.

Peter Schultzin veistämät kokovartalopatsaat
Turun tuomiokirkossa. 

Tottin hautajaiset olivat hyvin juhlalliset, niissä oli mukana mm. neljä 120 miehen komppaniaa ja 52 pappia. Hautajaisissa saarnasi Isaacus Rothovius. Vuonna 1676 Pietari Brahe pystytti Tott-suvulle mausoleumin tuomiokirkkoon. Vaikka Kristina Brahe kuoli vasta 1684, veisti tunnettu Peter Schultz Tukholmassa mustasta ja valkoisesta marmorista Tottien hautakappeliin, jo vuonna 1678 valmistuneet, Åke Tottin ja Kristina Brahen kokovartalopatsaat.

Åke Tottin muistokivi Irjanteen kirkon pihamaalla, Eurajoella.
Kivessä lukee:
"Sotamarsalkka Åke Tott
Kuningas Kustaa II Aadolfin lumiaura
30-vuotisessa sodassa
Vuojoen isäntä 1630-1640
Kuoli täällä 1640
Ruumis Turun tuomiokirkossa
Pystytti Eurajoen kotiseutuyhdistys
Lahjoitti Eurajoen Säästöpankki 1976"

Åke Tott oli monella tapaa suurvalta-ajan alkupuolen soturin ruumiillistuma, urhoollinen, häikäilemätön, riidanhaluinen, ylpeä, saaliinhimoinen ja uhkarohkea, mies, joka oli valmis mihin tahansa.

Lähteet:

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Liinmaan linna - Vreghdenborch - Keskiaikainen linna saaressa

Pitkästä aikaa palaan jälleen blogin pariin ja aihe on tällä kertaa sellainen, josta jo ensimmäisessä viestissäni annoin viitettä; nimittäin Eurajoella sijaitseva Liinmaan linna, joka myös nimellä Vreghdenborch tiedetään. Kuten olen tuonut ilmi, ovat vanhat, Suomen alueella olevat linnat erittäin kiinnostava aihe itselleni. Satakunnassa niitä löytyy Liinmaan linnan lisäksi Kokemäen linna, mahdollisesti viereisellä saarella sijainnut Aborchin linna, joka on tosin saattanut sijaita myös nykyisen Porin paikalla, sillä siellä kerrotaan myös linna olleen Juhana-herttuan Poria perustaessa 1558, tästä löytyy merkintä niin Porin perustamisasiakirjasta, kuin myös Olaus Magnuksen Carta Marinassa. Aiemmin kirjoittamani Kyrön skanssi on samoin Satakunnan alueelta löytyvä linnoitus. Muualta Suomesta linnoja ja linnoituksia on useita ja tulen kesän aikana kirjoittamaan myös niistä, tuskin kuitenkaan ainakaan vielä niistä tunnetuimmista, eli Turun-, Hämeen-, tai Olavinlinnasta, vaan olen ajatellut esimerkiksi Raaseporin linnaa, sekä sitä vähäisempiä ja jo lähes unohdettuja kohteita.

Linnan sijainti kartalla

Näkymä parkkialueelta linnamäelle

Tänään Liinmaan linnan alueella käydessäni, oli paikka todella umpeenkasvanut; eikö sitä vielä ole ehditty niittämään, vai mistä lie johtuu? Kuvista ei sen vuoksi kovinkaan paljon saa selvää. Parempia kuvia löytyy täältä!

Nyt kuitenkin mennään 1300-luvulle ja saarelle Eurajoen ja Lapinjoen suulle. Saarella sijaitsi siis Liinmaan linna, eli Vreghdenborch ja sieltä se pystyi hallitsemaan sekä jokien, että rannikon liikennettä. Linnan länsipuolella oli 100 metriä pitkä kiviperustus, eli aallonmurtaja sataman suojana. Meri on ulottunut aikoinaan siis aivan linnaan asti, kuten alla oleva kuvakin näyttää. Pohjakaavaltaan Liinmaan linna oli suorakaiteen muotoinen, jossa oli kaksi sisäkkäistä vallia ja niiden välissä ilmeisesti kuivana pidetty vallihauta. Tätä mietin kuitenkin, että olisi tuo vallihauta saatu helposti myös täytettyä, joten tuota kuivaa vallihautaa en ihan vielä ole valmis hyväksymään. Sisempi valli oli tehty kivestä ja sen päällä on ollut puinen rintavarustus. Piha-alueella, jonka koko on ollut 30 x 42 metriä, sijaitsi ainakin kaksi rakennusta, joista toinen oli rakennettu kivestä.



Piirroskuva linnasta, sekä satamasta, jonka paikalla
on nykyään peltoa

Vreghdenborchin nimen on pitkään ajateltu tulevan linnan rakennuttajalta, saksalaiselta ylimykseltä Didrich Vereggreltä, joka mainitaan Kokemäen linnan purkamiskäskyssä nimellä Tyterico Wereggis. Kuitenkin saksalaisen keskialasaksantutkijan Ulrich Weberin kielitieteellisten pohdintojen myötä tätä on pidetty vääränä, ja on ajateltu nimen taustalla olevan verosuoritusta, rahtia ja aitausta merkinnyt yläsaksan sana frechte, tai jokin rauhaa merkinneen alasaksalaisen sanan vreden johdos. Keskiaikaisia kirjallisia lähteitä on vain vähän, mutta Liinmaan linna löytyy periaatteessa vuoden 1367 asiakirjasta, joka on kopioitu sata vuotta myöhemmin Turun tuomiokirkon mustaankirjaan, sekä vuoden 1395 sopimuspaperista. Vuonna 1367 Satakunnan maakunnan edustajat valittivat kuninkaalle Kokemäen linnan ylläpidon olevan liian suuri rasitus, jonka vuoksi kuningas käski purkaa linnan ja rakentaa sen uudelleen sopivampaan paikkaan. Liinmaan linnan rakentamisen määräsi siis kuningas Albrekt Mecklenburgilainen vuonna 1367, ehkä jonkin paikalla olleen varustuksen täydennykseksi.

Toistaiseksi ainoa kirjallinen lähde, jossa Vreghdenborch mainitaan nimeltä on Knut Bonpoika Gripin ja Jakob Abrahamssonin 15.8.1395 Turussa päivätty sopimus, jolla Bo Joninpoika Gripin voutina Länsi-Suomessa ollut Jakob luovutti hallussaan olleet linnat ja voutikunnan Bon pojalle Knutille. Sopimus koski "Turun linnaa ja sen voutikuntaa, Ahvenanmaan Kastelholmaa ja sen voutikuntaa, uutta Wartholman linnaa, joka sijaitsee voutikuntansa kanssa Uudellamaalla, Aborchin linnaa, joka sijaitsee voutikuntansa kanssa Satakunnassa, sekä Vreghdenborchin linnaa." 



Kuva linnamäeltä pellolle, eli entiselle merelle

Linnan pihamaalta on löytynyt vain vähän esineistöä: hopearaha, luusta tehdyt arpakuutiot, veitsiä, sormus, rautainen kynttilänpidike, punnukset, lukon osa ja savi- sekä lasiastian palasia. Nämä esineet kertovat osaltaan tarinaa linnan alueella eletystä elämästä, mutta kovin vähän siitä kuitenkin tiedetään. Eräässä runossa linna liitetään huonoihin aikoihin:

Ei silloin hyvin eletty,
Cuin oli Linna Lijnamaisa,
Cuisti Cumolan kedolla.
Silloin leipä lehmän maxoi, 
Murun mullinen vasicka,
Carpion härkä Culosarvi.

Vallihauta


Joidenkin arvioiden mukaan Liinmaan linnan paikalla olisi saattanut olla varustusta jo 1100-1200-luvulla, tästä ei kuitenkaan tietoa sen enempää löydy, joten oletus 1300-luvun puolella rakennetusta linnasta on vahvin tällä hetkellä vahvin teoria. Linna jäi kuitenkin käytöstä jo 1400-luvun alkupuolella, joten sen historia on näin ollen hyvin lyhyt. Joistain lähteistä löytyy tietoa, että linnan kohtalon olisi sinetöinyt Kuningatar Margareta, joka 1300-luvun lopulla antoi käskyn hävittää tarpeettomiksi jääneet linnat.

Mielenkiintoisin legenda linnan tuhosta liittyy kuitenkin sen viimeiseen linnanherraan, joka olisi tuhonnut itse koko linnan. Linnanherran kerrotaan upottaneen linnan edustalla liikkuneen sota-aluksen, joka osoittautui kuitenkin vain tiililastissa olleeksi alukseksi. Laivalla oli mukana linnaherran oma poika; tämän erehdyksen myötä linnanherra tuhosi suutuksissaan ja masennuksissaan koko linnan.

Tarinoiden mukaan Liinmaan linnassa olisi myös majaillut merirosvoja ja siellä on nähty palavan virvatulia. Joidenkin tarinoiden mukaan paikalle olisi kaivettu aarre, mutta niinhän sitä puhutaan jokaisesta historiallisesta ja vain vähän tietoa omaavasta ja mystisestä paikasta. Linnatasanteen maakerroksista on kuitenkin havaittavissa kaksi asutusvaihetta, joista myöhemmän vaiheen rakennukset ovat olleet hyvin vaatimattomia. Ovatko nämä sitten mahdollisesti niiden merirosvojen jäljiltä, sen meille kertoo toivon mukaan myöhemmät tutkimukset ja siitä saatu tieto.

Liinmaan linna on mielenkiintoinen kohde ja vaikka nähtävillä ei kovin paljon linnasta olekaan, on se kuitenkin paikkana vaikuttava ja kokemisen arvoinen.

Lähteet:

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Suomenhevonen kolmikymmenvuotisessa sodassa

Hakkapeliittojen uroteot ovat luultavasti kaikkien tiedossa. He olivat pelottomia ja voittamattomia ratsumiehiä Suomen alueelta kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618-1648, Ruotsi osallistui sotaan vuodesta 1630 lähtien). Heidän "hakkaa päälle, pohjan poika!" -taisteluhuutonsa aiheutti kauhua ja sekasortoa vastustajissaan ja tuon huudon myötä myös hakkapeliitta-sana sai alkunsa. Heidän tunnetuimpiin taisteluihin kuuluvat Breitenfeld 1631, Rain 1632, Lützen 1632, Nördlingen 1634, Leipzig 1642, sekä Jankov 1645. Aiemmin kirjoittamani Torsten Stålhandske oli hakkapeliittojen päällikkö ja myöhemmin koko ratsuväen kenraali.

Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan keskity sen enempää hakkapeliittoihin, vaan heidän käyttämiinsä ratsuihin, eli suomenhevosiin. Toki voidaan sanoa, että sotilas ja hevonen yhdessä olivat hakkapeliitta, mutta nyt puhumme nimen omaan hevosista. Monilla on tietynlainen kuva suomalaisesta sotilaasta ratsastamassa suurella hevosella urotyöstä toiseen kolmikymmenvuotisessa sodassa, se mielikuva on taatusti hyvä, mutta todennäköisesti ainakin yhdeltä osin väärä, nimittäin hevosen. 

Sotapalvelukseen lähteneen ratsumiehen varustaneesta talosta annettiin miehelle mukaan hyvä hevonen. Talossa kuitenkin tulkittiin "hyvä hevonen" itselle edullisimmin, eli parasta hevosta harvoin lähetettiin sotaan. Tuskin kuitenkaan huonoakaan. Tavallisesti sotaan annetut hevoset olivat tehmeet raskaita maatalon töitä, eivätkä ne välttämättä olleet kovinkaan ihanteellisia ratsuja. Hevoset olivat yleensä oriita, tai ruunia. Jo 1500-luvulla, Kustaa Vaasan aikaan oli aloitettu hevosten jalostaminen sotakäyttöön Suomenkin alueella. Tammaa ei siksi annettu sotaan, että se oli kiima-aikana hyvin arvaamaton ja veti oriiden kiinnostuksen puoleensa, aiheuttaen hankaluuksia niidenkin käsittelyyn. Oriit olivat kestävämpiä, rohkeampia ja vireämpiä kuin tammat ja yksi syy oli myös niiden suurempi koko. Tosin suuresta koosta ei voida tässäkään tapauksessa puhua, sillä tyypillinen Suomen alueella käytetty hevonen 1600-luvulla oli huomattavasti matalampi, kuin nykyinen suomenhevonen. 
Arkistoissa säilyneet katselmusluettelot antavat hyvinkin tarkkoja tietoja hevosten koosta. Mittayksikkönä käytettiin kämmenenleveyttä, joka on muutettuna metrijärjestelmään noin 10cm. Hakkapeliittojen hevosten korkeus satulan takaa mitattuna oli 10,5-13 kämmenenleveyttä, eli vain noin 104-129cm. Ne olivat siis nykyisen vieroitusikäisen varsan kokoisia. Upseereiden hevosten korkeus vaihteli 13-14 kämmenenleveyden, eli n. 129-140cm välillä. Nykyisin kantakirjassa olevien oriiden keskikorkeus on 157-158cm. Keisarillisten vihollisten hevoset olivat korkeudeltaan vähintään 20-30cm suomenhevosia korkeampia. 

Keisarillisten ratsumiesten silmin suomenhevoset olivat naurettavan pieniä ja sanotaan, ettei keisarillisten kuormastossakaan ollut niin takkuisia ja huonon näköisiä hevosia. Mutta suomalaisella hevosella oli erittäin arvokas ominaisuus, joka pääsi oikeuksiinsa pitkillä sotaretkillä, se oli sitkeä, mikä korvasi kaiken muun. Ja tuho, jonka äärimmäisellä oikealla olevat hakkapeliitat kylvivät, on edelleen vertaansa vailla olevaa sotahistoriaa. Mahtava kuningas Kustaa II Aadolf laittoi aina taistelussa urhoollisimmat soturinsa äärimmäiselle oikealle sivustalle ja he usein ratkaisivatkin taistelun. Olisiko suomalaisen ratsuväen iskuvoima ollut vieläkin suurempi, jos heillä olisi ollut käytössään yhtä korskeat sotaratsut, kuin vihollisella? Toki sodan kuluessa hevosia kaatui ja uusia hevosia tuli tilalle, jotka eivät olleet suomenhevosia, joten iskuvoima myös sotasaaliina saaduilla hevosilla tuli näytetyksi. 

Hakkapeliitta kuvattuna vuoden 1940
postimerkkiin

Pienuuden ja ulkonäön muut puutteet hakkapeliittain ratsu korvasi rauhallisuudellaan, sitkeydellään, nopeudellaan, kestävyydellään ja luonteen vireydellä. Hakkapeliittojen pitkien sotaretkien vuoksi on paikallisiin saksalaisiin hevossukuihin melkoisella varmuudella jäänyt piirteitä suomalaisesta hevosesta. Samanlaisesti hakkapeliittojen sotasaaliina tuodut hevoset ovat vaikuttaneet suomalaisen hevosen kehitykseen. 

Hakkapeliittojen hevonen oli kiitolaukassa hyvin käyttökelpoinen ja kiitolaukka oli silloisen ratsuväen taistelutaktiikassa hyvin tärkeää. Rauhallisen ja pelottoman luonteensa ansiosta suomalaisten ratsut eivät säikkyneet turhia ja tottuivat nopeasti esim. tupesta vedetyn miekan välähdykseen. 

Nykyinen suomenhevonen on muita kylmäverirotuja kevyempi ja kuivarakenteisempi, mutta ei yhtä jalomuotoinen, kuin lämminverirodut. Rauhallisuutensa ja vaatimattomuutensa puolesta se on kylmäveristen kaltainen, mutta vetäjänä niitä sisukkaampi ja sitkeämpi. Sen nopeus, luonteen vireys, kestävyys ja pitkäikäisyys ovat puolestaan lämminverihevosen tyypillisiä ominaisuuksia. 

Suomenhevonen vuodelta 1909

Kun nykyisen kantakirjaoriin keskikorkeus on 158cm, keskipituus 168cm ja keskipaino 576kg, voidaan olettaa, että hakkapeliitan ratsu oli korkeudeltaan keskimäärin 120cm ja jopa sen alle, pituudeltaan noin 132cm ja se painoi n. 400kg. Vertailukohtana voidaan hyvin pitää, että nykyisissä ratsastuskilpailuissa kansainvälisten ratsastuskilpailusäännösten mukaan alle 140cm korkeat hevoset lasketaan pieniin poneihin ja 140-148cm korkeat isoihin poneihin. Varsinaisiksi poneiksi katsotaan tietysti vain tiettyjen ponirotujen edustajat. 

Jopa uskomattoman pieniä olivat siis hakkapeliittojen ratsut. Voidaan vain kuvitella sitä pilkkaa, jota nämä upeat hevoset saivat osakseen ja sillä mitalla siitä myös maksettiin takaisin. Sillä harva oli se taistelu, jossa hakkapeliitat eivät olisi dominoineet Saksan sotakenttiä suuressa kolmikymmenvuotisessa sodassa.

Lähteet:

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Ylivieskan kirkko

Tämä pääsiäinen eteni hyvin surullisissa merkeissä, sillä uutinen vuonna 1786 valmistuneen Ylivieskan kirkon täydellisestä tuhosta saavutti suomalaiset lauantaina alkuillasta. Paloa epäillään tuhopoltoksi. 
Päätin tehdä tämän päivityksen kyseisestä kirkosta, murtuneella mielellä, sillä jokainen pala maamme historiaa on korvaamatonta.


Ylivieskan ensimmäinen kirkko valmistui vuonna 1653 Kalajoen rannalle, samalle paikalle, jossa myös lauantaina 26.3.2016 palanut kirkko sijaitsi. Vanha kirkko oli pieni, mutta palveli kuitenkin 133 vuotta. Vähitellen se kuitenkin rappeutui ja sen tilalle päätettiin rakentaa uusi kirkko. Kirkon piirustukset laati Pekka Raudaskoski ja ne hyväksyttiin Ruotsin intendenttikonttorissa 6.7.1784. Kirkko valmistui kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1786. Kirkko oli tyypillinen pohjalainen suoranurkkainen ristikirkko. Kirkon seiniä koristivat Raamatun tapahtumia ja eri henkilöitä kuvanneet maalaukset. Niistä ehkä huomattavin oli Thomas Kiempen maalaama kolmiosainen alttaritaulu. Alttaritauluun liittyy mielenkiintoinen tapaus, sillä se kadotettiin korjaustöiden yhteydessä alttarirakennelman ja vuorilaudoituksen alle. Maalaus löydettiin vasta vuonna 1957 sen aikaisten korjaustöiden yhteydessä. Muut maalaukset olivat peittyneet seinien valkaisun vuoksi ja luultavasti vesivahinkojen myötä olivat ainakin osittain tuhoutuneet.

Ylivieskan kirkko vuonna 1912 tai 1913 


Kirkko korjattiin perustellisesti vuonna 1892, jolloin sen ulkoasu uudistettiin perusteellisesti ja samalla se sai myös kellotapulin, joka rakennettiin länsisiiven päähän. Arkkitehtina toimi tällöin Julius Basilier. Tämän korjauksen yhteydessä vanha alttaritaulu myös katosi.
Kirkon paanukatto uusittiin peltikatolla vuonna 1927. Kirkon sisärakenteet saivat yleistä tunnustusta erityisesti niiden laadukkaasta työstä. Kirkon alttaritaulun hankinnasta oli syntynyt jonkin verran erimielisyyksiä. Lopulta alttaritaulun maalasi Sigurd Wettenhovi-Aspa vuonna 1897 ilmeisesti kirkkoherra Montinin päättämänä. Taulu kuvasi vapahtajaa ristillä.

Sigurd Wettenhovi-Aspan maalaama
alttaritaulu

Kirkon kellot uusittiin vuonna 1901 ja 1910, ensin pieni ja sitten iso kello. Molemmat valettiin Berliinissä. Isompaan kelloon oli laadittu teksti ” Ylivieskan seurakunnan kirkonkello, valettu kirkkoherra Jonathan Montinin aikana 1910. Ps. 95: 1-2. Nyt iloiten laulakaa Herralle, kohottakaa hänelle riemuhuuto, hän on meidän turvakalliomme. Tulkaa hänen kasvojensa eteen ja kiittäkää, virittäkää hänelle riemuvirsi.” 

Kirkkoon oli hankittu myös vuosisadan vaihteessa puulämmitteiset kamiinat, joihin kirkkoherra Montin oli sijoittanut huomattavat määrät omia rahojaan. Kamiinat poistettiin vuoden 1957 korjausten yhteydessä ja tilalle asennettiin sähkölämmitys. Samaan aikaan uusittiin myös kirkon sisämaalaus ja tehtiin muita pieniä muutostöitä. Paikkoja kirkossa oli n. 700 ja sen viimeisimmät urut asennettiin paikalleen vuonna 1971.

Kirkon kolmannessa kerroksessa sijaitsi kirkkomuseo, jossa säilytettiin mm. saarnatuoli, virsitaulu, sekä kirkon penkki, kaikki vuonna 1653 valmistuneesta vanhasta kirkosta. Nyt nekin ovat iäksi kadonneet.

Kirkkomueso


”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” (5 Moos. 33:27)

Lähteet:

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Ominainen - Kirottujen saari

Koska Turun saaristoon aiemmalla tekstillä päädyttiin, niin pysytään samalla alueella ja mennään hetkeksi Seilistä muutama kilometri länteen. Siellä, Nauvon ja Rymättylän välissä, sijaitsee Ominaisen saari (joskus myös Omenainen), jonka rannalla seisoo nykyisin iso rautainen risti. Saaren ranta on hankala ja kivikkoinen, joka on yksi syy siihen miksi purjehtijat karttavat paikkaa. Pelkkä vaikeakulkuinen ranta ei vielä saaresta tee kirjoittamisen arvoista, mutta se mikä tekee, on sen poikkeuksellisen karmiva historia.

Ominaisen ja Seilin sijainti kartalla

Aiemmin kirjoittamassani Seilissä oli ja on edelleen hautausmaa sairaille ja saarella muuten asuville, mutta Ominaisissa ei asuttu, eikä asuta. Hautausmaa siellä sen sijaan on ja se hautausmaa on tarkoitettu niille, jotka eivät muualle, siunattuun maahan, voineet tulla haudatuksi. Tällaisia olivat mm. murhaajat, itsemurhaajat ja kuolemaantuomitut. Näitä kirottujen sielujen ruumiita tuotiin saarelle vuosisatojen ajan haudattavaksi, tosin kuolleita ei useinkaan kirjaimellisesti haudattu, eikä heille kaivettu edes hautaa, vaan heidät tuotiin saarelle ilman arkkua ja heitettiin rantaveteen mätänemään, tai peiteltiin nopeasti sammaleella. Osa toki haudattiin, mutta silloinkaan ei käytetty arkkua ja vainajat kaivettiin 60-70cm syvyyteen hiekkaiseen maahan.

Tiettävästi rymättyläläiset toivat ruumiit saaren pohjoispäähän, nauvolaiset lounaispäähän ja mahdollisesti myös korppoolaiset käyttivät samaa aluetta.

Myös vainajan kuljetukseen käytetty vene, tai reki jätettiin syntisen vainajan saastuttamana rannalle, saattajien paetessa saarelta mahdollisimman nopeasti. Vainajan venettä on siis hinattu toisen veneen perässä ja talvella on käytetty rekeä. Saaren maine pelotti kuolleiden saattomiehiä eivätkä he kovin mielellään lähteneet vainajaa saarelle viemään. Saarta pelättiin yleisesti ja siitä kerrottiin kummitusjuttuja. Eräs niistä kertoo, että mikäli saarelle jostain syystä jouduttiin laiva ankkuroimaan, sen kiinnitysköydet katkesivat yöaikaan. Eräskin "merikarhu" oli nuorisoporukan kanssa rantautunut saaren rantaan ja pieni ryhmä mennyt soutuveneellä saarelle tarkoituksenaan yöpyä siellä. Illan hämärtyessä oli kuitenkin alkanut kuulua viheltelyä ja kivet olivat lennelleet, joten ryhmä otti nopeasti jalat alleen. Rantaan tullessaan he olivat huomanneet laivan keulaköyden irronneen, tai irroitetun.

Viimeiset vainajat haudattiin Ominaisiin 1850-luvun puolivälissä, mutta saaren synkkä historia jatkuu vielä pitkälle 1900-luvun puolelle. Sanotaan, että toisen maailmansodan aikana kotiutetut saksalaiset olivat Ominaisten kohdalla heittäneet mereen mukanaan olleet suomalaiset tytöt ja naiset, koska tiesivät, ettei heillä ollut asiaa Saksaan. Osa naisista hukkui uimataidottomina jääkylmään veteen, mutta osalle kohtalo oli vieläkin kauheampi, sillä he selvisivät saarelle, jossa kuolema oli vääjäämätön.

1960-luvulla kirkko julisti saaren hautapaikaksi, jolloin sinne pystytettiin myös alussa mainitsemani rautainen risti. Niihin aikoihin saarella tehtiin myös tutkimuksia, joiden myötä löydettiin luita ja veneen, tai reen osiksi tunnistettavia veistettyjä puun palasia.

Lähteet:

Lasse Sjöström - Ikivanha väylä Turusta Tukholmaan

Altti Holmroos - Saarilla sattunutta

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Seili - Saari ilman paluuta

Vuonna 1619 antoi mahtava ja oikeudenmukainen kuningas Kustaa II Aadolf käskykirjeen leprasairaalan perustamiseksi Turun läheisyyteen. Sairaalaan tultaisiin sijoittamaan kaikki Turun silloisten hospitaalien leprapotilaat, sekä mielisairaita ja muita kroonikoita.
Käskyn toteuttamiseksi koottiin toimikunta, joka koostui nimekkäistä ja vaikutusvaltaisista henkilöistä. He olivat valtakunnanneuvos Johan Skytte, Turun linnan herra Carl Oxenstierna, sekä Jochim Berends ja Johan Otteson. Sairaalan paikkaa alettiin kuumeisesti etsiä ja hyväksi paikaksi vaikoitui Seilin saari Turun saaristossa. Seili oli sinänsä melko luonnollinenkin valinta, koska se sijaitsi vilkkaan Turku-Tukholma-laivareitin lähellä, tarkemmin sanoen Nauvossa, n. 30km Turusta etelään ja siellä sijaitsi hiekkainen harju, joka sopi hyvin hautausmaaksi.

Kuva Seilistä vuodelta 1811

Seili oli ollut kruunun saari jo ainakin 1500-luvulta lähtien ja siellä tiedetään olleen Fogdeby niminen maatila, jota viljeli kaksi kruunun talonpoikaa. Leprasairaalan tullessa saarelle maatilan velvollisuuksiin kuului sairaalan omavaraisuudesta huolehtiminen ruuan ja eläinten rehun suhteen.
Tätäkin vanhemmasta historiasta kertovat alueella varmuudella olevat hautaröykkiö ja kuppikallio, jotka molemmat on ajoitettu esihistorialliseen aikaan, paikalta löytyy myös lisää röykkiöitä, joita ei vielä ole voitu ajoittaa, mutta jotka todennäköisesti ovat myös esihistoriallisia.

Turun Pyhän Yrjön (Yrjänän) hospitaalista, joka oli toiminut jo 1300-luvulta asti, tuotiin saarelle ensimmäiset potilaat, tässä ensimmäisessä vaiheessa heitä oli n. 20. Vuonna 1622 kaikki Turun hospitaalirakennukset poltettiin maan tasalle tartuntavaaran pelossa ja vuonna 1624 Seiliin tuotiin Turusta Pyhän Yrjön hospitaalin kirkko, joka kasattiin saarella uudelleen. Turussa sairaita hoidettiin myös Pyhän hengen huoneessa, josta niin ikään vuodesta 1624 lähtien toimitettiin sairaita Seiliin. Seiliin tuotavien potilaiden joukossa oli aikojen saatossa myös sotainvalideja, köyhiä, rampoja ja yhteiskunnan hylkiöitä. Sairaat asuivat pienissä mökeissä nykyisellä Kirkkoniemellä, josta on nykyisin maankohoamisen myötä tullut osa pääsaarta, kun taas mielisairaat asustivat pääsaaren puurakennuksissa. Kirkkoniemeen oli rakennettu 4 asuinrakennusta, leivintupa, sekä saunarakennus ja aiemmin mainittu kirkko; näiden väliin oli jätetty tila hautausmaalle. Rakennetuista puurakennuksista on enää nähtäissä vain kivijalkoja. Saarelle tultaessa potilaiden piti tuoda mukanaan 20 taalaria, sekä laudat ja naulat ruumisarkkuaan varten. Sairaat tiesivät saarelle jouduttuaan, että sieltä ei ollut enää paluuta.

Rahoitusta hospitaali sai mm. sakoista, kuten kuningas Kustaa II Aadolfin määräämä aatelisen Klaus Munckin kuolemantuomion muutos 400 taalarin sakoiksi Seilin leprahospitaalin hyväksi osoittaa. Samoin vuonna 1627 muutettiin vouti Antti Haren kuolemantuomio sakoiksi, joista 100 taalaria määrättiin Seilin lepraparantolalle. Parantola oli sinänsä hyvin harhaanjohtava nimitys, sillä spitaalipotilaille ei järjestetty varsinaista lääkärinhoitoa ja ensimmäisen kerran saarella vieraili lääketieteenoppinut vasta vuonna 1686. Myöhemminkään lääkärin läsnäolo saarella ei ollut yleistä. Pääasiallinen hoito oli sielunhoito ja saarelle perustettiinkin tuomiokapitulin päätöksellä papin virka samoihin aikoihin, kun potilaita alettiin saarelle tuoda. Hospitaalin johdossa olivat läänin maaherra ja Turun piispa, sekä paikallisesta valvonnasta vastasi Nauvon kirkkoherra.

Hoitohenkilökuntaa oli parantolan perustamisen aikoihin vaikea saada värvättyä, joten sairaat saivat pääsääntöisesti tulla toimeen omillaan. Tai olihan saarella se maatila, joka takasi, että ruokaa riitti, kuten myös paloviinaa, jota pidettiin yhtenä hoitomuotona Kupittaan lähdeveden ohella.

Kahtiajako spitaalisiin ja puhtaisiin oli hyvin ehdoton ja he eivät saaneet olla missään tekemisissä toistensa kanssa, myöhemmin rakennetussa kirkossa länsisiipi erotettiin aidalla ja portilla muusta tilasta ja siellä istuivat tautiset. Ehtoollisen he saivat kepin nokasta puhtaitten puolelta. Spitaalisia pidettiin Jumalan rankaisemina ja spitaalia Jumalan rangaistuksena ihmisen synneistä.

Hospitaalissa oli kerrallaan 28-60 potilasta ja kaikkiaan siellä tiedetään olleen 663 lepraa sairastavaa. Monet heistä tuotiin väkisin, sillä Seiliin joutuminen tarkoitti täydellistä eristäytymistä muusta maailmasta. Saarelle joutui tosin myös terveitäkin, sillä lepradiagnoosi saatettiin tehdä ihottuman perusteella ja oudosti käyttäytyvä vaimo saatettiin diagnosoida hulluksi. Kuolleisuus oli Seilissä korkea, jopa 20-30% sairaista menehtyi joka vuosi.

Isoviha kurjisti Suomen aluetta vuosien 1713-1721 välillä ja lopulta lähes autioitti koko Suomen.
Tämä tuntui myös Seilin saarella, jossa rakennukset rappeutuivat ja potilasmäärät vähenivät. Vain pääsaaren rakennuksia kunnostettiin. Isonvihan aikana saari joutui myös venäläisten ryöstämäksi, jolloin suurin osa hoitohenkilökunnasta ja potilaista pakeni nykyisen Ruotsin puolelle. Isonvihan jälkeen Seilin vanha kirkko todettiin niin huonokuntoiseksi, että se katsottiin parhaimmaksi purkaa. Vuonna 1733 samalle paikalle rakennettin uusi hirsirakenteinen ristikirkko, joka nykyäänkin on saarella. Tämän kirkon länsipäässä on leprapotilaille tarkoitettu ovi, kun taas etelässä oli terveiden ovi. 1700-luvun hirsirakennuksista on säilynyt kirkon ohella vain pappila.

Isonvihan jälkeen pelätty ja kammoksuttu lepra alkoi kuitenkin kadota Suomen alueelta ja Seiliin alettiin siirtää enenevissä määrin meilisairaita. Viimeinen leprapotilas, Eurasta kotoisin ollut Malin Matsdotter, haudattiin Seilin kirkkomaahan vuonna 1785. Sen jälkeen hospitaali siirrettiin pääsaarelle, jonne rakennettiin 1800-luvun alussa "hourujenhuone", eli mielisairaala. Ensimmäiset kivirakennukset rakennettiin Seiliin 1801-1803. Hospitaali toimi ainoastaan mielisairaalana vuosina 1785-1840 potilasmäärän ollessa 30-50 henkeä. Mielisairauksiin yritettiin samoja lääkkeitä, kuin aiemmin leprapotilaille, eli katumuksen harjoittamista, Jumalan sanan kuuntelemista, mutta myös turvan takaamista ihmisille, joilla ei välttämättä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä sen ajan yhteiskunnassa. Hoitokeinoina käytettiin myös työntekoa, sekä kylmiä kylpyjä ja tietenkin paloviinaa. Huoneiden seinille maalattiin symmetrisiä kuvioita rauhoittamaan potilaita.

Myös poliittinen toisinajattelu saattoi johtaa saarelle karkotukseen. Näin kävi eräälle Olof Normanille perheineen. Hän suututti kuningas Fredrik I:sen vaatimalla valtion ja kirkon erottamista toisistaan. Norman kuoli saarella 85-vuotiaana vuonna 1773.

Työntekoa Seilissä

1841 hospitaali muutettiin parantumattomasti mielisairaille tarkoitetuksi turvalaitokseksi ja vuoden 1851 laajennuksen myötä saaren potilaspaikkoja lisättiin 67:ään. Tällöin valmistui Turun kaupunginarkkitehdin P.J. Gylichin suunnittelema kivinen päärakennus. 1889 Seilistä siirettiin kaikki miespotilaat pois ja se toimikin aina lakkautamiseensa asti, vuoteen 1962, pelkästään naisille suunnattuna mielisairaalana. Naisten yleisin syy Seiliin joutumiselle oli näihin aikoihin lapsensa tappaminen. He olivat piikoja, jotka isäntä oli tehnyt raskaaksi ja sen jälkeen hylännyt. Naiset olivat tästä seonneet ja ottaneet lapseltaan hengen.

Kaiken kaikkiaan Seilin saarella toimi sairaala lähes 350 vuotta.

Sairaalan päärakennuksen lähellä olevan punaisen kaksikerroksisen talon Fyyrin viereisiin kallioihin on tehty kaiverruksia, joiden arvellaan olevan yhteydessä mielisairaalan toimintaan. Suurin osa kaiverruksista on kirjaimia, mutta myös vuosilukuja ja muita kuvioita on nähtävissä. Museovirasto on rekisteröinyt kaikki kaiverrukset. Lisätietoa ja kuvia Seilin rakennuksista ja kaiverruksista löytyy mm. seilinmuseokirkko-blogista.

Seilin hautausmaa sijaitsee kirkon takana. Perimätiedon mukaan spitaalisia olisi haudattu toiselle hautausmaalle, mutta arkeologit eivät ainakaan vielä ole muualta löytäneet luita, kuin kirkon takana olevalta hautausmaalta. Kirkon suunnasta katsottuna oikealla ovat potilaiden haudat. Paikalla on puisia valkoisia ristejä, joissa on enää vain naisten nimiä. Puuristien lahottua katsottiin, että hautapaikka oli uudelleen käytettävissä ja koska sairaala toimi viimeiset vuosikymmenet pelkästään naisille suunnattuna, ei yhtään miehen nimeä risteistä enää löydä. Hautakivet ja valurautaiset ristit olivat kalliita, joten potilaat saivat harvoin, jos koskaan sellaisia. Poikkeuksiakin on, kuten pappi Karl Isak Nordlund, jonka hauta on merkitty valurautaisella ristillä. Kirkon vasemmalla puolella on saarelaisten ja sairaalan henkilökunnan hautoja, rinteessä on rivissä useampi isompi hautakivi ja -risti Holländereiden suvun jäsenille, jotka toimivat monissa sairaalan korkeissa viroissa ja olivat erittäin arvostettuja.

Saarelta on useita kummitustarinoita mm. spitaalisten hengistä kirkon läheisyydessä, tai vanhasta keinutuolissa kiikkuvasta mummosta, sekä valekuristajasta, jonka ilmestyessä on herätty kuristavaan tunteeseen. Suuri osa tarinoista on taustaltaan traagisia ja traagisuutta Seilin saarella jo lähtökohtaisesti riittää. Tosin kaikki potilaat eivät Seilissä elämistä kokeneet niin pahaksi, kuten Keijo Alastalo, joka koulupoikana oli kesätöissä saarella, kertoo. Kerran hän oli kysynyt eräältä mielisairaalan potilaalta onko koskaan ajatellut hakevansa sieltä pois, johon potilas oli vastannut ettei hän sentään niin hullu ollut.
On jopa väitetty, että sota-aikana Seilissä olisivat potilaat kuolleet nälkään ja kärsineet enemmän, kuin rintamalla, Alastalo tyrmää tällaisen käsityksen ja sanoo, että siellä riitti aina ruokaa ja useille Seili oli myös turvapaikka. Vuonna 2011 100-vuotta täyttänyt, Seilin saarella 30 vuotta työskennellyt Signe Erfors kertoi, että Seilistä liikkuu liiankin synkkiä juttuja julkisuudessa. Hän kertoi, että "potilaat olivat iloisia ja vaikuttivat tyytyväisiltä, kun heitä kohdeltiin hyvin." 

Erään hieman kevyempiaiheisen tarinan mukaan suomenkielen eräs kovaa humalatilaa tarkoittava sana on peräisin Seilin lepraparantolan ajoilta, jolloin potilaat valmistivat saarella viinaa laiturilta myytäväksi ohimeneville laivoille. Kun Turkuun matkalla olleet merimiehet olivat nauttineet liikaa Seilin viinaa, sanottiin heidän olevan "täydessä seilissä."

Seilin historiasta riittäisi kymmeniä tarinoita. Tänä päivänä tarinat ovat mielenkiintoisia ja koko saaren historia on hyvin erikoinen ja värikäs. Vaikka kaikkien osalta saarella olo ei ollut pelkästään kärsimystä, kokivat toiset sen hyvin ahdistavaksi. Lyhyt katkelma erään potilaan vuodelta 1945 olevasta kirjeestä kertoo omaa tarinaansa tuntemuksista Seilin saarella: "Paikka, missä olen, on kyllä luonnon puolesta kaunis. Mutta jos on kysymys sairaalasta, niin tämä on vain sairaalan nimen taakse naamioitu pesäke, jossa meidän potilaiden sekä sielun että ruumiin voimat pyritään täällä maailman selän takana tuhoamaan." 

Suomen valtio luovutti vuonna 1964 Seilin hospitaalin rakennukset ja lähialueet Turun yliopistolle, joka perusti sinne tänä päivänäkin toimivan Saaristomeren tutkimuslaitoksen.

Tämä blogikirjoitus on hyvä lopettaa Zachris Topeliuksen sanoihin vuodelta 1845:

”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää. Inhimillinen myötätunto kai lausuu nämä sanat, mutta siitä huolimatta ne ovat kammottavat. Sillä riistäkää ihmiseltä kaikki, mitä hän maan päällä rakastaa: isänmaa, koti, leipä, omaiset, ystävät; riistäkää häneltä rakkaus, rauha ja itse elämäkin, mutta jättäkää hänelle toivoa, niin silloin hän ei vajoa avuttomana onnettomuuden pohjattomaan syöveriin; ottakaa häneltä toivokin, niin hän menehtyy. Seilin kovaosaiset kurjuuden lapset, teille ei maan päällä ole enää jäljellä mitään – ei mitään!”

Lähteet:

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Pakokauhu joulukirkossa - "Krossad i kyrkan"

Kuopio, Lammi, Juva, Sortavala ja Kokemäki, mikä yhdistää näitä paikkoja? Kuinka moni on kuullut sanat "rytyjoulu", "häsyjoulu", "hyryjoulu", tai "kirkkorymyli"?
Näillä nimityksillä on kutsuttu Suomen alueella tapahtuneita järjettömiä pakokauhun aiheuttamia onnettomuuksia joulukirkoissa vuosien 1760 ja 1882 välillä. Näissä onnettomuuksissa sai surmansa yhteensä 96 ihmistä ja pienempiä vastaavia tapahtumia on saattanut hyvinkin olla lisää. Näiden onnettomuuksien johdosta kirkkojen ovet aukeavat nykyään ulospäin, käytävät ovat leveitä ja poistumistiet mitoitettuja. Tapahtumien aikaan oli toisin ja lopputulos, kuten kirkonkirjoissa lukee, oli monen kohdalla "krossad i kyrkan - murskautunut kirkossa".

Lähdetään liikkeelle aivan alusta ja vuodesta 1669, jolloin Kuopion vanhassa kirkossa sattui tapaus, joka saattoi ennustaa tulevien vuosisatojen tapahtumia. Silloin kirkkokansa ryntäsi ehtoollispöytään sellaisella voimalla, että yksi nainen tallautui kuoliaaksi. Tapauksen johdosta annettiin uusia ohjeita jumalanpalveluksen pitämiselle.

Pysytään edelleen Kuopiossa, mutta mennään lähes sata vuotta eteenpäin, nimittäin vuoden 1760 joulukirkkoon. Tapaus on saanut nimekseen "rytyjoulu". Vanha puukirkko oli ahtautunut aivan täyteen ja oikeastaan kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet sisälle, vaan jäivät pihalle kylmyyteen. Kirkossa sisällä oli hämärää, muttei kuitenkaan pimeää. On sanottu, että arviolta ainakin neljännes ihmisistä oli juovuksissa. Tapana nimittäin oli pitkillä kirkkomatkoilla nauttia viinaa lämmikkeeksi.

Erään sotamiehen vaimo Riitta Hyväritär saapui viime hetkillä kirkkoon anoppinsa ja kahden lapsensa kanssa, jossa he juuttuivat väentungokseen. Hyväritär löysi jostain jakkaran, johon istahti kuuntelemaan jumalanpalvelusta ja imettämään alle vuoden ikäistä poikaansa Henrikiä. Toinen lapsi, 3-vuotias Paavali, oli anoppinsa helmoissa. Kirkkoon tunki aina vain enemmän väkeä ja Hyväritär, lapset ja anoppi jäivät puristuksiin. Hyväritär yritti pyytää, etteivät ihmiset tunkisi heidän päällensä, mutta turhaan. Lähimpänä seisovat horjahtivat heidän päällensä ja aikakirjojen mukaan lapset kuolivat välittömästi. Hyväritär parahteli ennen pyörtymistään "elkät tappako", "jo tapetan" ja "ai murhamiehet jo tappavat".
Kirkkoherran apulainen Clemens Sirelius yritti komentaa hiljaisuutta kirkkoon. Ihmiset alkoivat kuitenkin Hyvärittären parahduksista johtuneen paniikin vuoksi tungeksia ovelle, kunnes joku huusi suureen ääneen: "Jo kircko pala", vaikka koko kirkossa ei poltettu kynttilöitä. Huuto sai aikaan pakokauhun, jolloin kansa yritti rynnätä ulos kirkosta, pakkautuen kulkuteille toistensa päälle. Ihmisiä kuoli kaikilla kolmella ulospääsytiellä yhteensä 14 henkeä. Käräjäpöytäkirjojen mukaan yhdeksän uhria ruhjoutui ja viisi tukehtui kuoliaaksi.

Tästä tapauksesta mennään 53 vuotta eteenpäin vuoteen 1813 ja Lammin pitäjään lähelle Hämeenlinnaa. Tapaus on saanut nimekseen "häsyjoulu". Tähän aikaan oli tapana pitää omaa kynttilää joulukirkossa, näin oli myös 18 vuotiaan palvelijattaren Heta Mikonyttären kohdalla, joka istui kirkon lehterillä ja kiinnitti joulukynttilän saranaveitsen avulla edessään olevaan penkkiin. Virrenveisuun aikana noustiin seisomaan ja samassa kynttilä putosi sammumatta lehterin ja alakerran sisäkaton väliseen tilaan. Tilanne ei yltynyt paniikiksi, sillä tämä jäi huomaamatta muulta kirkkokansalta, niinpä Heta Mikontytär hiipi ulos hakemaan lunta yrittäen pudottaa sitä kynttilän päälle, tässä kuitenkin onnistumatta. Kirkossa ollut nuorimies Kaarle Huovila ryömi lehterin alle ja sai kynttilän käsiinsä. Se tapahtui kuitenkin liian myöhään, sillä joku salissa oli havainnut kynttilän liekin ja huusi: "Tuli on valloillaan lehterillä!"
Samassa 53-vuotias Maria Juhontytär juoksi alttarille ja huusi kansaa jättämään palavan kirkon. Penkit särkyivät ja alttarikehä murtui, kun sadat ihmiset ryntäsivät pakokauhun vallassa ulos kirkosta. Kymmenen ihmistä tallautui, tai puristui kuoliaaksi ovien luona ja useat loukkantuivat. Paikalle tullut nimismies ei löytänyt kirkosta tulta, saati kipinää. Uhreista seitsemän oli lapsia, tai teini-ikäisiä ja kolme aikuista. Kirkonkirjoihin merkittiin "krossad i kyrkan - murskautunut kirkossa".
"Häsyjoulun" jälkeen kiellettiin joulukirkossa omat kynttilät ja helposti syttyvät jouluoljet, samoin laitettiin vireille ovien aukeamissuunnan muutos, joka kuitenkin tapahtui vasta seuraavan tapauksen jälkeen.

Tätä tapausta ei tarvinnut kauaa odottaa, sillä 16 vuotta Lammin tapahtumista, vuonna 1829, sattui Juvalla jälleen vastaava tragedia. Tapaus sai nimekseen "jyryjoulu" ja "myryjoulu". Joukirkko oli jälleen ahtaunut täyteen, niin, että koko kirkko tuntui natisevan liitoksistaan. Nimittäin alkuliturgian aikana miesten lehteriltä kuului jonkinlaista kolinaa ja natinaa, joka aiheutti lehterin alla olevassa kirkkoväessä levottomuutta. Jokin kolahduksista oli lopulta liikaa ja kirkossa kajahti jälleen kohtalokas huuto: "Tuli on irti!"
Kirkossa ei ollut tietoakaan tulipalosta, mutta huudahduksesta syntyi paniikki ja paniikista pakokauhu. Ihmiset ryntäsivät oville ja toiset yrittivät sekasorrossa särkeä ikkunoita päästäkseen ulos. Tuona joulupäivänä kirkossa menehtyi 15 henkeä, jotka kaikki olivat naisia, tai tyttöjä, iältään 12-23-vuotiaita. Suurin osa kuolemista sattui jyrkkien portaiden vuoksi, kun takaa tulevat astuivat naisten pitkien helmojen päälle ja heitä kaatui ahtaaseen eteistilaan, jossa he jäivät väkijoukon tallomaksi.

Lammin joulukirkossa kuolleiden luettelo

Seuravaa tapaus tuli entistäkin nopeammin ja se oli entistäkin kauheampi. 14 vuotta Juvan tapauksesta, vuonna 1843, Sortavalan kirkko oli remontissa, mutta palveli siitä huolimatta ilman penkkejä joulukirkkona. Kirkko oli täynnä remonttitavaraa ja kansa joutui kuuntelemaan jumalanpalvelusta seisaaltaan. Kesken jumalanpalveluksen ikkunalaudalla oleva kynttilä putosi seinustalla olevaan lauta- ja lastukasaan, josta sitä yritettiin sammuttaa polkemalla ja ulkoa haetulla lumella. Tilanne oli kyllä hallinassa, kunnes jälleen, kuin historian kaikuna, kirkossa kajahti huuto: "Kirkko on tulessa!" Pakokauhu ja sekasorto oli välittömästi valmiina, kaiken kansan pyrkiessä raivoissaan ulos kirkosta. Tällä kertaa vain entistäkin järkyttävämmällä lopputuloksella, ihmisiä kaatui sadoittain ulko-ovelle johtavassa ahtaassa portaikossa ja kuolleita oli kaikkiaan 54 henkeä.

Seuraavaa ja viimeistä tapausta saatiin odottaa 39 vuotta. Se tapahtui vuonna 1882 Kokemäen kivikirkossa, joka edelleen on niillä sijoillaan. Tässä tapauksessa onnettomuuden suurin tekijä oli humalaisten ajattelematon käytös. Tapaus sai nimekseen "kirkkorymyli". Kirkko oli jälleen ääriään myöten täynnä ja ihmisiä seisoi käytävillä ja missä vain mahtui seisomaan. Kolme nuortamiestä, Matti ja Johannes Juhela, sekä "olytpryykin trenki" Saarinen rynnivät humalapäissään kyynärpäitään käyttäen eturiviin pitämään omaa elämäänsä, häiriten jumalanpalvelusta. Nuori pappi ei saanut kolmikkoa aisoihin, eikä varsinkaan sen jälkeen kun he keksivät huutaa: "Kirkko pallaa, alttari puttoo ja kivimuuri kaatuu!" Tästä alkoi jo tutuksi tullut pakokauhu. Ihmiset rynnivät kohti ulko-ovea ja ikkunoita rikottiin. Kolme ihmistä sai sekasorrossa surmansa. Humalaiset nuoret joutuivat käräjille ja saivat kaikki vankeusrangaistuksen.

Tämä kaikki saattaa tuntua nykyihmisestä oudolta, mutta tutkiessamme historiaa, meidän pitää pystyä mukautumaan sen ajan elämään, uskomuksiin, tapoihin ja kaikkiin ympäröiviin vaikuttimiin .
Kylmissä ja pimeissä, tai vähintäänkin hämärissä kirkoissa saattoi olla tuhatkin ihmistä, heidän hönkäillessään kylmää ilmaa he tuskin näkivät paria metriä pidemmälle. Ihmisillä oli jatkuva avotulen pelko; näihin aikoihin kokonaisia kaupunkeja paloi ja tulipalot olivat muutenkin hyvin yleisiä. Kirkoista ulos johti yksi tai kaksi pientä kulkuväylää ja portaat olivat ahtaita ja jyrkkiä. Joulukirkossa käynti oli myös hyvin uskonnollinen rituaali, jossa koettiin olevan läsnä jotain suurempaa. Se saatettiin kokea jopa pelottavana asiana ja näiden kaikkien summana ihmiset olivat hyvin herkkinä ulkoiselle ärsykkeelle. On siis hyvin ymmärrettävää, että tilanteet muuttuivat silkaksi paniikiksi ja selviytymistaisteluksi; näin tapahtuessa sitä ei voitu enää pysäyttää ja uhrien tulo oli lähes vääjäämätöntä.

Iso osa ihmishenkiä olisi saattanut säästyä, jos ovet olisivat auenneet ulospäin. Tämä onkin näkyvin muutos, joka voidaan havaita nykypäivänä. Nykyään kirkoissa on myös leveämmät käytävät, valaistus, äänentoisto, mitoitetut poistumistiet, sekä rajoitetut henkilömäärät. Vaikka väkimäärät kirkoissa eivät enää ylläkään aiempiin lukemiin, on yhteiskunta ottanut kuitenkin kantapään kautta opiksi, ettei vastaavia tapauksia enää sattuisi. Maallistuneissa yhteiskunnissa tällaiset tapaukset ovat siirtyneet yökerhoihin ja kauppakeskuksiin, joissa maailmalla kuolee edelleen kuukausittain ihmisiä väkijoukossa syntyneen pakokauhun vuoksi. Myös muslimien pyhiinvaellukset Mekkaan ovat tunnetusti johtaneet vastaaviin traagisiin seurauksiin.

Lähteet: