Vanha Suurtori - Turun verilöyly 1599

Turun Vanha Suurtori on tänä päivänä rauhallinen alue keskellä vanhaa Turkua. Useimmat tuntevat sen paikkana, jossa joulurauha julistetaan, toiset taas erinäisistä markkinoista. Torin synty ajoittuu kuitenkin jo 1300-luvulle, oletetusti vuoden 1318 Turun palon jälkeiseen aikaan. 500 vuoden ajan Vanha Suurtori oli valtakunnan tärkein solmukohta, se oli neljän tien risteys, tai paremminkin paikka, jonne kaikki tiet veivät. Se oli Turun sydän ja maallisen vallan keskus, sen laitamilla sijaitsivat mm. Raatihuone ja Hovioikeus.

1500-luvulla torin pituus oli n. 80 metriä ja 1700-luvulla jo 120 metriä. Leveyttä torilla oli tuolloin n. 25-27 metriä. Torilta Aurajoen ylitti Pennisilta, jonka toisessa päässä sijaitsi pieni toriaukio, nykyinen Vähätori. Mainitsemisen arvoinen on myös Luostarin välikatu, joka toimi keskiajalla Turun valtakatuna. Se johti Kaskenmäellä sijainneelta Pyhän Olavin dominikaaniluostarilta kaupungin keskustaan ja Tuomiokirkolle. Luostarin välikatu on ainutlaatuinen jäänne keskiajalta. Nykyisin Vanhan Suurtorin rakennuksia ovat Vanha Raatihuone, Brinkkalan talo, Hjeltin talo, Katedraalikoulu ja Juseliuksen talo. 

Luostarin välikatu

Vanha Raatihuone

Vanha Suurtori ja Brinkkalan talo

Vanhan Suurtorin rakennuksista ja historiasta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, joten siksi haluankin pääasiassa keskittyä yhteen, ja kenties siihen järkyttävimpään tapahtumaan torin historiassa, nimittäin vuoden 1599 Turun verilöylyyn. Ymmärtääkseen tapahtunutta, täytyy ensin tietää taustoja 1500-luvulla sattuneista valtataisteluista. 

Kustaa Vaasasta tuli värikkäiden vaiheiden jälkeen Ruotsin kuningas vuonna 1523. Hän toteutti maassa uskonpuhdistuksen, jonka myötä Ruotsista tuli luterilainen valtakunta. Kustaa Vaasalla oli 11 lasta, joista tässä mainitsen kolme myöhemmin kuninkaaksi kruunattua, eli Eerikin, Juhanan ja Kaarlen; kuninkaina Eerik XIV, Juhana III ja Kaarle IX. 

Kustaa Vaasa kuoli 1560, jonka jälkeen Eerik nousi kuninkaaksi. Eerikin kanssa vallasta taisteli Juhana. Tämä valtataistelu kärjistyi ensimmäisen kerran 1563, kun Eerik sai erinäisten tapahtumien ja ristiriitojen johdosta valtiopäivät tuomitsemaan Juhanan kuolemaan. Turun linnassa hoviaan pitänyt Juhana vangittiin puolisonsa, puolalaisen Katariina Jagellonican kanssa, ja kuljetettiin Ruotsiin Gripsholmin linnaan. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että kuljettajana toimi muuan Klaus Fleming, jonka myöhempi aika muistaa etenkin nuijasodan melskeestä.

Vuonna 1568 Eerik sai koko valtakunnan kauhistumaan mennessään naimisiin talonpoikaistaustaisen Kaarina Maununtyttären kanssa, josta siten tuli Ruotsin kuningatar. Tätä avioliittoa eivät Eerikin veljet hyväksyneet; heidän ohella aatelisto nousi kapinaan. 

Eerik kukistui saman vuoden syksyllä ja kuninkaaksi nousi Juhana. Eerik vangittiin perheineen ensin Tukholmaan, josta siirrettiin parin vuoden kuluttua Turun linnaan. Siellä hänen kyynäräpäiden kerrotaan hanganneen jäljet vankityrmän ikkunalautaan. Turusta Eerik siirrettiin vielä takaisin Ruotsiin, ennen kuin vuonna 1577 kuoli myrkytettynä. Kaarina Maununtytär vietti loppuelämänsä vapaana Liuksialan kartanossa ja on haudattu Turun tuomiokirkkoon. Hän on siten ainoa Suomeen haudattu kruunattu kuninkaallinen.

Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär
Erik Johan Löfgren 1864

 
Kuninkaana ollessaan Juhana ajautui riitoihin veljensä Kaarlen kanssa. Juhanan ja Katariina Jagellonican pojasta Sigismundista tuli Puolan kuningas vuonna 1587. Juhanan kuoltua 1592 kruunattiin Sigismund seuraavana vuonna myös Ruotsin kuninkaaksi, jolloin syntyi personaaliunioni Puola-Liettuan ja Ruotsin välille. Katolinen Sigismund ja protestanttinen Kaarle alkoivat taistella vallasta. Sigismundin ja Kaarlen valtataistelu onkin nimitys, jota käytetään Ruotsin sisällissodasta vuosien 1597-1599 välillä. Tämä taistelu ulottui myös Suomen alueelle, ensin nuijasotana 1596-1597, sekä myöhemmin Kaarlen saaden Tukholman valtiopäiviltä luvan viedä armeijansa Suomeen nujertaakseen loputkin Sigismundin kannattajat.

Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista 
Alber Edelfelt 1878

Ja niin pääsemmekin vuoteen 1599 ja Vanhalle Suurtorille, jolloin Kaarle on kukistanut vastustajansa, vallannut Suomen alueen ja ennen kaikkea sen merkittävimmän kaupungin, Turun, itselleen.

Vanha Suurtori Raatihuoneelta joelle

Vanha Suurtori ja osa Porthaninpuistoa Raatihuoneelta joelle

10.11.1599 toimeenpantiin rangaistus, joka nykyään tunnetaan nimellä Turun verilöyly. Kuoleman saattue kulki ensin Turun linnasta Vanhalle Suurtorille. Päällysmiehenä järkyttävässä tapahtumassa toimi Kaarle-herttuan tallimestari Antti Niilonpoika. Väkeä kokoontui suuria määriä seuraamaan mestausta, ja eniten surkuttelua osakseen kerrotaan saaneen nuoren Johan Flemingin, joka nuoresta iästään huolimatta otti tyynesti vastaan tuomionsa, vannoi syyttömyyttään ja syytti Kaarle-herttuaa verenhimosta. Häntä lohdutti Turun kirkkoherra Gregorius, vaikka Johanin kerrotaan yhtä paljon lohduttaneen itse kirkkoherraa. Kaikkiaan Vanhalla Suurtorilla mestattiin 14 Suomessa vaikuttanutta Kaarle-herttuan vastustajaa.

Mestatut olivat:

Krister Martinpoika Björnram
Sten Fincke, Hämeen linnan päällikkö
Johan Fleming, Klaus Flemingin poika
Olavi Fleming, Klaus Flemingin poika
Hartikka Henrikinpoika, Vuolteen säteriratsutilan omistaja
Niilo Iivarinpoika, Klaus Flemingin avioton poika
Mikael Paavalinpoika Munck, Vehmaan Nuhjalan säteritilan omistaja ja Turun linnan alipäällikkö
Sigfrid Sigfridinpoika, huovipäällikkö
Mikael Paavalinpoika Munck
Jaakko Möl
Hannu Jänis
Esko Jaakonpoika
Herman Hannunpoika

Yllä 13 nimeä, sillä yhden mestatun nimi ei ole tullut esiin missään näkemässäni lähteessä. 

Johan Flemingiä lukuunottamatta kaikkien mestattujen päät asetettiin riviin Turun raastuvan ylle.

Miekka, jolla Johan Fleming mestattiin, on nähtävillä Tukholman kuninkaanlinnan kokoelmissa. Miekan säilään Johanin äiti Ebba Stenbock antoi kaivertaa tekstin poikansa kuoleman muistoksi "Claes Flemingz ena Son halshuggen, efter Konung Carl den IX. befalning." 

Suomen kuningasmielisten varsinaiset johtajat Arvid Stålarm ja Anolan kartanon isäntä Axel Kurck saivat myös kuolemantuomion. Kumpaakaan ei mestattu. Tämä ei ollut myöskään ainoa kerta, kun kyseiset herrat tällaisen tuomion saivat ja sen myös välttivät. Arvid Stålarmin sanotaan saaneen elämänsä aikana viisi kuolemantuomiota, kun taas Axel Kurck vältti mestaamisen ainakin kaksi kertaa. 20.3.1600 heidät jopa vietiin yhdessä mestauslavalle, mutta viime hetkellä mestaus peruttiin heidän osaltaan, muiden tuomittujen menettäessä päänsä. Kaarlen luottamusta ei kumpikaan saavuttanut, mutta siitä huolimatta Axel Kurck nimitettiin ylisotaeverstiksi.

Turun kartta 1600-luvun alussa, Vanha Suurtori merkitty punaisella

Tänään kun kulkee läpi Vanhan Suurtorin ja kuvittelee näitä verisiä historian tarinoita, tulee mietittyä elämää ja Vanhaa Suurtoria hieman syvemmin.

Lähteet: 

https://www.turku.fi/vanha-suurtori/alueen-historia/luostarin-valikatu

https://yle.fi/a/3-5367761

http://suomensukututkimusseura.blogspot.com/2010/08/viidesti-armahdettu-arvid-stalarm.html

C. J. Gardberg: Kivestä ja puusta. Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja

Mirkka Lappalainen: Susimessu - 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa

Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja 

Jaakko Ilkka - Pakeneva nuijamies

Olen pitkään miettinyt mikä aihe ei vaatisi juuri nyt paikalla käyntiä ja valokuvia, sillä mielessä on monta kohdetta, johon kevään tullen pääsee kuvaamaan ja niistä kirjoittamaan. Päädyin jälleen aiheeseen, joka liittyy vahvasti nuijasotaan, jota on sivuttu blogini teksteissä aiemminkin muutamaan kertaan. Nyt kuitenkin ollaan aiempaa vahvemmin sen ytimessä, sillä aiheena on henkilö, jonka kaikki nimeltä tietävät, nimittäin Jaakko Ilkka.

Kuka oli Jaakko Ilkka ja miksi hän löytyy sijalta 75. Ylen vuonna 2004 järjestämässä Suuret suomalaiset äänestyksessä? Äänestystulokseen vaikuttaa tietenkin myöhemmin luotu myyttisyys, sillä totuus on, että Jaakko Ilkka ei nuijasodassa voittanut mitään ja ilman totaalisen epäonnistunutta nuijasotaa kukaan ei hänen nimeään historiasta osaisi kaivaa. Voisin jopa sanoa, että Ilkan vahvuudet olivat nimenomaan kaiken sen ulkopuolella, josta hänet tunnetaan, eli ratsutilansa kehittämisessä ja kaupankäynnissä.

Ilkan patsas Ilmajoella

Nuijasota on historian saatossa saanut todellisuutta suuremmat mittasuhteet, vaikka sillä taatusti vaikutusta historian kulkuun onkin ollut. Ennemmin voidaan puhua katastrofista, josta ei hyötynyt kukaan. Ne suuret linjat, kuten Kaarle IX:n valtaannousu ja Klaus Flemingin kuolema, eivät olleet ainakaan suoraan riippuvaisia nuijasodasta. Sota, tai kapina, pitää kuitenkin sisällään mielenkiintoisia kohtauksia, joista kirjoitin mm. Anolan kartanon yhteydessä. Sanoakseni vielä, ettei kukaan saa kuvaa vähättelystä, että nuijasodan n. 3000 talonpojan kaatuminen vastaa nykyisellään n. 75 000 henkeä, eli menetykset olivat tältä osin valtavat ja suhteessa suuremmat, kuin vuoden 1918 vapaussodassa.

Jaakko Ilkka syntyi 1540-luvun puolenvälin paikkeilla Ilmajoella. Tarkkaa ajankohtaa ei ole selvillä, mutta koska hänen poikansa syntyi 1567 on Jaakko Ilkan arveltu syntyneen viimeistään 40-luvun puolivälissä.
Jaakon isä, Pentti Jaakonpoika, oli Ilmajoen toiseksi suurin maanomistaja, eli ihan köyhään perheeseen hän ei syntynyt. Pentti Jaakonpoika isännöi Rahnaston tilaa, josta naimakaupoilla ja omistajan ponnisteluilla kasvoi Ilkkalan ratsutila. 1570 alkanut Pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota, eli pitkä viha, kuitenkin kuritti maata sen verran paljon, että tila köyhtyi ja köyhtyneenä Jaakko Ilkka sen peri vuonna 1585. Tila kuitenkin vaurastui nopeasti ahkeruuden ja hyvien päätösten vuoksi. Ilkan toisen vaimon sanotaan olleen ruotsalainen ja hän ilmeisesti osasi ruotsia ja solmi naimakaupoilla hyvät suhteet rannikon ruotsinkielisiin kauppiaisiin. Hän hankki laivan ja alkoi käydä menestyksekästä kauppaa Tukholmaan ja Tallinnaan. Hän tarjosi myös laivaansa kruunun käyttöön, joka oli päätöksenä erinomainen, sillä sota-aikana rahdin tarve oli suuri.

Jaakko Ilkan omaisuus karttui ja hän osti toisenkin tilan, joiden myötä hän pystyi varustamaan kruunulle kaksi hevosta ratsastajineen. Tästä hyvästä kruunu palkitsi hänet verovapaudella, eli rälssillä. Ratsutilan pitäjän piti myös osallistua sotaan ja syksyyn 1592 mennessä hän osallistui kolmeen sotaretkeen Venäjää vastaan.

Jaakko Ilkka oli varakas mies. Vuoden 1591 maakauppiaiden luettelossa Etelä-Pohjanmaan seitsemänneksi varakkain maakauppias. Varallisuuden ohella yhteiskunnallista asemaa korosti vielä muutaman vuoden pesti Ilmajoen nimismiehenä. Ilkan elämä oli ajan oloihin nähden melko rauhallista, kunnes hän tempautui mukaan historian pyörteisiin.

Suomen alueella oli 1590-luvun alkuvuosina rauhatonta ja armeijan ylläpito kurjisti talonpoikia vuosi vuodelta. Linnaleirijärjestelmä onkin yksi painava syy nuijasodan alkamiselle. Tämä on sinänsä ironista, koska Jaakko Ilkka sai toista tilaansa vastaan oikeuden kerätä tuottoisaa linnaleiriä, eli sotaväen ylläpitoon tarkoitettuja majoitus- ja elatusmaksuja.

Juhana III kuoli 1592 ja kuninkaaksi nousi hänen poikansa Sigismund, joka oli myös Puolan kuningas. Sigismund oli katolinen ja vietti aikaansa pääsääntöisesti Puolassa. Hän halusi tehdä Ruotsista jälleen katolisen maan, vaikka ei itse asian eteen juuri mitään tehnyt. Puolan valtaistuimelle Sigismund nousi jo 1587, koska hänen äitinsä Katarina Jagellonica oli Puolan kuningas Sigismund Augustuksen sisar. Sigismundin setä oli Kaarle-herttua, tuleva Kaarle IX. Sigismundin pysyttely Puolassa oli Kaarlelle hyvä asia, koska hän sai ajaa Ruotsissa omia etujaan ja hamuta valtaa ja kruunua näin itselleen. Kaarle oli luterilainen ja otti uskonnon lyömäaseekseen. Kaarlen tiellä oli kuitenkin yksi mies, Klaus Fleming, joka puolusti henkeen ja vereen kuningas Sigismundia. Aatelisto, niin Suomessa, kuin Ruotsissakin tasapainotteli Kaarlen ja Sigismundin välillä, mutta suurin osa kuitenkin näki järkeväksi tukea laillista kuningasta ja hänen marskiaan Klaus Flemingiä. Yksi syy tähän saattoi olla, että aatelisto sai kuninkaan ollessa Puolassa pyörittää valtakuntaa. Aatelistolta ei tukea herunut Kaarlelle ja hän liittoutui talonpoikien ja porvarien kanssa yllyttäen näitä kapinaan: "Onhan teitä niin paljon, että pystytte karistamaan huovit päältänne, jos ei muuten niin aidanseipäillä ja nuijilla!" 

Tilanne oli siis hyvin tulenarka. Klaus Fleming oli perustanut Suomen alueelle sotilasdiktatuurin ja sen ylläpitäminen rasitti jo valmiiksi köyhää kansaa. Nuijasota ei kuitenkaan ollut pelkästään köyhälistön nousu aatelia vastaan, vaan kuten Mirkka Lappalainen on sanonut, se oli "suhteellisen hyvässä asemassa olevien miesten johtama talonpoikaissota, jonka tavoitteena oli Turun ja Viipurin valtaaminen ja Flemingin hallinnon kaataminen"

Vaikka rauha solmittiin Venäjän kanssa Täyssinässä vuonna 1595 ei Fleming suostunut, talonpoikien oletuksesta huolimatta, hajottamaan armeijaa. Hän halusi säilyttää sen, ettei Kaarlen valta nousisi liian suureksi ja pääsisi sitä kautta uhakaamaan Sigismundin asemaa.

Kansan katkeruus kasvoi ja näyttämö oli valmis Jaakko Ilkalle.

Linnaleireistä oli saatu Pohjanmaalla tarpeekseen ja vuonna 1595 koko Pohjanmaan lääni jätti maksamatta linnaleiriä, eli veroa armeijan ylläpitoa varten. Ilkka lyöttäytyi yhteen Kaarle-herttuan käsikassaran, varakkaan kauppiaan Hans Fordellin kanssa ja yhdessä he alkoivat rakentaa vastarintaa. Jaakko Ilkka sai puolelleen seudun talonpojat ja he tyhjensivät muutamassa päivässä maakunnan Flemingin huoveista.
Fleming kuitenkin laittoi sotajoukon kapinallisten perään ja Jaakko Ilkka vangittiin ja vietiin Turun linnaan tammikuussa 1596.

Kapina kyti edelleen ja se puhkesi nuijasodaksi kahakasta Kyrön kirkolla 25.11.1596. Kapinaviestiä vietiin Satakuntaan, Pirkanmaalle ja Savoon. Enää ei oltu puolustuskannalla, vaan nyt käytiin hyökkäyssotaa. Samalla Jaakko Ilkka palasi takaisin. Todennäköisesti häntä autettiin pakenemaan Turun linnan tyrmästä, mutta jotkin lähteet kertovat hänen paenneen käymälästä, ulosteiden poistoon käytetyn aukon kautta. Santeri Ivalo kirjoitti paosta "Huovit olivat unohtaneet ottaa Ilkalta puukon ja tulukset pois, hän kiipesi tyrmänsä katonrajaan kaivamalla laastia kivien välistä, teki vaatteistaan köyden ja pakeni." Pako siis tapahtui, tavalla tai toisella ja Ilkka oli nyt Pohjanmaalla, jossa hänelle tarjottiin päällikkyyttä. Sen hän otti vastaan.

Kapinan alkuvaihetta voi kuvailla menestyksekkääksi, nimittäin vastarintaa ei ollut. 31.12.1596 tilanne kuitenkin muuttui, sillä Fleming keräsi joukkonsa Nokialle, jossa he ottivat ensimmäisen kerran yhteen nuijamiesten kanssa. Flemingin tykkimiehet möyhensivät leiriä yöllä ja aamulla Fleming toimitti tiedon, että rivimiehet saisivat vapaasti palata koteihinsa, kunhan kapinan johtajat luovutettaisiin. Fleming lupasi myös purkaa linnaleirin, joka oli osaltaan suurin syy kapinan aloittamiseen. Suurin osa talonpojista halusi suostua tähän. Jaakko Ilkka ei kuitenkaan jäänyt katsomaan miten kävisi, vaan hän pakeni ensimmäisten joukossa kohti Pohjanmaata.
Päivän kääntyessä iltaan hän kuitenkin huomasi Flemingin miehien jahtaavan häntä tappaen samalla 500-600 miestä Nokian pelloille.

Jaakko Ilkka saapui Ilmajoelle, josta ei kuitenkaan ollut hänelle hyötyä. Hänet vangittiin välittömästi paikallisten toimesta. Flemingin miehet saapuivat Ilmajoelle uuden Pohjanmaan voudin Aabraham Melcherssonin komennossa. Fleming halusi kapinajohtajat Turkuun kuultavaksi ja tuomittavaksi, mutta tammikuun lopulla Melchersson kuitenkin järjesti pikaoikeudenkäynnin, jossa Jaakko Ilkka tuomittiin kuolemaan. Ammattipyöveliä ei ollut, joten vouti pakotti Ilkan naapurin, Pentti Posson, panemaan tuomio käytäntöön Isonkyrön kirkolla. Flemingin kirjoittama kirje ei ehtinyt perille, jossa hän määräsi Jaakko Ilkan toimitettavaksi Turkuun. Ensin Ilkan kädet ja jalat murskattiin tylpällä esineellä, jonka jälkeen hänen oikea kätensä ja pää hakattiin irti. Lopulta ruumis paloiteltiin ja aseteltiin teilipyöriin Ilmajoen kirkon edustalle varoitukseksi muille. Jaakko Ilkka oli kuollut.

Tämän jälkeen alkoi myytin kasvattaminen. Tänä päivänä Jaakko Ilkkaa pidetään pohjalaisen talonpojan sankarina, jonka teot elävät edelleen. Pakko sanoa, että näissä puheissa on suurta romantisointia ja omasta mielestäni tietämättömyyttä, sillä suurin urotyö tuntuu olevan vain Turun linnasta pakeneminen, ratsutilansa hyvä hoito ja kaupankäynti. Nuijasodassa Jaakko Ilkka ei saanut aikaan muuta, kuin satojen talonpoikien teurastuksen, pitkittämällä omaa kuolemaansa pakenemalla Nokialta. Pakeneminen onkin vahvasti läsnä Jaakko Ilkan kohdalla. 

Nuijasota päättyi 24.2.1597 Santavuoren taistelussa talonpoikien täydelliseen tuhoon. Sota oli myös Flemingin ja aatelin näkökulmasta katastrofi, joka repi maan hajalle. Ainoat jotka hyötyivät, olivat satunnaiset palkkasotilaat. Nuijasodassa käytiin Nokian ja Santavuoren taistelujen ohella Ulvilan, Nyystölän ja Suur-Savon taistelut, sekä kaksi pienempää kahakkaa Isokyrössä nuijasodan syttyessä, sekä tammikuun lopulla Tarharannassa. Kaikki suuremmat yhteenotot päättyivät Flemingin joukkojen voittoon. 

Kuinka suuri vaikutus nuijasodalla sitten oli Sigismundin vallan heikentymiselle, ei voida varmasti sanoa. Uskon, että Kaarle-herttua olisi ilmankin pystynyt nousemaan valtaan, sillä valtataistelua käytiin vuosisadan lopulla muutoinkin laajalla rintamalla, jonka sivujuonne nuijasota vain oli. Kaarlen joukot voittivat Sigismundin joukot Marttilan taistelussa 1599, jonka jälkeen hän teloitutti useita Sigismundin kannattajia mm. Turun verilöylyssä. Kaarlesta tuli samana vuonna perintöruhtinas ja 24.2.1600 Linköpingin valtiopäivät ilmoitti, ettei Sigismund ollut enää Ruotsin kuningas ja Juhana III:n kymmenvuotias poika tunnusti Kaarlen Ruotsin hallitsijaksi. Kaarle kruunattiin vasta vuonna 1607 kuninkaaksi, mutta kuningas-nimitystä hän alkoi käyttää jo vuonna 1604. Klaus Fleming ei ollut tätä enää näkemässä, sillä hän kuoli sairaskohtaukseen 13.4.1597.

Lähteet:

Mirkka Lappalainen - Susimessu

http://www.jaakkoilkka.fi/jaakkoilkka.html

https://www.geni.com/people/Jaakko-Ilkka/6000000001687377572

http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/jaakko_ilkka_suomen_kyseenalaisin_julkkis

http://salmekotivuori.blogspot.fi/2010/03/jaakko-ilkan-vankila-turun-linna.html

Jakob De la Gardie - Laiska-Jaakko

Käsi ylös, kuinka moni on kuullut jotakuta laiskaa, tai laiskaksi olettamaansa henkilöä kutsuttavan "laiskajaakoksi"? Niin kuin huomaamme, todella moni. Laiskajaakko nimitys on säilynyt puhekielessä halki vuosisatojen, mutta moniko tietää sanonnan taustaa? Todellisuudessa sen taustalla oleva henkilö, Jakob De la Gardie, ei ollut ollenkaan laiska, vaan erinomainen sotapäällikkö. Tämän tarinan alkuun päästäksemme menemme yli 400 vuotta taaksepäin ja paikkaan, joka oli juuri perustetusta Helsingistä nähden Suomenlahden toisella puolella, eli Tallinnaan.

Siellä syntyi 20.6.1583 vaikeassa synnytyksessä poika, joka sai nimekseen Jakob. Hänen isänsä oli sotapäälliikkö Pontus I De la Gardie, sekä äitinsä Sofia Johansdotter Gyllenhielm, joka oli Juhana-herttuan (kuningas Juhana III) ja Kaarina Hannuntyttären avioton lapsi. Sofia-äiti kuoli synnyttäessään Jakobia ja isänsä Pontus hukkui marraskuussa 1585 Narvajokeen. Jakob jäi orvoksi ollessaan 2-vuotias.

Elämä oli kuitenkin edessä ja Jakob lähetettiin Suomeen Kangasalle, Wääksyn kartanoon, isoäitinsä Kaarina Hannuntyttären hoiviin. Kaarina sai Wääksyn kartanon Juhana-herttualta vuonna 1561 Juhanan aikoessa naida Puolan kuninkaan sisar Katariina Jagellonica. Kaarina muutti Wääksyyn virallisen puolisonsa Klas Vestgöten kanssa, joka kuitenkin mestattiin Eerik XIV:n käskystä jo vuonna 1563, noin kolmenkymmenen muun Juhana-herttuan läheisen kannattajan kanssa.
Wääksystä pitää vielä sanoa sen verran, että vuonna 1604 siellä koettiin monen tutkijan mielestä Euroopan suurin luonnonmullistus, sillä Vääksynjoen virtaussuunta muuttui ja sen vieressä ollut Sarsan uoma kuivui kokonaan. Tämä johtui jääkauden jälkeisestä maannoususta, joka puhkaisi Iharin kosken.

"Punapää-Jaakosta", joksi häntä Suomen alueella kutsuttiin, kasvoi sotilas ja sotapäällikkö. Hän osallistui 18-vuotiaana Puolan sodan yhteydessä Kaarle IX:n sotaretkelle Liivinmaalla ja jäi viideksi vuodeksi puolalaisten vangiksi. Sen jälkeen Jakob palveli Morits Oranialaisen armeijassa Alankomaissa vuosina 1606-1608, josta hän toi mukanaan alankomaalaista sotataktiikkaa Ruotsin kuningas Kaarle IX:n armeijalle. Myöhemmin tuon taktiikan ideaa hyödynsi menestyksekkäästi sankarikuningas Kustaa II Aadolf. Alankomaista palattuaan Jakobin sotilasura keskittyi Ruotsin, Baltian ja Venäjän välisiin suhteisiin.

Vuonna 1609 Kaarle IX aloitti Venäjää vastaan sodan, joka tunnetaan historiassa nimellä Inkerin sota. Venäjän sekasortoinen tilanne maan ollessa ilman hallitsijaa mahdollisti Ruotsin ja Puolan osallistumaan sen sisäpoliittiseen tilanteeseen, jossa molemmat asettivat omat ehdokkaansa Venäjän hallitsijaksi ja pyrki tukemaan tätä voimakeinoin.
Ylipäälliköksi idänretkelle valittiin Jakob De la Gardie, tukenaan Anolan kartanonherra ja nuijasodan veteraani Axel Kurck, sekä Evert Kaarlenpoika Horn. De la Gardie pyrki tukemaan Ruotsin kanssa liittoutunutta Vasili Šuiskia (Vasili IV) Puola-Liettuaa, sekä tsaarin paikalle hamuavaa Vale-Dimitri II:sta vastaan, hyökkäämällä Moskovaan. Vuonna 1610 Jakob De la Gardien joukot purkivat Troitse-Sergijeva lavran piirityksen ja miehittivät Moskovan. De la Gardie on yksi harvoista länsimaalaisista, joka on siihen pystynyt. Samana vuonna kuitenkin puolalais-liettualaiset voittivat De la Gardien ja venäläisten joukot Smolenskin lähellä Klušinon taistelussa. Kesällä joukot palasivat Viipuriin.

De la Gardielle alettiin kokoamaan uutta armeijaa ja tammikuun 25. päivä 1611 Viipuriin saapui seitsemän ratsuväen lipustoa ja kaksi jalkaväen lippukuntaa. Lisäksi Viipuriin saapui neljä ulkomailta värvättyä lippukuntaa, jotka sijoitettiin Iivananlinnaan. De la Gardiella oli suunnitelmia vallata koko Pohjois-Venäjä. Sotaretki aloitettiin suuntaamalla operaatiot Pähkinälinnaan ja Käkisalmeen.
Ratsumestari Anders Andersson oli piirittänyt Käkisalmea jo vuodesta 1610. De la Gardien marssiessa etelään kohti Novgorodia, hän jätti Anderssonin vahvistukseksi Mats Sigfridssonin lippukunnan. Käkisalmi antautui maaliskuussa 1611.

Nerokkaan hyökkäyssuunnitelman myötä, johon sisältyi mm. valehyökkäyksiä, rakennusten polttamista, rynnäkkö, muurin räjäytys, De la Gardie hyökkäsi Novgorodiin. Seuraavana päivänä aikoessaan hyökätä ja vallata Novgorodin linnan, se antautui jo hyökkäysvalmistelujen aikana. Novgorodin valtaukseen osallistui usean lippukunnan verran sotilaita Suomen alueelta, sitä pidetään linnoitetun kaupungin valtaamisen mestarinäytteenä. De la Gardie joukkoineen pysyi Venäjällä kaikki sekasorron vuodet ja miehitti Novgorodia kuusi pitkää vuotta. Nyt voidaankin palata alun kysymykseen, sillä näiden vuosien vuoksi hän sai lempinimen "Laiska-Jaakko". Suomalaisjoukot runoilivat: "Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko." 

1610-luvulla oli tapana, että upseereita palkittiin sotaponnistuksistaan Pohjanmaalta annetuilla läänityksillä. De la Gardie sai sen myötä kreivin arvon ja suuren Pietarsaaren emäpitäjän läänityksekseen. Turun historiassa taasen Jakob De la Gardie esiintyy vuonna 1615, kun hän osti Turun Tuomiokirkolta Tallinnassa valmistetun kullatun kalkin pateeneineen, sekä Tallinnassa vuonna 1488 Turulle valetun kirkonkellon, jonka luovutti vuonna 1620 Pitarsaareelle.

Valloitetusta Moskovasta De la Gardie luopui jo vuonna 1613. Hän oli yksi rauhanneuvottelijoista Stolbovassa 1617. Rauhan seurauksena Ruotsin alue laajeni Baltiaan. Vuonna 1619 De la Gardie nimitettiin Tallinan linnoituksen käskynhalijaksi ja 1622 Liivinmaan kenraalikuvernööriksi.

Kuninkaaksi oli vuonna 1611 tullut Kaarle IX:n 16-vuotias poika Kustaa II Aadolf. Kustaan nuoruudenrakkaus oli Ebba Brahe, joka ei kuitenkaan kelvannut leskikuningatar Kristiinalle. De la Gardie kosi Ebbaa, tämän ensin kieltäytyen, mutta myöhemmin suostuen kosintaan.
Vuonna 1618 he menivät naimisiin ja Jakob De la Gardiesta tuli Etelä-Suomen laamanni.

Vuonna 1621 Puolan sota oli edelleen käynnissä ja Liivinmaalle purjehti kuninkaan johdolla 14000 miehen sotajoukko, sekä Klaus Laurinpoika Flemingin rakennuttama laivasto Riikaa piirittämään. De la Gardie toi mukanaan Turusta n. 4000 miestä. Kuningas oli veljensä Kaarle Filipin kanssa eturintamassa valloittaessaan Riian. Sen suurempaa ei saavutettu ja aselepo solmittiin vuoteen 1625 asti, jolloin Ruotsin armeija De la Gardien johdolla valtasi Tarton, samoin kuin kaikki Väinäjoen rantojen linnat, Väinänlinnaa lukuun ottamatta. Puolan sodan loppupuolella hakkapeliitat kokeilivat ja hioivat Kustaa II Aadolfin uutta taktiikka, jonka avulla he muutaman vuoden päästä tulivat dominoimaan taistelukenttiä 30-vuotisessa sodassa.

Vuonna 1628 De la Gardie kutsuttiin Tukholmaan, jossa hän mm. organisoi sotaoikeuden ja toimi sen presidenttinä vuodesta 1646 lähtien.

David Beck: Jakob De la Gardien muotokuva
Kuva: Markku Haverinen, Museovirasto

Jakob De la Gardie ja Ebba Brahe saivat yhteensä 14 lasta, joista 7 menehtyi jo varhain. Avioliitto oli kuitenkin hyvin onnellinen. Heidän kuuluisimpia lapsiaan olivat Magnus De la Gardie, sekä Axel Julius De la Gardie. Vuonna 1652 De la Gardie anoi lupaa kaupungin perustamiselle Pietarsaaren vanhalle kauppapaikalle. Kuningatar Kristiina antoi siihen luvan, mutta De la Gardie kuoli 12. elokuuta samana vuonna Tukholmassa. Hänet haudattiin Enköpingissä sijaitsevaan Veckholmin kirkkoon. De la Gardien suunnitteleman kaupungin perusti leski Ebba Brahe 27.10.1652 ja antoi sille nimeksi Jakobstad (Pietarsaari), Jakob De la Gardien mukaan.

Lähteet:

http://wääksynkartano-gcba.fi/historia/jakob-de-la-gardie.html

http://www.pohjanprikaatinkilta.fi/PohPr/sodat/Venajan%20sota%20(1609%20-%201617).htm

http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/kokoelmat/kuukauden-esine-2011/gardien-muotokuva

Mirkka Lappalainen - Pohjolan Leijona

Suomen Leijona

Tänään 27.1.2016 on mediassa ollut esillä Suomen leijona. Kohu sai alkunsa, kun eräs äiti kertoi, että hänen alakouluikäistä poikaansa oli kielletty pitämästä leijonakorua koulussa. Kohu meni sekavaksi, kun koulu kiisti tämän. Miten vain. Tarkoitukseni ei ole ottaa kantaa kohuun, vaan siihen leijonaan. Kuinka moni oikeasti tietää miksi meidän vaakunassamme on leijona?

Yllätyksenä ei varmasti tule kenellekään, että Suomen vaakuna leijonineen on paljon vanhempi, kuin itsenäinen Suomi. Ensimmäisen kerran se esiintyy nykyisessä asussaan 1580-luvulta peräisin olevassa Kustaa Vaasan hautamonumentissa, joka sijaitsee Uppsalan kirkossa. Vaakunan päällä on kuvattuna kruunu. Samassa monumentissa esiintyy kaikkien Ruotsin maakuntien vaakunat. Kustaa Vaasa itse oli menehtynyt jo vuonna 1560, mutta flaamilainen kuvanveistäjä Willem Boy veisti monumentin vasta 1571-1591. Vaakunaa käytettiin Ruotsin itäosien, Suomen herttuakunnan, tunnuksena vuoteen 1809 asti ja sen jälkeen herttuakruunun kanssa Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunana. Itsenäisen Suomen tunnus siitä tuli luonnollisesti vuonna 1917.

Leijonavaakuna Kustaa Vaasan
hautamuistomerkissä.

Leijonan käytöstä Suomen vaakunassa saamme kiittää Juhana-herttuaa, josta myöhemmin tuli kuningas Juhana III, joka oli siis Kustaa Vaasan poika. Hän lisäsi Kustaa Vaasan kuoltua vaakunaansa kolme kruunua ja leijonan. Kun lopulta tuli aika suunnitella Suomen aluelle vaakuna, päätyi siihen tämä leijona, joka löytyi siis Juhanan, kuin koko valtakunnankin vaakunasta. Tämä oli luonnollista, sillä Juhana oli saanut isältään Suomen herttuan arvonimen vuonna 1556. Suomen herttuakunta luotiin Kustaa Vaasan valtakauden lopulla läänitykseksi Juhanalle.

Toki voimme leijonan käytöstä vaakunassa mennä Juhana-herttuasta ja Kustaa Vaasastakin kauemmas historiaan. Suomen vaakunassa kuvattu leijona on samanlainen, kuin Länsi-Götanmaan ja Smoolannin vaakunassa ja se on taas peräisin Ruotsin hallitsijasukuihin keskiajalla kuuluneesta Folkunga (Bjälbo)-suvun vaakunasta. Folkunga-suku linkittyy vahvasti Norjaan ja Tanskaan, jossa myös komeilevat leijonat vaakunoissa. Ruotsin kuninkaan Maunu Ladonlukon sinetissä oli jo 1200-luvulla leijona, niin pitkälle myös Norjan ja Tanskan leijonavaakunat voidaan ajoittaa. Norjan, Tanskan ja Suomen leijonien yhteys keskenään liittyykin kysymykseen: onko Juhana-herttuan vaakunassa olevan leijonan ja Kustaa Vaasan hautamonumentin Suomen leijonan idea alkujaan peräisin Folkunga-suvun leijonasta? Uskallan sanoa, että on, sillä kahdella jalalla seisova leijona kuului alun perin nimenomaan Folkunga-suvulle.
Näillä vanhemmilla leijonilla tosin ei ole miekkaa. Samanlaiset miekat, kuin Suomen vaakunassa, esiintyy myös Karjalan vaakunassa, joka esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1562 Ruotsin maakuntavaakunoiden värillisessä piirrossarjassa ja jonka Karjala sai vuonna 1560. Tästä vaakunasta saatiin miekat Suomen vaakunaan. Nämä miekat, ovat kilvoittaneet historiantutkijat erilaisiin näkemyksiin niiden symboliikasta.
Yleisin käsitys taitaa olla se, että käyrä miekka, jota leijona polkee jalkoihinsa, kuvaisi venäläisiä. Tämä käsitys olisi tietenkin looginen, sillä Ruotsi kävi 1500-luvun lopulla Pohjoismaista viisikolmattavuotista sotaa, jota on kutsuttu myös termillä pitkä viha. Silloin taisteltiin nimen omaan Karjalan alueista. Sota päättyi 1595 Täyssinän rauhaan. Tätä ennen oli myös useita yhteenottoja idän suuntaan, kuten mm. sata vuotta aiemmin käyty sota, vanha viha.
Uusimman näkemyksen mukaan (mm. Matti Klinge) sapeli kuitenkin kuvastaa mongoleja, sekä turkkilaisia, jotka pitivät hallussaan suuria maa-alueita nykyisellä Venäjällä ja joita pidettiin yleisesti koko Euroopassa uhkana.

Maailmalla on paljon leijonia vaakunoissa ja tämän Suomen leijonan alkuperää metsästäessä saatetaan mennä hyvinkin pitkälle ja moneen kertaan väärille raiteille. Siksi on turhaa spekuloida olemattomilla leijonilla ja pysyä tosiasioissa: Suomen leijonavaakuna on peräisin Juhana-herttualta ja esiintyy ensimmäisen kerran Kustaa Vaasan hautamonumentissa.

Lähteet:

Marjo Vilkko - Suomi on ruotsalainen

http://itsenaisyys100.fi/suomen-viralliset-tunnukset-lippu-ja-vaakuna/#more-info-498

http://www.intermin.fi/fi/ministerio/suomen_lippu_ja_vaakuna/suomen_vaakuna

http://www.finnica.fi/suomi/index.htm

Porin keskustan vanhat kirkot ja hautausmaat

Tänään olikin täydellinen ilma lähteä kuvailemaan hieman Porin menneisyyttä, vaikka haluamastani menneisyydestä ei juuri mitään jäljellä olekaan. Paikat kuitenkin ovat, siksi tämän tekstin ohessa on aiempaa enemmän kuvia.

Mahdollisesti moni Porissa käynyt tietää, että vuonna 1863 valmistunut Keski-Porin kivinen kirkko seisoo komeana Kokemäenjoen rannalla ja että nykyinen hautausmaa löytyy Käppärästä, jossa seisoo myös Juseliuksen mausoleumi. Kuten olettaa saattaa, tässä ei ole kuitenkaan koko totuus Porin kirkoista ja hautausmaista.

Porin Vanha hautausmaa sijaitsee melko lähellä Porin keskustaa, Maantiekadulla, vesitornin vieressä. Tätä Vanhaa hautausmaatakin vanhempi hautausmaa sijaitsi aivan keskustassa, entisen Porin Oluttehtaan, Hallituskadun ja Satakunnan museon alla. Tällä kohdalla sijaitsi aikoinaan myös Porin kaksi vanhinta kirkkoa. Niin hautausmaasta, kuin kirkoista, ei ole jäljellä muuta, kuin muistomerkki museon terassilla.

Museon terassilla oleva muistomerkki

Oikealla Satakunnan museo, vasemmalla
entisen Porin Oluttehtaan varasto ja
Nybergin talon (Widbomin talo) paikka

Palataan siis ajassa taaksepäin aina vuoteen 1558. Juhana-herttua, tuleva kuningas Juhana III, perusti silloin Porin kaupungin. Hän käski myös Ulvilan keskiaikaisen kaupungin asukkaita muuttamaan Poriin. Näin Porin ja Ulvilan historia sitoutuu hyvin tiiviisti yhteen.
Juhana-herttua suunnitteli vuonna 1589 kivikirkon rakentamista Poriin, mutta tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, kuten ei aiemmin suunniteltu linnan rakentaminenkaan.
Pori sai kuitenkin ensimmäisen kirkkonsa, tosin puisen, aiemmin mainitun museon kohdalle.
Kirkon oven yläpuolella oli punainen kivi, johon oli kaiverrettu kaupungin perustamisen vuosiluku 1558. Kirkon erillinen kellotapuli oli varustettu kahdella kirkonkellolla, sekä aikaa näyttävällä "säijärikellolla", eli tornikellolla. Kirkossa oli todennäköisesti myös urut, joka oli tähän aikaan hyvin harvinaista.
Kirkko sijaitsi hirsiaidan ympäröimällä kirkkomaalla, se oli rakennettu puusta, laudoitettu ja maalattu punaiseksi ja siinä oli tervattu paanukatto. Sisältä kirkko oli yksinkertainen, mutta arvokas ja kirkko saikin vastaanottaa arvokkaita lahjoituksia niin kaupunkilaisilta, kuin kaupungin ympäristön aatelisilta. Toinen kirkon kelloista soitettiin rikki kuningas Kaarle X Kustaan kuolinsoitossa vuonna 1660 ja kaupungilla ei ollut varaa sen korjaamiseen, saati uuteen kelloon. Vaikka tämä Porin vanhin kirkko säilyikin jopa kuudesta kaupunkia kohdanneesta tulipalosta, koitui kaupungin seitsemäs palo 28.5.1698 sen kohtaloksi, hävittäen samalla lähes koko kaupungin.

Porin kartta vuodelta 1696 aseteltuna nykyisen
asemakaavan päälle. Kirkko ja hautausmaa
näkyvät ylhäällä vasemmalla. 

Pori nousi kuitenkin tuhkasta ja uusi kirkko rakennettiin samalle paikalle vuonna 1701. Kaupungin uudelleenkasvun esteenä oli hetken aikaa Isoviha, jonka tieltä kaupunki lähes autioitui askukkaiden muuttaessa ketkä meren yli, ketkä lähimpiin kyliin. Isovihan aikana kaupunkia kohtasi valtava tuho, kun kokonaisia perheitä vietiin pois ja taloja, myllyjä, sekä aittoja ryöstettiin, tuhottiin ja poltettiin. Poriin kohdistui venäläisten sotajoukkojen tuoma Isovihan kurimus vain neljän kuukauden ajan 1713-1714, mutta kesti vuosia ennen kuin kaupunki pääsi jälleen jaloilleen.

Nyt oli kuitenkin palosta ja Isovihasta selvitty ja uusi kirkko seisoi vanhalla paikallaan, jossa vanhempi kirkko oli 150 vuotta seissyt. Edellisestä palosta saatiin pelastettua joitain kalleuksia ja uusia lahjoituksia tuli tasaisesti. Tämä uudempikin kirkko oli punaiseksi maalattu ja sen sisälle oli vuonna 1752 koristemaalauksia maalannut vaasalainen maalari Hjulström. Kirkko oli muutoinkin hienosti sommiteltu koristeilla ja marmoroinneilla. Kirkon ovella oli myös tallella se punainen kivi, johon oli kaiverrettu 1558. Yksi hienoimpia elementtejä oli kuitenkin uudet urut, jotka kirkko sai vuonna 1774.
Kirkkoa korjattiin ja jatkettiin useasti ja vuonna 1825 se uudistettiin ristikirkoksi. Ympäröivälle hautausmaalle oli istutettu tuuheita jalavia. Tämä kirkko selvisi yhdestä, vuoden 1801, palosta, kuin ihmeen kaupalla, kaupunkilaisten pelastaessa sen lähes varmalta tuholta. Lopulta järjestyksessä kaupungin yhdeksäs ja viimeinen palo 22.5.1852 vei sen kuitenkin mukanaan.
Tämäkin palo tuhosi lähes koko kaupungin ja pakotti osan kaupunkilaisista muuttamaan maakuoppiin, "kuoppakaupunkiin", nykyisen VI:n kaupunginosan paikalle.

Porin kaupungin pienoismalli Satakunnan museossa, joka
esittää kaupunkia ennen sen paloa 1852.
Kirkko edessä oikealla, raatihuone vasemmalla. 

Teatterin seinässä oleva muistokyltti paikasta,
josta palo sai alkunsa vuonna 1852

Kuoppakaupungin muistolaatta vesitornissa

Kuitenkin jo vuoden 1801 palon jälkeen alettiin suunnitella uutta hautausmaata, koska kirkon viereisen hautausmaan katsottiin levittävän tauteja, sekä se aiheutti luonnollisesti myös hajuhaittoja. 250 vuoden aktiivisen hautausmaan käytön seurauksena oli hautausmaan maa kohonnut neljä kyynärää, eli jopa yli kaksi metriä, mittaustavasta riippuen. Uusi hautausmaa vihittiin käyttöönsä 11.6.1809.

Uuden hautausmaan paikaksi valikoitui silloisen kaupungin ulkopuolella ja länsilaidalla oleva Hampustenmäki, jossa sijaitsi tuulimyllyjä, sekä kaupungin vaivaistalo.

Tämä hautausmaa kulkee nykyisin nimellä Porin Vanha hautausmaa ja sen vierellä on vuonna 1936 valmistunut vesitorni. Alunperin hautausmaa oli vajaan hehtaarin kokoinen, 1830-luvulla se laajennettiin kaksinkertaiseksi ja 1850-luvun lopulla n. kolmen hehtaarin kokoiseksi. Vuonna 1884 hautausmaa jäi pois käytöstä, osittain sen täyttymisen, mutta myös terveydenhoitoasetuksen vuoksi. 1890-luvulla sen koko pieneni viereisen junaradan rakentamisen vuoksi. Tästä asti sitä on hoidettu puistona.

Vesitorni ja Vanha hautausmaa Valtiosillalta kuvattuna

Vanha hautausmaa

Vanha hautausmaa ja vesitorni

Vuonna 1816 hautausmaan ympärille rakennettiin nykyisinkin paikalla oleva kivinen aita, jossa on kaksi rautaista ristikkoporttia. Aidan vierellä kulki kaupunkiin johtava Pohjanlahden rantatie, eli Vanha Turuntie, jonka myötä kulki Turun ja Korsholman linnojen välinen yhteydenpito. Tästä tiestä on jäljellä lyhyt mukulakiveyksen pätkä vesitornin vierellä, sekä muistomerkki.

Vanhan hautausmaan kiviaitaa

Vanhan hautausmaan kiviaita ja portti

Pätkä vanhaa Pohjanlahden rantatietä

Vanhojen kirkkojen ympärillä sijainnut hautausmaa oli palon jälkeisen uuden kaavoituksen myötä kadotettu ja unohdettu, mutta unholaan se ei suostunut jäämään. Se muistutti itsestään ensimmäisen kerran 1910-luvulla, kun Nybergin taloa (Widbomin talo) rakennettiin alueelle. Seuraavaksi 1960-1980-luvuilla, kun alueelle rakennettiin mm. Oluttehdasta ja Satakunnan museota siellä nähtiin ylös kaivettavan luita.
Löydetyt luut on viety nykyiselle uudelle, eli Käppärän hautausmaalle, jossa on ”Menneiden sukupolvien ja unohdettujen vainajien” muistomerkki. Tällä paadella kunnioitetaan ensimmäiseltä hautausmaalta siirrettyjä vainajia.

Ensimmäiseltä hautausmaalta löydettyjä luita Nybergin 

talon rakentamisen yhteydessä.

Porin kaupunki järjestää opastettuja kävelykierroksia Porin Vanhalle hautausmaalle, jossa kerrotaan tarkemmin alueelle haudatuista ihmisistä, heidän ajastaan ja elämästään. Oluttehtaan aluetta, eli Karhukorttelia, puretaan parhaillaan uuden rakennuskannan tieltä, nähtäväksi jää paljastuuko alueelta edelleen merkkejä siitä vieläkin vanhemmasta hautausmaasta.

Lähteet:

Porin kaupungin historia, 1899

http://www.nba.fi/fi/File/78/pori-raportti.pdf

http://www.pori.fi/material/attachments/kirjasto/maakuntakirjasto/satakunnanhistoria/5uzXbMfIX/ensimmainenjakso.pdf

https://porievl.fi/hautausmaat/418-vanha-hautausmaa

Satakunnan museo