Kokemäen linna - "Fortalicium seu castrum"

Jokainen tuntee linnat Turussa, Hämeessä ja Savossa, ehkä jopa Viipurissa, Ahvenanmaalla ja Raaseporissa. Ovathan ne vieläkin olemassa. Vähemmän tunnettuja ovat täysin kadonneet, mm. aiemmin esittelemäni Liinmaan linna, eli Vreghdenborch Eurajoella, ja tässä kirjoituksessa avattava Kokemäen linna. 

Vertailukohteeksi Kokemäen linnalle ei tietenkään sovi mahtavat Turun tai Hämeen linnat, mutta mielenkiintoinen asia se on siitä huolimatta, että saarella, keskellä Kokemäenjokea, on seissyt ihan oikea linna. Satakunta on kiinnostava näiden kadonneiden linnojen suhteen. Jo aiemmin mainitsemani Liinmaan linna näkyy enää maaston muodoista, Aborchin linnasta ei tiedetä edes sijaintia; tätä tulen avaamaan myöhemmin ja myös esittämään näkemykseni sen sijainnista. Myös Kyrön skanssia, josta olen kirjoittanut, voidaan pitää linnana, vaikka imartelevampi nimitys sille onkin linnake. 

Mennäänpäs siis Kokemäelle. Paikkaan, jossa jo rautakaudella on sanottu sijainneen Teljän kauppapaikka, ja jossa perimätiedon mukaan Piispa Henrik yöpyi ja saarnasi ennen loppuaan Köyliönjärven jäällä. Kokemäen halki kulkee Kokemäenjoki. Keskellä jokea seisoo Linnaluoto-niminen saari n. kolme kilometriä alajuoksuun Kokemäen keskustasta. Tällä saarella on sijainnut Kokemäen linna. Saaresta on käytetty nimitystä Forsbyn linnaluoto ja Koskenkylän linnaluoto, mutta sitä ei pidä sekoittaa Harolan linnaluotoon, joka sijaitsee myös Kokemäellä, tosin yläjuoksussa jonkin verran kauempana keskustasta. 

H.A. Reinholmin asemapiirros Linnaluodolla
olevista rakenteista

Kokemäen linnan tarkkaa rakentamisajankohtaa ei tunneta, mutta purkamisajankohta ja syy siihen tiedetään. Se selviää kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen kirjeestä, joka on päivätty 12.7.1367. Kirje on kopioitu Turun tuomiokirkon Mustaankirjaan 1474-1486. Kirjeessä kuningas määrää linnan "revittäväksi", eli purettavaksi ja siirrettäväksi sopivampaan paikkaan. Tämä uudelleen rakennettu linna on todennäköisesti alussa mainitsemani Liinmaan linna. Linnan purkaminen taas johtui siitä, että alueen asukkaat olivat valittaneet, että linna tuotti niin suuren rasituksen, etteivät he kyenneet sitä kantamaan. 

Kokemäen linna oli hallintokeskus, johon ympäröivien asukkaiden verot koottiin ja jota veroa maksaneet talonpojat ylläpitivät. Yhdenkään linnanvoudin nimeä ei tiedetä, ja vaikka Kokemäeltä tunnetaan viisi 1300-luvulla päivättyä asiakirjaa, yhtään linnassa päivättyä tekstiä ei ole säilynyt. Mutta se tiedetään, että linna sijaitsi strategisesti erinomaisella paikalla. Sieltä käsin pystyttiin vartioimaan paitsi joen liikennettä, myös sen molempia rantoja. 

Linnaluoto - J. Hokkanen 2014

Joen etelärannalla sijaitsee rautakauden loppuun asti käytössä ollut Äimälän Leikkimäen kalmisto, jonka hautaukset ovat saattaneet ulottua jopa 1200-luvulle asti. Merkittävimmät löydöt kalmistosta ovat hopeakoristeinen miekka, joka on ajoitettu vuosille 950-1000, sekä vaaka ja siihen kuuluneet punnukset.

 
Linnan rakentamisajankohtaa voidaan päätellä olemassaolevan tiedon valossa. Topografialtaan Kokemäen linnaluoto muistuttaa useita Suomesta tunnettuja neliömäisiä vallihaudoin varustettuja linnakumpuja, jotka sijoittuvat 1200-luvun lopulta 1400-luvun alkuun. Linnaluodolta on löydetty rautakaudelle tai varhaiseen keskiaikaan ajoittuvaa keramiikkaa, joten luodolla on ollut toimintaa viimeistään 1200-luvulla, tai jopa aiemmin. Tosin paikan merkityksestä tuohon aikaan ei ole selvyyttä. Linnaluodolta on löytynyt tiilimurskaa, mutta harmaakivirakenteita ei toistaiseksi tunneta. Tiilien käyttö viittaa 1300-luvun puolenvälin jälkeiseen aikaan. Todennäköisesti suurin osa Linnaluodon rakenteista on kuitenkin ollut puisia. Eräs mahdollinen rakennusajankohta on 1324-1325, jolloin Matias Kettilmundinpoika toimi Suomen käskynhaltijana. 

Sivuhuomatuksena mainittakoon Matias Kettilmundinpojan yhteys aiemmin kirjoittamaani tekstiin Nyköpingin pidoista. Matias Kettilmundinpoika kuului herttua Erik Maununpojan lähipiiriin. Kun kuningas Birger Maununpoika vuonna 1317 vangitsi ja surmasi molemmat veljensä, Erikin ja Valdemarin, suurylimykset karkottivat kuninkaan ja valitsivat Matias Kettilmundinpojan drotsiksi, joka oli hallinnon ja oikeudenhoidon ylin valvoja. Kun kolmevuotias Maunu Eerikinpoika valittiin 1319 Ruotsin kuninkaaksi, Matias Kettilmundinpojasta tuli holhoojahallituksen johtaja. Vuonna 1322 hänet kuitenkin syrjäytettiin ja hänestä tuli Suomen käskynhaltija, jonka hallussa olivat 1324-1326 Turun ja Hämeen linnat sekä koko läntinen Suomi. Tähän ajankohtaan myös Kokemäen linnan rakentaminen saattaa ajoittua. 

Näköala Forsbyn rannalta Linnaluotoon 1885,
Agathon Reinholmin piirros

Näkymä Linnaluodolle 1807, 
Carl Gustav Ramsay

Mitä tiedetään sitten linnan koosta? Muinaisjäännös on n. 30 x 40 metrin laajuinen tasanne, jonka pohjoissivulla on n. 25 metriä pitkä ja yli 1,5 metriä korkea valli ja vallihauta. Aivan Linnaluodossa kiinni olevalla Katavaluodolla on ollut pyöreä, n. 18 metriä ympärysmitaltaan oleva tiilestä ja harmaakivestä muurattu rakennus. 

Mielenkiintoisena lisänä alueeseen voi vielä kertoa Linnaluodosta n. kilometrin verran Kokemäen keskustaan päin olevan Isoluodon ja sen edessä olevan pienemmän saaren. Tällä saarella sijaitsi harmaakivestä muurattu neliskulmainen vankitorni, kistu. Tornin sivun pituus oli yli 5 metriä ja korkeutta sillä oli yli 14 metriä. Rannasta luodolle oli johtanut holvattu silta. Rannalla sijaitsi Kokemäenkartano, jonka omistaja oli käskenyt purkaa tornin viimeiset jäännökset vuonna 1834. Kistulla ei tiedetä kuitenkaan olevan yhteyttä Kokemäen linnaan, vaikkakin Isoluotoa on joissain päätelmissä pidetty jopa Aborchin linnan sijaintina. Itse en siihen usko, sillä Aborchin linna oli varmuudella olemassa vuonna 1395, eikä käy järkeen, että alle 30 vuotta Kokemäen linnan purkamisesta, olisi rakennettu viereiselle saarelle uusi linna. Varsinkin, kun purkaminen johtui liiallisesta rasitteesta alueen väestölle. 

Kokemäenkartanon kistu,
Johan Fredrik Weberin maalaus 1799

Vanhaa tietä Kokemäelle ajellessa ja joelle katsellessa voi vain ihmetellä sitä asiaa, että ensin yhdellä saarella on sijainnut keskiaikainen linna ja seuraavalla saarella iso kivinen vankityrmä. 

Linnaluodon sijainti kartalla

Lähteet:

Tapio Salminen: Joki ja sen väki – Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle

Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna

Tapio Salminen: Kokemäen linna, Aborch ja Vreghdenborch – lähteiden ja tutkimuksen uudelleenarviointi

Pakokauhu joulukirkossa - "Krossad i kyrkan"

Kuopio, Lammi, Juva, Sortavala ja Kokemäki, mikä yhdistää näitä paikkoja? Kuinka moni on kuullut sanat "rytyjoulu", "häsyjoulu", "hyryjoulu", tai "kirkkorymyli"?
Näillä nimityksillä on kutsuttu Suomen alueella tapahtuneita järjettömiä pakokauhun aiheuttamia onnettomuuksia joulukirkoissa vuosien 1760 ja 1882 välillä. Näissä onnettomuuksissa sai surmansa yhteensä 96 ihmistä ja pienempiä vastaavia tapahtumia on saattanut hyvinkin olla lisää. Näiden onnettomuuksien johdosta kirkkojen ovet aukeavat nykyään ulospäin, käytävät ovat leveitä ja poistumistiet mitoitettuja. Tapahtumien aikaan oli toisin ja lopputulos, kuten kirkonkirjoissa lukee, oli monen kohdalla "krossad i kyrkan - murskautunut kirkossa".

Lähdetään liikkeelle aivan alusta ja vuodesta 1669, jolloin Kuopion vanhassa kirkossa sattui tapaus, joka saattoi ennustaa tulevien vuosisatojen tapahtumia. Silloin kirkkokansa ryntäsi ehtoollispöytään sellaisella voimalla, että yksi nainen tallautui kuoliaaksi. Tapauksen johdosta annettiin uusia ohjeita jumalanpalveluksen pitämiselle.

Pysytään edelleen Kuopiossa, mutta mennään lähes sata vuotta eteenpäin, nimittäin vuoden 1760 joulukirkkoon. Tapaus on saanut nimekseen "rytyjoulu". Vanha puukirkko oli ahtautunut aivan täyteen ja oikeastaan kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet sisälle, vaan jäivät pihalle kylmyyteen. Kirkossa sisällä oli hämärää, muttei kuitenkaan pimeää. On sanottu, että arviolta ainakin neljännes ihmisistä oli juovuksissa. Tapana nimittäin oli pitkillä kirkkomatkoilla nauttia viinaa lämmikkeeksi.

Erään sotamiehen vaimo Riitta Hyväritär saapui viime hetkillä kirkkoon anoppinsa ja kahden lapsensa kanssa, jossa he juuttuivat väentungokseen. Hyväritär löysi jostain jakkaran, johon istahti kuuntelemaan jumalanpalvelusta ja imettämään alle vuoden ikäistä poikaansa Henrikiä. Toinen lapsi, 3-vuotias Paavali, oli anoppinsa helmoissa. Kirkkoon tunki aina vain enemmän väkeä ja Hyväritär, lapset ja anoppi jäivät puristuksiin. Hyväritär yritti pyytää, etteivät ihmiset tunkisi heidän päällensä, mutta turhaan. Lähimpänä seisovat horjahtivat heidän päällensä ja aikakirjojen mukaan lapset kuolivat välittömästi. Hyväritär parahteli ennen pyörtymistään "elkät tappako", "jo tapetan" ja "ai murhamiehet jo tappavat".
Kirkkoherran apulainen Clemens Sirelius yritti komentaa hiljaisuutta kirkkoon. Ihmiset alkoivat kuitenkin Hyvärittären parahduksista johtuneen paniikin vuoksi tungeksia ovelle, kunnes joku huusi suureen ääneen: "Jo kircko pala", vaikka koko kirkossa ei poltettu kynttilöitä. Huuto sai aikaan pakokauhun, jolloin kansa yritti rynnätä ulos kirkosta, pakkautuen kulkuteille toistensa päälle. Ihmisiä kuoli kaikilla kolmella ulospääsytiellä yhteensä 14 henkeä. Käräjäpöytäkirjojen mukaan yhdeksän uhria ruhjoutui ja viisi tukehtui kuoliaaksi.

Tästä tapauksesta mennään 53 vuotta eteenpäin vuoteen 1813 ja Lammin pitäjään lähelle Hämeenlinnaa. Tapaus on saanut nimekseen "häsyjoulu". Tähän aikaan oli tapana pitää omaa kynttilää joulukirkossa, näin oli myös 18 vuotiaan palvelijattaren Heta Mikonyttären kohdalla, joka istui kirkon lehterillä ja kiinnitti joulukynttilän saranaveitsen avulla edessään olevaan penkkiin. Virrenveisuun aikana noustiin seisomaan ja samassa kynttilä putosi sammumatta lehterin ja alakerran sisäkaton väliseen tilaan. Tilanne ei yltynyt paniikiksi, sillä tämä jäi huomaamatta muulta kirkkokansalta, niinpä Heta Mikontytär hiipi ulos hakemaan lunta yrittäen pudottaa sitä kynttilän päälle, tässä kuitenkin onnistumatta. Kirkossa ollut nuorimies Kaarle Huovila ryömi lehterin alle ja sai kynttilän käsiinsä. Se tapahtui kuitenkin liian myöhään, sillä joku salissa oli havainnut kynttilän liekin ja huusi: "Tuli on valloillaan lehterillä!"
Samassa 53-vuotias Maria Juhontytär juoksi alttarille ja huusi kansaa jättämään palavan kirkon. Penkit särkyivät ja alttarikehä murtui, kun sadat ihmiset ryntäsivät pakokauhun vallassa ulos kirkosta. Kymmenen ihmistä tallautui, tai puristui kuoliaaksi ovien luona ja useat loukkantuivat. Paikalle tullut nimismies ei löytänyt kirkosta tulta, saati kipinää. Uhreista seitsemän oli lapsia, tai teini-ikäisiä ja kolme aikuista. Kirkonkirjoihin merkittiin "krossad i kyrkan - murskautunut kirkossa".
"Häsyjoulun" jälkeen kiellettiin joulukirkossa omat kynttilät ja helposti syttyvät jouluoljet, samoin laitettiin vireille ovien aukeamissuunnan muutos, joka kuitenkin tapahtui vasta seuraavan tapauksen jälkeen.

Tätä tapausta ei tarvinnut kauaa odottaa, sillä 16 vuotta Lammin tapahtumista, vuonna 1829, sattui Juvalla jälleen vastaava tragedia. Tapaus sai nimekseen "jyryjoulu" ja "myryjoulu". Joukirkko oli jälleen ahtaunut täyteen, niin, että koko kirkko tuntui natisevan liitoksistaan. Nimittäin alkuliturgian aikana miesten lehteriltä kuului jonkinlaista kolinaa ja natinaa, joka aiheutti lehterin alla olevassa kirkkoväessä levottomuutta. Jokin kolahduksista oli lopulta liikaa ja kirkossa kajahti jälleen kohtalokas huuto: "Tuli on irti!"
Kirkossa ei ollut tietoakaan tulipalosta, mutta huudahduksesta syntyi paniikki ja paniikista pakokauhu. Ihmiset ryntäsivät oville ja toiset yrittivät sekasorrossa särkeä ikkunoita päästäkseen ulos. Tuona joulupäivänä kirkossa menehtyi 15 henkeä, jotka kaikki olivat naisia, tai tyttöjä, iältään 12-23-vuotiaita. Suurin osa kuolemista sattui jyrkkien portaiden vuoksi, kun takaa tulevat astuivat naisten pitkien helmojen päälle ja heitä kaatui ahtaaseen eteistilaan, jossa he jäivät väkijoukon tallomaksi.

Lammin joulukirkossa kuolleiden luettelo

Seuravaa tapaus tuli entistäkin nopeammin ja se oli entistäkin kauheampi. 14 vuotta Juvan tapauksesta, vuonna 1843, Sortavalan kirkko oli remontissa, mutta palveli siitä huolimatta ilman penkkejä joulukirkkona. Kirkko oli täynnä remonttitavaraa ja kansa joutui kuuntelemaan jumalanpalvelusta seisaaltaan. Kesken jumalanpalveluksen ikkunalaudalla oleva kynttilä putosi seinustalla olevaan lauta- ja lastukasaan, josta sitä yritettiin sammuttaa polkemalla ja ulkoa haetulla lumella. Tilanne oli kyllä hallinassa, kunnes jälleen, kuin historian kaikuna, kirkossa kajahti huuto: "Kirkko on tulessa!" Pakokauhu ja sekasorto oli välittömästi valmiina, kaiken kansan pyrkiessä raivoissaan ulos kirkosta. Tällä kertaa vain entistäkin järkyttävämmällä lopputuloksella, ihmisiä kaatui sadoittain ulko-ovelle johtavassa ahtaassa portaikossa ja kuolleita oli kaikkiaan 54 henkeä.

Seuraavaa ja viimeistä tapausta saatiin odottaa 39 vuotta. Se tapahtui vuonna 1882 Kokemäen kivikirkossa, joka edelleen on niillä sijoillaan. Tässä tapauksessa onnettomuuden suurin tekijä oli humalaisten ajattelematon käytös. Tapaus sai nimekseen "kirkkorymyli". Kirkko oli jälleen ääriään myöten täynnä ja ihmisiä seisoi käytävillä ja missä vain mahtui seisomaan. Kolme nuortamiestä, Matti ja Johannes Juhela, sekä "olytpryykin trenki" Saarinen rynnivät humalapäissään kyynärpäitään käyttäen eturiviin pitämään omaa elämäänsä, häiriten jumalanpalvelusta. Nuori pappi ei saanut kolmikkoa aisoihin, eikä varsinkaan sen jälkeen kun he keksivät huutaa: "Kirkko pallaa, alttari puttoo ja kivimuuri kaatuu!" Tästä alkoi jo tutuksi tullut pakokauhu. Ihmiset rynnivät kohti ulko-ovea ja ikkunoita rikottiin. Kolme ihmistä sai sekasorrossa surmansa. Humalaiset nuoret joutuivat käräjille ja saivat kaikki vankeusrangaistuksen.

Tämä kaikki saattaa tuntua nykyihmisestä oudolta, mutta tutkiessamme historiaa, meidän pitää pystyä mukautumaan sen ajan elämään, uskomuksiin, tapoihin ja kaikkiin ympäröiviin vaikuttimiin .
Kylmissä ja pimeissä, tai vähintäänkin hämärissä kirkoissa saattoi olla tuhatkin ihmistä, heidän hönkäillessään kylmää ilmaa he tuskin näkivät paria metriä pidemmälle. Ihmisillä oli jatkuva avotulen pelko; näihin aikoihin kokonaisia kaupunkeja paloi ja tulipalot olivat muutenkin hyvin yleisiä. Kirkoista ulos johti yksi tai kaksi pientä kulkuväylää ja portaat olivat ahtaita ja jyrkkiä. Joulukirkossa käynti oli myös hyvin uskonnollinen rituaali, jossa koettiin olevan läsnä jotain suurempaa. Se saatettiin kokea jopa pelottavana asiana ja näiden kaikkien summana ihmiset olivat hyvin herkkinä ulkoiselle ärsykkeelle. On siis hyvin ymmärrettävää, että tilanteet muuttuivat silkaksi paniikiksi ja selviytymistaisteluksi; näin tapahtuessa sitä ei voitu enää pysäyttää ja uhrien tulo oli lähes vääjäämätöntä.

Iso osa ihmishenkiä olisi saattanut säästyä, jos ovet olisivat auenneet ulospäin. Tämä onkin näkyvin muutos, joka voidaan havaita nykypäivänä. Nykyään kirkoissa on myös leveämmät käytävät, valaistus, äänentoisto, mitoitetut poistumistiet, sekä rajoitetut henkilömäärät. Vaikka väkimäärät kirkoissa eivät enää ylläkään aiempiin lukemiin, on yhteiskunta ottanut kuitenkin kantapään kautta opiksi, ettei vastaavia tapauksia enää sattuisi. Maallistuneissa yhteiskunnissa tällaiset tapaukset ovat siirtyneet yökerhoihin ja kauppakeskuksiin, joissa maailmalla kuolee edelleen kuukausittain ihmisiä väkijoukossa syntyneen pakokauhun vuoksi. Myös muslimien pyhiinvaellukset Mekkaan ovat tunnetusti johtaneet vastaaviin traagisiin seurauksiin.

Lähteet:

http://yle.fi/uutiset/3-8533432

http://www.tunturisusi.com/joulu/joulutragediat.htm