Alla kasvon kaikkivallan - Tarinoita historiasta: 1500-luku

Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1500-luku. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. toukokuuta 2023

Vanha Suurtori - Turun verilöyly 1599

Turun Vanha Suurtori on tänä päivänä rauhallinen alue keskellä vanhaa Turkua. Useimmat tuntevat sen paikkana, jossa joulurauha julistetaan, toiset taas erinäisistä markkinoista. Torin synty ajoittuu kuitenkin jo 1300-luvulle, oletetusti vuoden 1318 Turun palon jälkeiseen aikaan. 500 vuoden ajan Vanha Suurtori oli valtakunnan tärkein solmukohta, se oli neljän tien risteys, tai paremminkin paikka, jonne kaikki tiet veivät. Se oli Turun sydän ja maallisen vallan keskus, sen laitamilla sijaitsivat mm. Raatihuone ja Hovioikeus.

1500-luvulla torin pituus oli n. 80 metriä ja 1700-luvulla jo 120 metriä. Leveyttä torilla oli tuolloin n. 25-27 metriä. Torilta Aurajoen ylitti Pennisilta, jonka toisessa päässä sijaitsi pieni toriaukio, nykyinen Vähätori. Mainitsemisen arvoinen on myös Luostarin välikatu, joka toimi keskiajalla Turun valtakatuna. Se johti Kaskenmäellä sijainneelta Pyhän Olavin dominikaaniluostarilta kaupungin keskustaan ja Tuomiokirkolle. Luostarin välikatu on ainutlaatuinen jäänne keskiajalta. Nykyisin Vanhan Suurtorin rakennuksia ovat Vanha Raatihuone, Brinkkalan talo, Hjeltin talo, Katedraalikoulu ja Juseliuksen talo.

Luostarin välikatu

Vanha Raatihuone

Vanha Suurtori ja Brinkkalan talo

Vanhan Suurtorin rakennuksista ja historiasta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, joten siksi haluankin pääasiassa keskittyä yhteen, ja kenties siihen järkyttävimpään tapahtumaan torin historiassa, nimittäin vuoden 1599 Turun verilöylyyn. Ymmärtääkseen tapahtunutta, täytyy ensin tietää taustoja 1500-luvulla sattuneista valtataisteluista.

Kustaa Vaasasta tuli värikkäiden vaiheiden jälkeen Ruotsin kuningas vuonna 1523. Hän toteutti maassa uskonpuhdistuksen, jonka myötä Ruotsista tuli luterilainen valtakunta. Kustaa Vaasalla oli 11 lasta, joista tässä mainitsen kolme myöhemmin kuninkaaksi kruunattua, eli Eerikin, Juhanan ja Kaarlen; kuninkaina Eerik XIV, Juhana III ja Kaarle IX.

Kustaa Vaasa kuoli 1560, jonka jälkeen Eerik nousi kuninkaaksi. Eerikin kanssa vallasta taisteli Juhana. Tämä valtataistelu kärjistyi ensimmäisen kerran 1563, kun Eerik sai erinäisten tapahtumien ja ristiriitojen johdosta valtiopäivät tuomitsemaan Juhanan kuolemaan. Turun linnassa hoviaan pitänyt Juhana vangittiin puolisonsa, puolalaisen Katariina Jagellonican kanssa, ja kuljetettiin Ruotsiin Gripsholmin linnaan. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että kuljettajana toimi muuan Klaus Fleming, jonka myöhempi aika muistaa etenkin nuijasodan melskeestä.

Vuonna 1568 Eerik sai koko valtakunnan kauhistumaan mennessään naimisiin talonpoikaistaustaisen Kaarina Maununtyttären kanssa, josta siten tuli Ruotsin kuningatar. Tätä avioliittoa eivät Eerikin veljet hyväksyneet; heidän ohella aatelisto nousi kapinaan.

Eerik kukistui saman vuoden syksyllä ja kuninkaaksi nousi Juhana. Eerik vangittiin perheineen ensin Tukholmaan, josta siirrettiin parin vuoden kuluttua Turun linnaan. Siellä hänen kyynäräpäiden kerrotaan hanganneen jäljet vankityrmän ikkunalautaan. Turusta Eerik siirrettiin vielä takaisin Ruotsiin, ennen kuin vuonna 1577 kuoli myrkytettynä. Kaarina Maununtytär vietti loppuelämänsä vapaana Liuksialan kartanossa ja on haudattu Turun tuomiokirkkoon. Hän on siten ainoa Suomeen haudattu kruunattu kuninkaallinen.

Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär
Erik Johan Löfgren 1864

Kuninkaana ollessaan Juhana ajautui riitoihin veljensä Kaarlen kanssa. Juhanan ja Katariina Jagellonican pojasta Sigismundista tuli Puolan kuningas vuonna 1587. Juhanan kuoltua 1592 kruunattiin Sigismund seuraavana vuonna myös Ruotsin kuninkaaksi, jolloin syntyi personaaliunioni Puola-Liettuan ja Ruotsin välille. Katolinen Sigismund ja protestanttinen Kaarle alkoivat taistella vallasta. Sigismundin ja Kaarlen valtataistelu onkin nimitys, jota käytetään Ruotsin sisällissodasta vuosien 1597-1599 välillä. Tämä taistelu ulottui myös Suomen alueelle, ensin nuijasotana 1596-1597, sekä myöhemmin Kaarlen saaden Tukholman valtiopäiviltä luvan viedä armeijansa Suomeen nujertaakseen loputkin Sigismundin kannattajat.

Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista
Alber Edelfelt 1878

Ja niin pääsemmekin vuoteen 1599 ja Vanhalle Suurtorille, jolloin Kaarle on kukistanut vastustajansa, vallannut Suomen alueen ja ennen kaikkea sen merkittävimmän kaupungin, Turun, itselleen.

Vanha Suurtori Raatihuoneelta joelle

Vanha Suurtori ja osa Porthaninpuistoa Raatihuoneelta joelle

10.11.1599 toimeenpantiin rangaistus, joka nykyään tunnetaan nimellä Turun verilöyly. Kuoleman saattue kulki ensin Turun linnasta Vanhalle Suurtorille. Päällysmiehenä järkyttävässä tapahtumassa toimi Kaarle-herttuan tallimestari Antti Niilonpoika. Väkeä kokoontui suuria määriä seuraamaan mestausta, ja eniten surkuttelua osakseen kerrotaan saaneen nuoren Johan Flemingin, joka nuoresta iästään huolimatta otti tyynesti vastaan tuomionsa, vannoi syyttömyyttään ja syytti Kaarle-herttuaa verenhimosta. Häntä lohdutti Turun kirkkoherra Gregorius, vaikka Johanin kerrotaan yhtä paljon lohduttaneen itse kirkkoherraa. Kaikkiaan Vanhalla Suurtorilla mestattiin 14 Suomessa vaikuttanutta Kaarle-herttuan vastustajaa.

Mestatut olivat:

Krister Martinpoika Björnram
Sten Fincke, Hämeen linnan päällikkö
Johan Fleming, Klaus Flemingin poika
Olavi Fleming, Klaus Flemingin poika
Hartikka Henrikinpoika, Vuolteen säteriratsutilan omistaja
Niilo Iivarinpoika, Klaus Flemingin avioton poika
Mikael Paavalinpoika Munck, Vehmaan Nuhjalan säteritilan omistaja ja Turun linnan alipäällikkö
Sigfrid Sigfridinpoika, huovipäällikkö
Mikael Paavalinpoika Munck
Jaakko Möl
Hannu Jänis
Esko Jaakonpoika
Herman Hannunpoika

Yllä 13 nimeä, sillä yhden mestatun nimi ei ole tullut esiin missään näkemässäni lähteessä.

Johan Flemingiä lukuunottamatta kaikkien mestattujen päät asetettiin riviin Turun raastuvan ylle.

Miekka, jolla Johan Fleming mestattiin, on nähtävillä Tukholman kuninkaanlinnan kokoelmissa. Miekan säilään Johanin äiti Ebba Stenbock antoi kaivertaa tekstin poikansa kuoleman muistoksi "Claes Flemingz ena Son halshuggen, efter Konung Carl den IX. befalning."

Suomen kuningasmielisten varsinaiset johtajat Arvid Stålarm ja Anolan kartanon isäntä Axel Kurck saivat myös kuolemantuomion. Kumpaakaan ei mestattu. Tämä ei ollut myöskään ainoa kerta, kun kyseiset herrat tällaisen tuomion saivat ja sen myös välttivät. Arvid Stålarmin sanotaan saaneen elämänsä aikana viisi kuolemantuomiota, kun taas Axel Kurck vältti mestaamisen ainakin kaksi kertaa. 20.3.1600 heidät jopa vietiin yhdessä mestauslavalle, mutta viime hetkellä mestaus peruttiin heidän osaltaan, muiden tuomittujen menettäessä päänsä. Kaarlen luottamusta ei kumpikaan saavuttanut, mutta siitä huolimatta Axel Kurck nimitettiin ylisotaeverstiksi.

Turun kartta 1600-luvun alussa, Vanha Suurtori merkitty punaisella

Tänään kun kulkee läpi Vanhan Suurtorin ja kuvittelee näitä verisiä historian tarinoita, tulee mietittyä elämää ja Vanhaa Suurtoria hieman syvemmin.

Lähteet:

https://www.turku.fi/vanha-suurtori/alueen-historia/luostarin-valikatu

https://yle.fi/a/3-5367761

http://suomensukututkimusseura.blogspot.com/2010/08/viidesti-armahdettu-arvid-stalarm.html

C. J. Gardberg: Kivestä ja puusta. Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja

Mirkka Lappalainen: Susimessu - 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa

Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja

perjantai 14. huhtikuuta 2023

Keskiaikainen Ulvila - Wlspby - Kadonnut kaupunki

Turku 1229, Porvoo 1380, Viipuri 1403, Rauma 1442, Naantali 1443. Mikä puuttuu joukosta? Tietenkin Ulvila 1365, Suomen alueen keskiaikaisten kaupunkien keskuudessa ainoa lähes täysin kadonnut kaupunki. Sillä tarkoitan, että kaupungista ei ole jäljellä kuin keskiaikainen Pyhän Olavin kirkko, josta kirjoitinkin jo aiemmin, sekä Kellarimäen rauniot. Ulvila on kyllä edelleen olemassa, mutta nykyinen Ulvila ei periaatteessa ole suoraa jatkumoa keskiaikaiselle kaupungille. Harva tietää kadonneen kaupungin sijaintia, eikä se maisemassa enää edes erotu. On surullista, mutta samalla myös kiehtovaa ajatella nykyisen peltoalueen olleen Suomen yhden kuudesta keskiaikaisen kaupungin sijainnista. Ulvila oli niistä kaupungeista toiseksi vanhin heti Turun jälkeen, ja myös Ruotsin valtakunnan pohjoisin kaupunki. Alue sijoittuu nykyisin Ulvilan Pyhän Olavin kirkolta Isokartanon pellolle, sekä Kellarimäen alueelle.

Tällä peltoalueella oli Ulvilan kaupunki,
kaukana keskellä on Isokartano,
jonka takana Pyhän Olavin kirkko,
oikealla oleva metsikkö on Kellarimäki

Mitä tiedetään keskiaikaisesta Ulvilasta?

Aluksi ajattelin helpoimman vastauksen olevan, ettei juuri yhtään mitään, sillä alueen kaivaukset ovat olleet häpeällisen vähäisiä, eikä merkintöjä, aikalaiskuvauksia, tai muutakaan tietoa ole kovinkaan paljon säilynyt. Ulvilasta ei myöskään ole kaupunkiarkeologista selvitystä, jollainen on Suomen muista keskiaikaisista kaupungeista. Osa tunnetuista muinaisjäännöksistä, kuten Kellarimäki, ovat käytännössä täysin tutkimattomia ja niiden alkuperä ja historia on vain arvailujen varassa. Kuitenkin tätä tekstiä kirjoittaessa huomasin, että tietoa oli yllättävän paljon, vaikka tarkempaa kuvaa kaupungista ja sen olemuksesta on vaikea hahmottaa. Toivotaan myös, että saan tulevaisuudessa täydentää tätä kirjoitusta useaan kertaan, kun uutta tietoa saadaan selville. Vaikka teksti on pitkä, keksin silti valtavasti asioita, joihin haluaisin saada selvyyden.

Matkaan siis!

Ulvilan kaupungin perustamisasiakirjana pidetään kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen 7.2.1365 antamaa kirjettä, jonka mukaan hän otti Ulvilan asukkaat suojelukseensa ja sijoitti heidät kaupungin lain piiriin. Kaupunki tosin saattaa olla tätä vanhempi, sillä jo 3.9.1347 kuningas Maunu Eerikinpoika antoi Ulvilan asukkaille luvan käydä markkina-aikaan kauppaa Kokemäellä. Kuningas Albrekt vahvisti tämän oikeuden samana päivänä, kun myönsi kaupungille privilegiot. Kaupunkiaikaa kesti vajaat 200 vuotta vuoteen 1550, jolloin kuningas Kustaa Vaasa määräsi Ulvilan porvarit muuttamaan vastaperustettuun Helsinkiin. Tämän muuton myötä Ulvilan keskiaikainen kaupunki lakkasi olemasta. Kovin kauaa eivät ulvilalaiset kuitenkaan Helsingissä aikaansa kuluttaneet, sillä jo vuonna 1558 kuningas antoi heille luvan palata takaisin Satakuntaan rakentamaan uutta kaupunkia. Siihen aikaan Ulvila oli jo maankohoamisen myötä jäänyt kauas jokisuusta, joten Kustaa Vaasan poika, Juhana herttua, perusti uuden kaupungin lähemmäs merta, joka sai nimekseen Björneborg eli Pori. Voidaan siis ajatella, että nykyinen Pori on jatkumoa keskiaikaiselle Ulvilalle. Perustetun Porin kaupungin paikalla on todennäköisesti myös sijainnut aiemmin useaan kertaan mainitsemani Aborchin linna.

Mutta takaisin keskiaikaiseen Ulvilaan.

Olen kirjoittanut aiemmin Liikistöstä, jonka alue liittyy vahvasti myös Ulvilan historiaan. Liikistö löytyy joidenkin arvioiden mukaan al-Idrisin vuonna 1154 valmistuneesta maailmankartasta Tabula Rogerianasta nimellä Ragvalda. Liikistö sijaitsi Ravanin kylässä, joka on ruotsinkieliseltä nimeltään Ragvaldsby. Liikistössä on sijainnut ainakin yksi kirkko, sekä ylempänä joella toinen, nykyisen Nakkilan kunnan alueella sijaitsevan Anolan kartanon omistamalla Kirkkosaarella. Liikistöstä kirkko siirrettiin n. 1,5 km päähän nykyisen Pyhän Olavin kirkon paikalle luultavasti vuonna 1332. Asiasta ei tosin täyttä varmuutta ole. Ensimmäinen kirkko uudella paikalla on mahdollisesti ollut puinen, vaikka kivikirkonkaan rakennusajankohdasta ei ole varmaa tietoa. Sen rakentamisajankohdan arviot ovat niinkin laajat kuin 1332-1510.

Pyhän Olavin kirkko

Kirkon ympäristöön kuitenkin muodostui Ulvilan kaupunki.

Ulvila oli erityisen hyvällä paikalla Kokemäenjoen suulla, josta kauppiaat olivat jo vuosisatoja seilanneet sisämaahan. Hansakauppiaat tarvitsivat sataman ja tukikohdan, jollaisen Ulvilan seutu heille tarjosi. Suomalaisen oikeuden kylistä pääosaa pidetään jo rautakaudella syntyneinä, kun taas ruotsalaisen oikeuden kylien katsotaan syntyneen keskiajalla, lähinnä 1200–1400-luvuilla. Suomalaisen oikeuden kyliä Ulvilassa oli vain kuusi. Niistä lähinnä jokisuuta on Haistila, joka sittemmin on muodostanut yhteisen jakokunnan joen pohjoispuolella sijaitsevien Vanhakylän, Ravanin ja Pappilan kanssa. Vanhakylän ja Ravanin sekä ilmeisesti myös Pappilan kylien asutus on syntynyt todennäköisesti jo 1200-luvulla. Näiden kaikkien kylien alueilla oleilleet kauppiaat keskitettiin 1300-luvun puolivälissä muodostettuun Ulvilan kaupunkiin.

Pyhän Olavin kirkon portilla oleva teksti

Ulvilasta Turkuun johti Huovintie, joka kulki Ulvilasta lähtiessä joen pohjoispuolta Ravaniin, jossa oli ikivanha Kokemäenjoen ylityspaikka ja joen toisella puolella oleva Haistilan lauttaranta. Ulvilassa kulki myös Pohjanlahden rantatie, joka kulki Turun ja Korsholman linnojen välillä. Porin kohdalla se kiersi Ulvilan kautta, koska Porin alueen luodot eivät mahdollistaneet jokisuiston ylittämistä. Lisäksi alueella kulki Pyhän Henrikin pyhiinvaellusreitistö.

Olisiko Ulvilassa voinut näyttää tältä?

Vaikka Liikistö mainitaan varmuudella jo vuonna 1311 kirkon rakentamista koskevassa kirjeessä, ja niinikään kirkon rakentamista koskevassa piispa Pentin (Bengt) asiakirjassa vuodelta 1332, niin Ulvila (Vlspby) mainitaan ensimmäisen kerran laamanni Jakob Andrissonin toukokuussa 1344 antamassa kaupanvahvistuksessa. Kolme vuotta myöhemmin maaliskuussa 1347 Jakob todisti, että samainen kauppa oli aikoinaan vahvistettu Ulvilan Pyhän Gertrudin (Pyhä Kerttuli) kiltatuvassa pitäjäläisten, kirkkoherran ja kaupunkilaisten läsnä ollessa. Perimätiedon mukaan Pyhän Gertrudin kiltatalo sijaitsi nykyäänkin alueella hyvin erottuvalla Kellarimäellä, ja siellä oleva 13 x 13 metrin kokoinen kellari olisi jäänyt kiltatuvasta jäljelle. On myös mahdollista, että Kellarimäen rakennusjäännös liittyy 1550-luvulla toimineeseen Ulvilan kuninkaankartanoon, jossa tehtiin huomattavia rakennustöitä ja mm. kaksi kellaria vuonna 1554. Joka tapauksessa Kellarimäki on alue johon pitäisi keskittää laajoja tutkimuksia, kuten luonnollisesti koko keskiaikaisen kaupungin alueeseen.

Kellarimäki

Georg Haggrén julkaisi yhteenvedon vuonna 2000 Ulvilan 1970-luvun kaivausten löytöaineiston lasifragmenteista, ja sen perusteella keskiaikaisen Ulvilan taloissa nautittiin juomia Böömissä ja itäisen Saksan alueella valmistetuista lasipikareista. Erityisen mielenkiintoista on, että Ulvilan ja Turun arkeologisten kaivausten perusteella keskiajalla käytössä olleen lasitavaran määrä on ainakin näissä kahdessa suomalaisessa kaupungissa ollut eräisiin Ruotsin keskisuuriin kaupunkeihin kuten Lodöseen ja Söderköpingiin verrattuna huomattavan suuri ja lasiastioiden käyttö levisi myöhäiskeskiajalla myös sisämaan vauraista talouksista ainakin linnoihin ja kartanoihin.

Ulvilan keskiaikaisen kaupungin sijainti kartalla

Miten Ulvila sitten vertautuu väkiluvultaan muihin sen ajan kaupunkeihin?

Turku oli Suomen alueen kaupungeista ylivoimaisesti suurin, mutta Ulvila ja Rauma olivat suunnilleen samankokoisia, eli n. 5-6 kertaa Turkua pienempiä. Tällainen vertailu ja väkiluvun arviointi on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa ja perustuukin pääosin sellaisiin laskelmiin, jotka ovat parhaimmillaankin suuntaa-antavia.

Mielikuvissa Ulvila saattoi olla tällainen,
mitään varmuutta kuitenkaan kaupungin taloista
tai kaduista ei ole olemassa

Ulvilan kruunulle maksama sääntövero vuosina 1540–51 oli 100 markkaa rahaa ja yhteensä 2 markkaa 2 äyriä tonttiveroa. Ulvilaan verrattuna Turun sääntövero oli siihen aikaan noin kuusinkertainen. Mikäli kaupunkien kokoa halutaan arvioida veronmaksajien ja sääntöveron ilmentämänä väkilukuna, Ulvilan kaupungin väkiluku olisi ollut vuoden 1548 tietojen perusteella noin 580. Samaan aikaan Turun väkiluku oli noin 2230.

Ulvilan sinetissä oli W-kirjain lyhenteenä kaupungin ruotsinkielisestä nimestä Wlpsby. Kaupungin sinetillä vahvistettiin 1427 maakauppa, jonka vahvistajien joukossa mainitaan olleen Ulvilan pormestarit Thomas Pedersson ja Anund Nilsson. Kaupunginlain mukaan kaupungin sinettiä, privilegiokirjeitä ja muistikirjaa tuli säilyttää erityisessä huoneessa tai lukollisessa kirstussa ja kaikista kaupungin alueella olevista kiinteistöistä tehdyt kaupat tuli joko vahvistaa kaupungin sinetillä sinetöidyllä asiakirjalla tai merkitä niitä koskevat tiedot kaupungin muistikirjaan. Ulvilan kaupungin muistikirjaa, tilejä, raadin oikeuspöytäkirjoja tai kopiokirjoja ei ikävä kyllä ole säilynyt, eikä kaupungin raadin tai sen porvariyhteisön nimissä annettuja asiakirjoja tai lähetettyjä kirjeitä tunneta toistaiseksi lainkaan. Alkuperäiset privilegiokirjeet ovat kadonneet ja niiden kopioita on säilynyt vain muiden kokoelmien kautta.

Ulvilan sinetti

Kaupunkiajalta ei myöskään ole säilynyt kartta-aineistoa. Vanhakylän ja sen lähikylien alueen vanhimmat kartat ovat 1690-luvun geometrisia karttoja ja 1760-luvun lopun isojakokarttoja. Kummassakaan ei ole mainintoja muinaisesta kaupunkialueesta. Kartoista selviää sen verran, että kaupunkialueen halki on kulkenut nyttemmin poiskynnetty pohjois-eteläsuuntainen Keskitieksi kutsuttu tie. Tien varrella olevalta Isokartanon pellolta on 1900-luvun ojituksen yhteydessä löytynyt pieni kiviholvisilta. Keskitie kulki Kellarimäen alueen halki ja jatkui mahdollisesti Pappilaan saakka.

Ulvilan pappilasta muodostettiin vuonna 1551 kuninkaankartano. Kuningas Kustaa Vaasa oli antanut tästä määräyksen jo syyskuussa 1549, eli ennen kuin itse kaupunki lakkautettiin. Kuninkaankartanoon liitettiin pappilan ohella Isokartanon isännän Gustaf Fincken omistama peltokappale, Lukkarinluoto sekä osa erään Severin Larssonin perillisten omistamasta tilasta, joka oli rälssimaata. Muutama vuosi myöhemmin kartanoa laajennettiin vielä Brita Flemingiltä saadulla maalla. Kartanosta tuli Ala-Satakunnan hallintokeskus, jonka ensimmäinen vouti Mats von Klefven otti 22.6.1551 vastaan.

Keskiaikainen Ulvila sijaitsi videon kuvaamalla alueella. Ensin siinä näkyy Pyhän Olavin kirkko, sitten Isokartano peltoalueineen, ja lopuksi etualalla metsäalue, joka on Kellarimäki.

Ulvilan kaupunkioikeudet siirrettiin vuonna 1558 Porille ja hallinto sen uuteen kuninkaankartanoon Porin perustamisen yhteydessä. Viimeistään sen myötä keskiajalla syntyneen Ulvilan oleminen päättyi. 442 vuotta myöhemmin, vuonna 2000, Ulvilan kunta alkoi jälleen käyttää nimitystä kaupunki.

Lähteet:

Ulvila. Arkeologinen selvitys ja tarkkuusinventointi. Kellarimäen asemakaava-alue - FT Kari Uotila ja FT Georg Haggrén

Suomen pienet kaupungit keskiajalla - Tapio Salminen

Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna

Hausen, Reinhold: Finlands medeltidssigill i afbild utgifna af Finlands statsarkiv genom Reinhold Hausen. Suomen kansallisarkisto, 1900

https://keskiaikaisettiet.wordpress.com/pohjanlahden-rantatie/

Ulvilan asutuksen, seurakunnan ja kaupungin synnystä, s. 57–100 - Jalmari Jaakkola

maanantai 20. helmikuuta 2017

Rauman kirkot - Pyhän Ristin kirkko ja Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Aloitan tämän näin kevyesti sanomalla, että Vanha Rauma on yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista kohteista Suomessa. Jos minun pitäisi antaa muutama kohde Suomesta jollekin täysin tietämättömälle henkilölle, olisi Vanha Rauma yksi niistä. Näen itseni asumassa siellä ja kulkemassa niitä vanhoja katuja, kirjoittamassa, istumassa kahviloissa, elämässä rauhallista elämää ja hengittäen historiaa.
Käykää siellä, varsinkin kesällä, voin taata, että se kannattaa.

Mutta sitten asiaan. Aiheena ovat Vanhan Rauman sydämessä sijaitsevat kirkot. Tai oikeastaan kirkko ja toisen kirkon rauniot. Molemmat kohteet ovat hyvin ainutlaatuisia ja mieleenpainuvia.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Pyhän Ristin kirkko

Rauman kaupunki sai privilegionsa vuonna 1442, mutta luonnollisesti jo tätä ennen on Pyhän Kolminaisuuden kirkon ympäristössä ollut asutusta ja elämää. Kirkon paikka on ollut kaupungin kaakkoiskulmassa, Turkuun johtavan tien vieressä. Pyhän Kolminaisuuden kirkon paikalla on ollut ensimmäinen puukirkko 1400-luvun alkupuoliskolta lähtien. Voidaan olettaa, että puukirkko paikalle rakennettiin kauppaoikeuksien myöntämisen jälkeen. Kauppaoikeuksista on maininta vuodelta 1413 Erik Pommerilaisen laatimassa verokirjassa. Puukirkon viereen rakennettiin kivisakaristo, joka oli erillään runkohuoneesta. Puukirkko on purettu kaupunkiprivilegioiden saamisen jälkeen 1400-luvun puolivälissä ja sen tilalle rakennettiin kivinen runkohuone, johon liitettiin aiemmin rakennettu sakaristo. Tämä tapahtui ilmeisesti vuosien 1495-1505 välissä. Kirkkoa kunnostettiin vuosina 1592 ja 1599, mutta kirkon holvikatto sortui talvella 1633-1634. Vuodelta 1635 on maininta kirkon katon kunnostuksesta, mutta vuonna 1640 kirkko paloi, eikä sitä enää kunnostettu varojen puutteen vuoksi. Kaupunkikirkoksi tuli täten entinen luostarikirkko, eli Pyhän Ristin kirkko. Tämän jälkeenkin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon haudattiin ihmisiä, viimeisimmät 1850-luvulla. Kirkon seinäkiviä käytettiin 1810-luvulla, kun Pyhän Ristin kirkkoon rakennettiin länsitorni, täten nämä kaksi kirkkoa linkittyvät hyvin vahvasti keskenään.

Paikalla oleva muistolaatta, jossa huomiota herättää
1300-lukua koskeva rakennusajankohta. Laatta kaipaisi
siis pientä päivitystä.

Rauniot kokivat hävitystä vielä useasti, mutta ennen kaikkea isovihan aikana. Silloin holveista, ikkunoista ja oviaukoista purettiin tiiliä.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioilla näkee mielenkiintoisia yksityiskohtia. Yksi niistä on sakariston vinous runkohuoneeseen nähden. Tällaiset asiat ovat tavallaan pikkuseikkoja, mutta itse pidän niitä mielenkiintoisina yksityiskohtina. Samasta paikasta löytyy myös ullakon oviaukko, sekä ullakon portaiden alaosa. Tästä linkistä näkyy kirkon pohjapiirustus.

Rauniot kohoavat parhaimmillaan kolmeen metriin ja kirkon ulkomitat ovat 29,2 x 15,7 metriä.

Ulkoneva sakaristo, joka rakennettiin jo paikalla
olleen puukirkon aikaan.

Sitten se toinen kirkko, eli Pyhän Ristin kirkko, joka oli alunperin fransiskaanikonventin kirkko ja joka rakennettiin kaupungin syrjään, pitkän lahden pohjukkaan, eli kaupungin pohjoispuolelle. Nykyisin se on Rauman joeksi mataloituneen entisen lahden rannalla. Ensimmäinen kirjallinen tieto konventista on vuodelta 1449. Keskiaikaisissa lähteissä ei ole mainintaa konventin rakennuksista ja onkin mahdollista, että paikalla on sijainnut alunperin 1420-luvulla rakennettu puukirkko. Nykyinen kivikirkko rakennettiin mahdollisesti vasta 1515-1520 -luvulla. Näihin vuosilukuihin liittyen tosin löydän jatkuvasti pienoisen ristiriidan, sillä monet artikkelit kertovat piispa Arvid Kurjen olleen Raumalla vihkimässä tätä kirkkoa käyttöön 14.9.1512. Niin tai näin, kirkko on 1500-luvun alusta ja täten se onkin ainoa säilynyt keskiaikainen rakennus Raumalla.

Fransiskaanikonventti lakkautettiin uskonpuhdistuksen myötä vuonna 1538 ja luostarialue muutettiin ensin luterilaisen seurakunnan pappilaksi ja Kustaa Vaasan määräyksestä vuonna 1551 kuninkaankartanoksi. Kirkkoa käytettiin kuitenkin ilmeisesti luostarin lakkauttamisen jälkeenkin, koska sen lasisia ikkunoita on korjattu 1580-luvulla.

Kellotapuli kirkkoon valmistui 1650-luvulla. Rauman viimeisin suuri tulipalo kuitenkin tuhosi kaupunkia vuonna 1682 ja tällöin myös Pyhän Ristin kirkko koki kovia. Kirkon katto ja kellotapuli paloivat, jotka kuitenkin nopeasti korjattiin; tai toisin sanoen katto korjattiin, kellotapuli rakennettiin uudelleen, nyt kirkon länsipuolelle. Tämäkään kellotapuli ei tosin ole nykyään kirkossa oleva, sillä se purettiin huonokuntoisena 1800-luvun alussa. Sitten rakennettiin väliaikainen tapuli ja lopulta vuonna 1816 valmistui nykyinen länsitorni Pyhän Kolminaisuuden kirkon kivistä.

Kirkon eteläpuolen eteishuone on vuodelta 1862 ja kuorin pohjoisosan eteishuone vuodelta 1891. Kirkon länsi- ja eteläovien edessä on ilmeisesti ollut kivirakenteiset eteishuoneet jo 1600-luvulla.
Sakariston länsiseinän viereen valmistui tiilirakenteinen luuhuone vuonna 1749, joka kuitenkin purettiin vuonna 1891. Luuhuoneen perustukset löytyivät vuoden 1939 kaivauksissa.

Paljon vuosilukuja ja paljon muutoksia, kun on rakennettu ja purettu, sekä on tuhoutunut ja uudelleen rakennettu. Tämän päivän Pyhän ristin kirkko on kuitenkin todella vaikuttava kirkko, niin ulkoa, kuin sisältä.

Sisällä nimittäin kirkon komeus pääsee vasta todella oikeuksiinsa. Sitä koristavat 1500-luvun
seinä- ja holvimaalaukset, joiden pääaiheena on Neitsyt Maria. Ne esittävät tiivistetysti koko raamatullisen pelastushistorian. Kirkon kiinteään sisustukseen kuuluva pohjoissaksalainen saarnastuoli 1620-luvulta on hienoimpia renessanssiajan puunveistotaiteen tuotteita Suomessa. Länsi- ja pohjoislehterien kaiteissa olevat apostolimaalaukset ovat 1760-luvulta ja urkufasadi on vuodelta 1787.

Kirkon lisäksi muista konventtiin kuuluneista rakennuksista ei ole tietoa. Kirkon pohjoispuolella sijaistevaa kirkonkellaria on toisinaan pidetty keskiaikaisena. Siitä ei kuitenkaan ole kirjallista tietoa ennen 1700-lukua, jolloin siellä säilytettiin ehtoollisviiniä. Onkin esitetty, että kellari olisi 1600-luvulta. Myöskään konventin aikaisesta hautausmaasta ei ole säilynyt tietoja, mutta kirkon länsi- ja eteläpuolella olevaa kirkkotarhaa on alettu käyttää vasta 1700-luvun alussa.

Pyhän Ristin kirkko koki kovia vielä myöhemminkin, sillä vuonna 1967 kirkon tornirakennelmassa riehui tulipalo, joka saatiin onneksi nopeasti kuriin ja lopulta tilanteesta selvittiin melko vähäisin vaurioin.

Lähteet:

Päivi Hakanpää: Rauma-Raumo - Kaupunkiarkeologinen inventointi

Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1513

maanantai 29. helmikuuta 2016

Jaakko Ilkka - Pakeneva nuijamies

Olen pitkään miettinyt mikä aihe ei vaatisi juuri nyt paikalla käyntiä ja valokuvia, sillä mielessä on monta kohdetta, johon kevään tullen pääsee kuvaamaan ja niistä kirjoittamaan. Päädyin jälleen aiheeseen, joka liittyy vahvasti nuijasotaan, jota on sivuttu blogini teksteissä aiemminkin muutamaan kertaan. Nyt kuitenkin ollaan aiempaa vahvemmin sen ytimessä, sillä aiheena on henkilö, jonka kaikki nimeltä tietävät, nimittäin Jaakko Ilkka.

Kuka oli Jaakko Ilkka ja miksi hän löytyy sijalta 75. Ylen vuonna 2004 järjestämässä Suuret suomalaiset äänestyksessä? Äänestystulokseen vaikuttaa tietenkin myöhemmin luotu myyttisyys, sillä totuus on, että Jaakko Ilkka ei nuijasodassa voittanut mitään ja ilman totaalisen epäonnistunutta nuijasotaa kukaan ei hänen nimeään historiasta osaisi kaivaa. Voisin jopa sanoa, että Ilkan vahvuudet olivat nimenomaan kaiken sen ulkopuolella, josta hänet tunnetaan, eli ratsutilansa kehittämisessä ja kaupankäynnissä.

Ilkan patsas Ilmajoella

Nuijasota on historian saatossa saanut todellisuutta suuremmat mittasuhteet, vaikka sillä taatusti vaikutusta historian kulkuun onkin ollut. Ennemmin voidaan puhua katastrofista, josta ei hyötynyt kukaan. Ne suuret linjat, kuten Kaarle IX:n valtaannousu ja Klaus Flemingin kuolema, eivät olleet ainakaan suoraan riippuvaisia nuijasodasta. Sota, tai kapina, pitää kuitenkin sisällään mielenkiintoisia kohtauksia, joista kirjoitin mm. Anolan kartanon yhteydessä. Sanoakseni vielä, ettei kukaan saa kuvaa vähättelystä, että nuijasodan n. 3000 talonpojan kaatuminen vastaa nykyisellään n. 75 000 henkeä, eli menetykset olivat tältä osin valtavat ja suhteessa suuremmat, kuin vuoden 1918 vapaussodassa.

Jaakko Ilkka syntyi 1540-luvun puolenvälin paikkeilla Ilmajoella. Tarkkaa ajankohtaa ei ole selvillä, mutta koska hänen poikansa syntyi 1567 on Jaakko Ilkan arveltu syntyneen viimeistään 40-luvun puolivälissä.
Jaakon isä, Pentti Jaakonpoika, oli Ilmajoen toiseksi suurin maanomistaja, eli ihan köyhään perheeseen hän ei syntynyt. Pentti Jaakonpoika isännöi Rahnaston tilaa, josta naimakaupoilla ja omistajan ponnisteluilla kasvoi Ilkkalan ratsutila. 1570 alkanut Pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota, eli pitkä viha, kuitenkin kuritti maata sen verran paljon, että tila köyhtyi ja köyhtyneenä Jaakko Ilkka sen peri vuonna 1585. Tila kuitenkin vaurastui nopeasti ahkeruuden ja hyvien päätösten vuoksi. Ilkan toisen vaimon sanotaan olleen ruotsalainen ja hän ilmeisesti osasi ruotsia ja solmi naimakaupoilla hyvät suhteet rannikon ruotsinkielisiin kauppiaisiin. Hän hankki laivan ja alkoi käydä menestyksekästä kauppaa Tukholmaan ja Tallinnaan. Hän tarjosi myös laivaansa kruunun käyttöön, joka oli päätöksenä erinomainen, sillä sota-aikana rahdin tarve oli suuri.

Jaakko Ilkan omaisuus karttui ja hän osti toisenkin tilan, joiden myötä hän pystyi varustamaan kruunulle kaksi hevosta ratsastajineen. Tästä hyvästä kruunu palkitsi hänet verovapaudella, eli rälssillä. Ratsutilan pitäjän piti myös osallistua sotaan ja syksyyn 1592 mennessä hän osallistui kolmeen sotaretkeen Venäjää vastaan.

Jaakko Ilkka oli varakas mies. Vuoden 1591 maakauppiaiden luettelossa Etelä-Pohjanmaan seitsemänneksi varakkain maakauppias. Varallisuuden ohella yhteiskunnallista asemaa korosti vielä muutaman vuoden pesti Ilmajoen nimismiehenä. Ilkan elämä oli ajan oloihin nähden melko rauhallista, kunnes hän tempautui mukaan historian pyörteisiin.

Suomen alueella oli 1590-luvun alkuvuosina rauhatonta ja armeijan ylläpito kurjisti talonpoikia vuosi vuodelta. Linnaleirijärjestelmä onkin yksi painava syy nuijasodan alkamiselle. Tämä on sinänsä ironista, koska Jaakko Ilkka sai toista tilaansa vastaan oikeuden kerätä tuottoisaa linnaleiriä, eli sotaväen ylläpitoon tarkoitettuja majoitus- ja elatusmaksuja.

Juhana III kuoli 1592 ja kuninkaaksi nousi hänen poikansa Sigismund, joka oli myös Puolan kuningas. Sigismund oli katolinen ja vietti aikaansa pääsääntöisesti Puolassa. Hän halusi tehdä Ruotsista jälleen katolisen maan, vaikka ei itse asian eteen juuri mitään tehnyt. Puolan valtaistuimelle Sigismund nousi jo 1587, koska hänen äitinsä Katarina Jagellonica oli Puolan kuningas Sigismund Augustuksen sisar. Sigismundin setä oli Kaarle-herttua, tuleva Kaarle IX. Sigismundin pysyttely Puolassa oli Kaarlelle hyvä asia, koska hän sai ajaa Ruotsissa omia etujaan ja hamuta valtaa ja kruunua näin itselleen. Kaarle oli luterilainen ja otti uskonnon lyömäaseekseen. Kaarlen tiellä oli kuitenkin yksi mies, Klaus Fleming, joka puolusti henkeen ja vereen kuningas Sigismundia. Aatelisto, niin Suomessa, kuin Ruotsissakin tasapainotteli Kaarlen ja Sigismundin välillä, mutta suurin osa kuitenkin näki järkeväksi tukea laillista kuningasta ja hänen marskiaan Klaus Flemingiä. Yksi syy tähän saattoi olla, että aatelisto sai kuninkaan ollessa Puolassa pyörittää valtakuntaa. Aatelistolta ei tukea herunut Kaarlelle ja hän liittoutui talonpoikien ja porvarien kanssa yllyttäen näitä kapinaan: "Onhan teitä niin paljon, että pystytte karistamaan huovit päältänne, jos ei muuten niin aidanseipäillä ja nuijilla!"

Tilanne oli siis hyvin tulenarka. Klaus Fleming oli perustanut Suomen alueelle sotilasdiktatuurin ja sen ylläpitäminen rasitti jo valmiiksi köyhää kansaa. Nuijasota ei kuitenkaan ollut pelkästään köyhälistön nousu aatelia vastaan, vaan kuten Mirkka Lappalainen on sanonut, se oli "suhteellisen hyvässä asemassa olevien miesten johtama talonpoikaissota, jonka tavoitteena oli Turun ja Viipurin valtaaminen ja Flemingin hallinnon kaataminen"

Vaikka rauha solmittiin Venäjän kanssa Täyssinässä vuonna 1595 ei Fleming suostunut, talonpoikien oletuksesta huolimatta, hajottamaan armeijaa. Hän halusi säilyttää sen, ettei Kaarlen valta nousisi liian suureksi ja pääsisi sitä kautta uhakaamaan Sigismundin asemaa.

Kansan katkeruus kasvoi ja näyttämö oli valmis Jaakko Ilkalle.

Linnaleireistä oli saatu Pohjanmaalla tarpeekseen ja vuonna 1595 koko Pohjanmaan lääni jätti maksamatta linnaleiriä, eli veroa armeijan ylläpitoa varten. Ilkka lyöttäytyi yhteen Kaarle-herttuan käsikassaran, varakkaan kauppiaan Hans Fordellin kanssa ja yhdessä he alkoivat rakentaa vastarintaa. Jaakko Ilkka sai puolelleen seudun talonpojat ja he tyhjensivät muutamassa päivässä maakunnan Flemingin huoveista.
Fleming kuitenkin laittoi sotajoukon kapinallisten perään ja Jaakko Ilkka vangittiin ja vietiin Turun linnaan tammikuussa 1596.

Kapina kyti edelleen ja se puhkesi nuijasodaksi kahakasta Kyrön kirkolla 25.11.1596. Kapinaviestiä vietiin Satakuntaan, Pirkanmaalle ja Savoon. Enää ei oltu puolustuskannalla, vaan nyt käytiin hyökkäyssotaa. Samalla Jaakko Ilkka palasi takaisin. Todennäköisesti häntä autettiin pakenemaan Turun linnan tyrmästä, mutta jotkin lähteet kertovat hänen paenneen käymälästä, ulosteiden poistoon käytetyn aukon kautta. Santeri Ivalo kirjoitti paosta "Huovit olivat unohtaneet ottaa Ilkalta puukon ja tulukset pois, hän kiipesi tyrmänsä katonrajaan kaivamalla laastia kivien välistä, teki vaatteistaan köyden ja pakeni." Pako siis tapahtui, tavalla tai toisella ja Ilkka oli nyt Pohjanmaalla, jossa hänelle tarjottiin päällikkyyttä. Sen hän otti vastaan.

Kapinan alkuvaihetta voi kuvailla menestyksekkääksi, nimittäin vastarintaa ei ollut. 31.12.1596 tilanne kuitenkin muuttui, sillä Fleming keräsi joukkonsa Nokialle, jossa he ottivat ensimmäisen kerran yhteen nuijamiesten kanssa. Flemingin tykkimiehet möyhensivät leiriä yöllä ja aamulla Fleming toimitti tiedon, että rivimiehet saisivat vapaasti palata koteihinsa, kunhan kapinan johtajat luovutettaisiin. Fleming lupasi myös purkaa linnaleirin, joka oli osaltaan suurin syy kapinan aloittamiseen. Suurin osa talonpojista halusi suostua tähän. Jaakko Ilkka ei kuitenkaan jäänyt katsomaan miten kävisi, vaan hän pakeni ensimmäisten joukossa kohti Pohjanmaata.
Päivän kääntyessä iltaan hän kuitenkin huomasi Flemingin miehien jahtaavan häntä tappaen samalla 500-600 miestä Nokian pelloille.

Jaakko Ilkka saapui Ilmajoelle, josta ei kuitenkaan ollut hänelle hyötyä. Hänet vangittiin välittömästi paikallisten toimesta. Flemingin miehet saapuivat Ilmajoelle uuden Pohjanmaan voudin Aabraham Melcherssonin komennossa. Fleming halusi kapinajohtajat Turkuun kuultavaksi ja tuomittavaksi, mutta tammikuun lopulla Melchersson kuitenkin järjesti pikaoikeudenkäynnin, jossa Jaakko Ilkka tuomittiin kuolemaan. Ammattipyöveliä ei ollut, joten vouti pakotti Ilkan naapurin, Pentti Posson, panemaan tuomio käytäntöön Isonkyrön kirkolla. Flemingin kirjoittama kirje ei ehtinyt perille, jossa hän määräsi Jaakko Ilkan toimitettavaksi Turkuun. Ensin Ilkan kädet ja jalat murskattiin tylpällä esineellä, jonka jälkeen hänen oikea kätensä ja pää hakattiin irti. Lopulta ruumis paloiteltiin ja aseteltiin teilipyöriin Ilmajoen kirkon edustalle varoitukseksi muille. Jaakko Ilkka oli kuollut.

Tämän jälkeen alkoi myytin kasvattaminen. Tänä päivänä Jaakko Ilkkaa pidetään pohjalaisen talonpojan sankarina, jonka teot elävät edelleen. Pakko sanoa, että näissä puheissa on suurta romantisointia ja omasta mielestäni tietämättömyyttä, sillä suurin urotyö tuntuu olevan vain Turun linnasta pakeneminen, ratsutilansa hyvä hoito ja kaupankäynti. Nuijasodassa Jaakko Ilkka ei saanut aikaan muuta, kuin satojen talonpoikien teurastuksen, pitkittämällä omaa kuolemaansa pakenemalla Nokialta. Pakeneminen onkin vahvasti läsnä Jaakko Ilkan kohdalla.

Nuijasota päättyi 24.2.1597 Santavuoren taistelussa talonpoikien täydelliseen tuhoon. Sota oli myös Flemingin ja aatelin näkökulmasta katastrofi, joka repi maan hajalle. Ainoat jotka hyötyivät, olivat satunnaiset palkkasotilaat. Nuijasodassa käytiin Nokian ja Santavuoren taistelujen ohella Ulvilan, Nyystölän ja Suur-Savon taistelut, sekä kaksi pienempää kahakkaa Isokyrössä nuijasodan syttyessä, sekä tammikuun lopulla Tarharannassa. Kaikki suuremmat yhteenotot päättyivät Flemingin joukkojen voittoon.

Kuinka suuri vaikutus nuijasodalla sitten oli Sigismundin vallan heikentymiselle, ei voida varmasti sanoa. Uskon, että Kaarle-herttua olisi ilmankin pystynyt nousemaan valtaan, sillä valtataistelua käytiin vuosisadan lopulla muutoinkin laajalla rintamalla, jonka sivujuonne nuijasota vain oli. Kaarlen joukot voittivat Sigismundin joukot Marttilan taistelussa 1599, jonka jälkeen hän teloitutti useita Sigismundin kannattajia mm. Turun verilöylyssä. Kaarlesta tuli samana vuonna perintöruhtinas ja 24.2.1600 Linköpingin valtiopäivät ilmoitti, ettei Sigismund ollut enää Ruotsin kuningas ja Juhana III:n kymmenvuotias poika tunnusti Kaarlen Ruotsin hallitsijaksi. Kaarle kruunattiin vasta vuonna 1607 kuninkaaksi, mutta kuningas-nimitystä hän alkoi käyttää jo vuonna 1604. Klaus Fleming ei ollut tätä enää näkemässä, sillä hän kuoli sairaskohtaukseen 13.4.1597.

Lähteet:

Mirkka Lappalainen - Susimessu

http://www.jaakkoilkka.fi/jaakkoilkka.html

https://www.geni.com/people/Jaakko-Ilkka/6000000001687377572

http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/jaakko_ilkka_suomen_kyseenalaisin_julkkis

http://salmekotivuori.blogspot.fi/2010/03/jaakko-ilkan-vankila-turun-linna.html

tiistai 9. helmikuuta 2016

Kyrön skanssi - Linnake erämaassa

Suomen alueella on historian saatossa ollut useita linnoja ja linnakkeita, osa niistä on hyvin tunnettuja edelleen ja osa on vaipunut aikojen saatossa historian hämärään. Nämä lähes unohdetut linnat ja linnakkeet ovat tietenkin tuhoutuneet ja niistä on jäljellä enää perimätieto, historialliset merkinnät, sekä mahdolliset arkeologiset löydöt. Satakunnan alueella, johon myös tämän tekstin linnake kuuluu, on keskiajalta laskettuna ollut neljä, tai jopa viisi linnaa, tai linnaketta, miten kukakin haluaa kohteita nimittää. Kokemäellä niitä on ollut 1300-1400 -luvuilla mahdollisesti peräti kaksi: Kokemäen linna, sekä joidenkin lähteiden mukaan läheiselle saarelle myöhemmin rakennettu Aborchin linna. Tämän toisen linnan sijainti tosin on edelleen epäselvä ja sen paikaksi on ehdotettu myös nykyisen Porin keskustan kohdalla sijainnutta saarta. Juhana-herttuan perustaessa Poria 1558 mainitaan sen perustamisasiakirjassa paikalla sijainnut linnoitus, samoin kuin Olaus Magnuksen Carta Marinassa on Porin kohdalle jokisuuhun merkitty tornilinna. Tämä saattoi olla Aborchin linna, tai täysin oma "Björneborg", jonka luokse Juhana-herttua valitsi kaupungin paikan. Näiden lisäksi Eurajoella on 1300-1400 -luvuilla ollut Liinmaan linna, toiselta nimeltään Vreghdenborch.
Kokemäen linna purettiin jo vuonna 1367 ja Liinmaan, sekä Aborchin linnat lakkautettiin 1400-luvun aikana. Porin kohdalla sijainnut linnoitus on purettu todennäköisesti viimeistään kaupungin perustamisen, 1500-luvun puolivälin, paikkeilla, jolloin Juhana-herttua alkoi tuoda paikalle kiviä ison kivilinnan rakennusta varten. Hanke ei milloinkaan päässyt alkuun Eerik XIV:n vangittua veljensä Juhanan vuonna 1563.

Näiden linnojen lisäksi on Pohjois-Satakunnan Karviassa sijainnut myöhemmin linnake. Tämä melko vaatimaton hirrestä rakennettu varustus oli nimeltään Kyrön skanssi, Kyrö-skantz, Karvian skanssi tai aiemmin Hämeenskanssi. Tästä linnakkeesta kuulee puhuttavan todella harvoin, jos milloinkaan. Siitä löytyy kyllä jonkin verran tietoa, mutta muutoin se on värikkäästä historiastaan huolimatta osastossa "vaipunut aikojen saatossa historian hämärään".
Karvia kuului muinoin Kyröön, siksi siis nimi Kyrön skanssi.
Karviassa Kyrön skanssia on hyödynnetty mm. vaakunassa, mutta uskallan väittää, että suurin osa alueen ihmisistä ei tuota vaakunan symboliikkaa tunne. Toivottavasti olen väärässä.

Karvian vaakuna.
Viisikulmio viittaa Kyrön skanssiin.

Palataan siis ajassa taaksepäin, Nuijasodan aikaan ja vuoteen 1597. Silloin Puolan ja Ruotsin kuningas Sigismund käski valtakunnanmarski Klaus Flemingiä perustamaan maalinnakkeen Varsinais-Suomen suojaksi Pohjanmaan talonpoikaiskapinaa vastaan. Fleming rakennutti Kanttiin, vanhan kangastien, eli Kyrönkankaantien varteen, paikkaan jossa tie ylittää joen, ampumahaudat ja kaksi tykkipatteria multavalleineen. Tie toimi kesäisin yhdystienä Varsinais-Suomen ja Pohjanmaan välillä, se oli yksi valtakunnan pääteistä ja oli ainut kesäaikaan kuljettava yhteys Hämeenlinnasta Vaasaan. Karviaa alettiin vasta näihin aikoihin vakituisesti asuttaa, joten ympäristö oli käytännössä täysin erämaata.

30-vuotisen sodan aikana, vuonna 1635, annettiin Yrjö Juhonpoika Svinhufvudin tehtäväksi perustaa samalle paikalle, nk. Hämeenmetsään, linnake sotilaskarkureiden kiinniottoa varten, sekä turvaamaan matkantekoa kangastiellä. Siihen aikaan karkurit suuntasivat pakonsa Karvian ja Parkanon asuttamattomiin metsiin, jossa oli melko helppo piileskellä. "Ikivanhaksi" sanottu Svinhufvud sai komentoonsa miehistön, joka nousi parhaimmillaan yli sadan miehen vahvuiseksi, jonkin aikaa paikalla vaikutti myös sotapappi. Svinhufvud ei liene onnistunut tehtävässään kovinkaan hyvin, vaikka eräs aikalaistieto väittääkin, että "hän kaikki karanneet soturit ja jalkamiehet, jotka luopuivat Kruunun palveluksesta, on vankeuten pannut, Kruunulle suureksi eduksi ja hyödyksi."

Karvian Kantin seutua asutettiin 1640-1650 -luvuilla useiden talojen toimesta sen verran, että Yrjö Luukkaanpoika Jämijärveltä sai kenraalikuvernööri Pietari Brahelta luvan perustaa kestikievarin Kyrön skanssin luokse. Kievarin nimi oli Karvian Kantti.

30-vuotinen sota loppui 1648 ja sen jälkeen linnake jäi ilmeisesti tyhjilleen, kunnes sen päälliköksi tuli ensin vuonna 1656 Arvid Mikonpoika Timi ja samana vuonna Anders Rundeel.

Syy näin nopeaan päällikön vaihtoon lienee se, että Kauhajoen talonpoikien saatua tieto Arvid Mikonpoika Timin tulosta, lähtivät he joukolla häntä vastaan. Kauhajoen puolelle tultuaan Timi asettui lepäämään erääseen tupaan, jonne talonpojat hyökkäsivät. Timi ja luutnantti Nandelstad pahoinpideltiin niin pahasti "etteivät koskaan saaneet entistä terveyttään takaisin".

Kyrön skanssin toiminta päättyi lopullisesti vuonna 1660, jolloin skanssi muutettiin hevostaloksi ja sotaväki vedettiin sieltä pois.

Suomen sodan aikana 1808-1809 linnaketta kunnostettiin uudelleen venäläisiä vastaan ja paikalla tiedetään talonpoikien ja kasakoiden taistelleen. Tästä kahakasta on mahdollisesti kuulien jälkiä paikalla olevasssa Mäki-Kantin aitassa, joka nykyisin onkin paikan vanhin jäljellä oleva rakennus vuodelta 1769. Alkuperäiset rakennukset ovat tuhoutuneet tulipalossa.
Tänä päivänä skanssin alueen maastossa on havaittavissa yksi raunio ja jokitörmän reunalla on noin metrin korkuinen kaartuva valli, jonka sisäpuolella on noin 15 metriä halkaisijaltaan oleva kuoppa. Kuoppaa on epäilty tervahaudaksi, mutta tutkimuksissa on todettu, ettei näin ole.

Vasemmalla Mäki-Kantin aitta vuodelta 1769.

Jos oikein tarkkoja ollaan, niin Satakunnassa on keskiajalta laskettuna ollut vielä viides, tai kuudes linnoitus, Porin ja Aborchin epäselvyydestä johtuen. Tämä "kuudes linnoitus" on tosin hyvin uutta tuotantoa, sillä Porin Reposaareen rakennettiin 1930-luvulla rannikkopuolustusjärjestelmä, joka nykyään tunnetaan nimellä Reposaaren linnakepuisto.

Lähteet:

Satakunnan museo - Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna - Toimittanut Niina Uusi-Seppä

http://www.willikarvia.fi/22

http://www.kankaanpaa.fi/kyronkankaantie/linnake.htm

maanantai 1. helmikuuta 2016

Jakob De la Gardie - Laiska-Jaakko

Käsi ylös, kuinka moni on kuullut jotakuta laiskaa, tai laiskaksi olettamaansa henkilöä kutsuttavan "laiskajaakoksi"? Niin kuin huomaamme, todella moni. Laiskajaakko nimitys on säilynyt puhekielessä halki vuosisatojen, mutta moniko tietää sanonnan taustaa? Todellisuudessa sen taustalla oleva henkilö, Jakob De la Gardie, ei ollut ollenkaan laiska, vaan erinomainen sotapäällikkö. Tämän tarinan alkuun päästäksemme menemme yli 400 vuotta taaksepäin ja paikkaan, joka oli juuri perustetusta Helsingistä nähden Suomenlahden toisella puolella, eli Tallinnaan.

Siellä syntyi 20.6.1583 vaikeassa synnytyksessä poika, joka sai nimekseen Jakob. Hänen isänsä oli sotapäälliikkö Pontus I De la Gardie, sekä äitinsä Sofia Johansdotter Gyllenhielm, joka oli Juhana-herttuan (kuningas Juhana III) ja Kaarina Hannuntyttären avioton lapsi. Sofia-äiti kuoli synnyttäessään Jakobia ja isänsä Pontus hukkui marraskuussa 1585 Narvajokeen. Jakob jäi orvoksi ollessaan 2-vuotias.

Elämä oli kuitenkin edessä ja Jakob lähetettiin Suomeen Kangasalle, Wääksyn kartanoon, isoäitinsä Kaarina Hannuntyttären hoiviin. Kaarina sai Wääksyn kartanon Juhana-herttualta vuonna 1561 Juhanan aikoessa naida Puolan kuninkaan sisar Katariina Jagellonica. Kaarina muutti Wääksyyn virallisen puolisonsa Klas Vestgöten kanssa, joka kuitenkin mestattiin Eerik XIV:n käskystä jo vuonna 1563, noin kolmenkymmenen muun Juhana-herttuan läheisen kannattajan kanssa.
Wääksystä pitää vielä sanoa sen verran, että vuonna 1604 siellä koettiin monen tutkijan mielestä Euroopan suurin luonnonmullistus, sillä Vääksynjoen virtaussuunta muuttui ja sen vieressä ollut Sarsan uoma kuivui kokonaan. Tämä johtui jääkauden jälkeisestä maannoususta, joka puhkaisi Iharin kosken.

"Punapää-Jaakosta", joksi häntä Suomen alueella kutsuttiin, kasvoi sotilas ja sotapäällikkö. Hän osallistui 18-vuotiaana Puolan sodan yhteydessä Kaarle IX:n sotaretkelle Liivinmaalla ja jäi viideksi vuodeksi puolalaisten vangiksi. Sen jälkeen Jakob palveli Morits Oranialaisen armeijassa Alankomaissa vuosina 1606-1608, josta hän toi mukanaan alankomaalaista sotataktiikkaa Ruotsin kuningas Kaarle IX:n armeijalle. Myöhemmin tuon taktiikan ideaa hyödynsi menestyksekkäästi sankarikuningas Kustaa II Aadolf. Alankomaista palattuaan Jakobin sotilasura keskittyi Ruotsin, Baltian ja Venäjän välisiin suhteisiin.

Vuonna 1609 Kaarle IX aloitti Venäjää vastaan sodan, joka tunnetaan historiassa nimellä Inkerin sota. Venäjän sekasortoinen tilanne maan ollessa ilman hallitsijaa mahdollisti Ruotsin ja Puolan osallistumaan sen sisäpoliittiseen tilanteeseen, jossa molemmat asettivat omat ehdokkaansa Venäjän hallitsijaksi ja pyrki tukemaan tätä voimakeinoin.
Ylipäälliköksi idänretkelle valittiin Jakob De la Gardie, tukenaan Anolan kartanonherra ja nuijasodan veteraani Axel Kurck, sekä Evert Kaarlenpoika Horn. De la Gardie pyrki tukemaan Ruotsin kanssa liittoutunutta Vasili Šuiskia (Vasili IV) Puola-Liettuaa, sekä tsaarin paikalle hamuavaa Vale-Dimitri II:sta vastaan, hyökkäämällä Moskovaan. Vuonna 1610 Jakob De la Gardien joukot purkivat Troitse-Sergijeva lavran piirityksen ja miehittivät Moskovan. De la Gardie on yksi harvoista länsimaalaisista, joka on siihen pystynyt. Samana vuonna kuitenkin puolalais-liettualaiset voittivat De la Gardien ja venäläisten joukot Smolenskin lähellä Klušinon taistelussa. Kesällä joukot palasivat Viipuriin.

De la Gardielle alettiin kokoamaan uutta armeijaa ja tammikuun 25. päivä 1611 Viipuriin saapui seitsemän ratsuväen lipustoa ja kaksi jalkaväen lippukuntaa. Lisäksi Viipuriin saapui neljä ulkomailta värvättyä lippukuntaa, jotka sijoitettiin Iivananlinnaan. De la Gardiella oli suunnitelmia vallata koko Pohjois-Venäjä. Sotaretki aloitettiin suuntaamalla operaatiot Pähkinälinnaan ja Käkisalmeen.
Ratsumestari Anders Andersson oli piirittänyt Käkisalmea jo vuodesta 1610. De la Gardien marssiessa etelään kohti Novgorodia, hän jätti Anderssonin vahvistukseksi Mats Sigfridssonin lippukunnan. Käkisalmi antautui maaliskuussa 1611.

Nerokkaan hyökkäyssuunnitelman myötä, johon sisältyi mm. valehyökkäyksiä, rakennusten polttamista, rynnäkkö, muurin räjäytys, De la Gardie hyökkäsi Novgorodiin. Seuraavana päivänä aikoessaan hyökätä ja vallata Novgorodin linnan, se antautui jo hyökkäysvalmistelujen aikana. Novgorodin valtaukseen osallistui usean lippukunnan verran sotilaita Suomen alueelta, sitä pidetään linnoitetun kaupungin valtaamisen mestarinäytteenä. De la Gardie joukkoineen pysyi Venäjällä kaikki sekasorron vuodet ja miehitti Novgorodia kuusi pitkää vuotta. Nyt voidaankin palata alun kysymykseen, sillä näiden vuosien vuoksi hän sai lempinimen "Laiska-Jaakko". Suomalaisjoukot runoilivat: "Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko."

1610-luvulla oli tapana, että upseereita palkittiin sotaponnistuksistaan Pohjanmaalta annetuilla läänityksillä. De la Gardie sai sen myötä kreivin arvon ja suuren Pietarsaaren emäpitäjän läänityksekseen. Turun historiassa taasen Jakob De la Gardie esiintyy vuonna 1615, kun hän osti Turun Tuomiokirkolta Tallinnassa valmistetun kullatun kalkin pateeneineen, sekä Tallinnassa vuonna 1488 Turulle valetun kirkonkellon, jonka luovutti vuonna 1620 Pitarsaareelle.

Valloitetusta Moskovasta De la Gardie luopui jo vuonna 1613. Hän oli yksi rauhanneuvottelijoista Stolbovassa 1617. Rauhan seurauksena Ruotsin alue laajeni Baltiaan. Vuonna 1619 De la Gardie nimitettiin Tallinan linnoituksen käskynhalijaksi ja 1622 Liivinmaan kenraalikuvernööriksi.

Kuninkaaksi oli vuonna 1611 tullut Kaarle IX:n 16-vuotias poika Kustaa II Aadolf. Kustaan nuoruudenrakkaus oli Ebba Brahe, joka ei kuitenkaan kelvannut leskikuningatar Kristiinalle. De la Gardie kosi Ebbaa, tämän ensin kieltäytyen, mutta myöhemmin suostuen kosintaan.
Vuonna 1618 he menivät naimisiin ja Jakob De la Gardiesta tuli Etelä-Suomen laamanni.

Vuonna 1621 Puolan sota oli edelleen käynnissä ja Liivinmaalle purjehti kuninkaan johdolla 14000 miehen sotajoukko, sekä Klaus Laurinpoika Flemingin rakennuttama laivasto Riikaa piirittämään. De la Gardie toi mukanaan Turusta n. 4000 miestä. Kuningas oli veljensä Kaarle Filipin kanssa eturintamassa valloittaessaan Riian. Sen suurempaa ei saavutettu ja aselepo solmittiin vuoteen 1625 asti, jolloin Ruotsin armeija De la Gardien johdolla valtasi Tarton, samoin kuin kaikki Väinäjoen rantojen linnat, Väinänlinnaa lukuun ottamatta. Puolan sodan loppupuolella hakkapeliitat kokeilivat ja hioivat Kustaa II Aadolfin uutta taktiikka, jonka avulla he muutaman vuoden päästä tulivat dominoimaan taistelukenttiä 30-vuotisessa sodassa.

Vuonna 1628 De la Gardie kutsuttiin Tukholmaan, jossa hän mm. organisoi sotaoikeuden ja toimi sen presidenttinä vuodesta 1646 lähtien.

David Beck: Jakob De la Gardien muotokuva
Kuva: Markku Haverinen, Museovirasto

Jakob De la Gardie ja Ebba Brahe saivat yhteensä 14 lasta, joista 7 menehtyi jo varhain. Avioliitto oli kuitenkin hyvin onnellinen. Heidän kuuluisimpia lapsiaan olivat Magnus De la Gardie, sekä Axel Julius De la Gardie. Vuonna 1652 De la Gardie anoi lupaa kaupungin perustamiselle Pietarsaaren vanhalle kauppapaikalle. Kuningatar Kristiina antoi siihen luvan, mutta De la Gardie kuoli 12. elokuuta samana vuonna Tukholmassa. Hänet haudattiin Enköpingissä sijaitsevaan Veckholmin kirkkoon. De la Gardien suunnitteleman kaupungin perusti leski Ebba Brahe 27.10.1652 ja antoi sille nimeksi Jakobstad (Pietarsaari), Jakob De la Gardien mukaan.

Lähteet:

http://wääksynkartano-gcba.fi/historia/jakob-de-la-gardie.html

http://www.pohjanprikaatinkilta.fi/PohPr/sodat/Venajan%20sota%20(1609%20-%201617).htm

http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/kokoelmat/kuukauden-esine-2011/gardien-muotokuva

Mirkka Lappalainen - Pohjolan Leijona

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Suomen Leijona

Tänään 27.1.2016 on mediassa ollut esillä Suomen leijona. Kohu sai alkunsa, kun eräs äiti kertoi, että hänen alakouluikäistä poikaansa oli kielletty pitämästä leijonakorua koulussa. Kohu meni sekavaksi, kun koulu kiisti tämän. Miten vain. Tarkoitukseni ei ole ottaa kantaa kohuun, vaan siihen leijonaan. Kuinka moni oikeasti tietää miksi meidän vaakunassamme on leijona?

Yllätyksenä ei varmasti tule kenellekään, että Suomen vaakuna leijonineen on paljon vanhempi, kuin itsenäinen Suomi. Ensimmäisen kerran se esiintyy nykyisessä asussaan 1580-luvulta peräisin olevassa Kustaa Vaasan hautamonumentissa, joka sijaitsee Uppsalan kirkossa. Vaakunan päällä on kuvattuna kruunu. Samassa monumentissa esiintyy kaikkien Ruotsin maakuntien vaakunat. Kustaa Vaasa itse oli menehtynyt jo vuonna 1560, mutta flaamilainen kuvanveistäjä Willem Boy veisti monumentin vasta 1571-1591. Vaakunaa käytettiin Ruotsin itäosien, Suomen herttuakunnan, tunnuksena vuoteen 1809 asti ja sen jälkeen herttuakruunun kanssa Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunana. Itsenäisen Suomen tunnus siitä tuli luonnollisesti vuonna 1917.

Leijonavaakuna Kustaa Vaasan
hautamuistomerkissä.

Leijonan käytöstä Suomen vaakunassa saamme kiittää Juhana-herttuaa, josta myöhemmin tuli kuningas Juhana III, joka oli siis Kustaa Vaasan poika. Hän lisäsi Kustaa Vaasan kuoltua vaakunaansa kolme kruunua ja leijonan. Kun lopulta tuli aika suunnitella Suomen aluelle vaakuna, päätyi siihen tämä leijona, joka löytyi siis Juhanan, kuin koko valtakunnankin vaakunasta. Tämä oli luonnollista, sillä Juhana oli saanut isältään Suomen herttuan arvonimen vuonna 1556. Suomen herttuakunta luotiin Kustaa Vaasan valtakauden lopulla läänitykseksi Juhanalle.

Toki voimme leijonan käytöstä vaakunassa mennä Juhana-herttuasta ja Kustaa Vaasastakin kauemmas historiaan. Suomen vaakunassa kuvattu leijona on samanlainen, kuin Länsi-Götanmaan ja Smoolannin vaakunassa ja se on taas peräisin Ruotsin hallitsijasukuihin keskiajalla kuuluneesta Folkunga (Bjälbo)-suvun vaakunasta. Folkunga-suku linkittyy vahvasti Norjaan ja Tanskaan, jossa myös komeilevat leijonat vaakunoissa. Ruotsin kuninkaan Maunu Ladonlukon sinetissä oli jo 1200-luvulla leijona, niin pitkälle myös Norjan ja Tanskan leijonavaakunat voidaan ajoittaa. Norjan, Tanskan ja Suomen leijonien yhteys keskenään liittyykin kysymykseen: onko Juhana-herttuan vaakunassa olevan leijonan ja Kustaa Vaasan hautamonumentin Suomen leijonan idea alkujaan peräisin Folkunga-suvun leijonasta? Uskallan sanoa, että on, sillä kahdella jalalla seisova leijona kuului alun perin nimenomaan Folkunga-suvulle.
Näillä vanhemmilla leijonilla tosin ei ole miekkaa. Samanlaiset miekat, kuin Suomen vaakunassa, esiintyy myös Karjalan vaakunassa, joka esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1562 Ruotsin maakuntavaakunoiden värillisessä piirrossarjassa ja jonka Karjala sai vuonna 1560. Tästä vaakunasta saatiin miekat Suomen vaakunaan. Nämä miekat, ovat kilvoittaneet historiantutkijat erilaisiin näkemyksiin niiden symboliikasta.
Yleisin käsitys taitaa olla se, että käyrä miekka, jota leijona polkee jalkoihinsa, kuvaisi venäläisiä. Tämä käsitys olisi tietenkin looginen, sillä Ruotsi kävi 1500-luvun lopulla Pohjoismaista viisikolmattavuotista sotaa, jota on kutsuttu myös termillä pitkä viha. Silloin taisteltiin nimen omaan Karjalan alueista. Sota päättyi 1595 Täyssinän rauhaan. Tätä ennen oli myös useita yhteenottoja idän suuntaan, kuten mm. sata vuotta aiemmin käyty sota, vanha viha.
Uusimman näkemyksen mukaan (mm. Matti Klinge) sapeli kuitenkin kuvastaa mongoleja, sekä turkkilaisia, jotka pitivät hallussaan suuria maa-alueita nykyisellä Venäjällä ja joita pidettiin yleisesti koko Euroopassa uhkana.

Maailmalla on paljon leijonia vaakunoissa ja tämän Suomen leijonan alkuperää metsästäessä saatetaan mennä hyvinkin pitkälle ja moneen kertaan väärille raiteille. Siksi on turhaa spekuloida olemattomilla leijonilla ja pysyä tosiasioissa: Suomen leijonavaakuna on peräisin Juhana-herttualta ja esiintyy ensimmäisen kerran Kustaa Vaasan hautamonumentissa.

Lähteet:

Marjo Vilkko - Suomi on ruotsalainen

http://itsenaisyys100.fi/suomen-viralliset-tunnukset-lippu-ja-vaakuna/#more-info-498

http://www.intermin.fi/fi/ministerio/suomen_lippu_ja_vaakuna/suomen_vaakuna

http://www.finnica.fi/suomi/index.htm