Vuonna 1619 antoi mahtava ja oikeudenmukainen kuningas
Kustaa II Aadolf käskykirjeen leprasairaalan perustamiseksi Turun läheisyyteen. Sairaalaan tultaisiin sijoittamaan kaikki Turun silloisten hospitaalien leprapotilaat, sekä mielisairaita ja muita kroonikoita.
Käskyn toteuttamiseksi koottiin toimikunta, joka koostui nimekkäistä ja vaikutusvaltaisista henkilöistä. He olivat valtakunnanneuvos
Johan Skytte, Turun linnan herra Carl Oxenstierna, sekä Jochim Berends ja Johan Otteson. Sairaalan paikkaa alettiin kuumeisesti etsiä ja hyväksi paikaksi vaikoitui Seilin saari Turun saaristossa. Seili oli sinänsä melko luonnollinenkin valinta, koska se sijaitsi vilkkaan Turku-Tukholma-laivareitin lähellä, tarkemmin sanoen Nauvossa, n. 30km Turusta etelään ja siellä sijaitsi hiekkainen harju, joka sopi hyvin hautausmaaksi.
 |
| Kuva Seilistä vuodelta 1811 |
Seili oli ollut kruunun saari jo ainakin 1500-luvulta lähtien ja siellä tiedetään olleen Fogdeby niminen maatila, jota viljeli kaksi kruunun talonpoikaa. Leprasairaalan tullessa saarelle maatilan velvollisuuksiin kuului sairaalan omavaraisuudesta huolehtiminen ruuan ja eläinten rehun suhteen.
Tätäkin vanhemmasta historiasta kertovat alueella varmuudella olevat hautaröykkiö ja kuppikallio, jotka molemmat on ajoitettu esihistorialliseen aikaan, paikalta löytyy myös lisää röykkiöitä, joita ei vielä ole voitu ajoittaa, mutta jotka todennäköisesti ovat myös esihistoriallisia.
Turun Pyhän Yrjön (Yrjänän) hospitaalista, joka oli toiminut jo 1300-luvulta asti, tuotiin saarelle ensimmäiset potilaat, tässä ensimmäisessä vaiheessa heitä oli n. 20. Vuonna 1622 kaikki Turun hospitaalirakennukset poltettiin maan tasalle tartuntavaaran pelossa ja vuonna 1624 Seiliin tuotiin Turusta Pyhän Yrjön hospitaalin kirkko, joka kasattiin saarella uudelleen. Turussa sairaita hoidettiin myös Pyhän hengen huoneessa, josta niin ikään vuodesta 1624 lähtien toimitettiin sairaita Seiliin. Seiliin tuotavien potilaiden joukossa oli aikojen saatossa myös sotainvalideja, köyhiä, rampoja ja yhteiskunnan hylkiöitä. Sairaat asuivat pienissä mökeissä nykyisellä Kirkkoniemellä, josta on nykyisin maankohoamisen myötä tullut osa pääsaarta, kun taas mielisairaat asustivat pääsaaren puurakennuksissa. Kirkkoniemeen oli rakennettu 4 asuinrakennusta, leivintupa, sekä saunarakennus ja aiemmin mainittu kirkko; näiden väliin oli jätetty tila hautausmaalle. Rakennetuista puurakennuksista on enää nähtäissä vain kivijalkoja. Saarelle tultaessa potilaiden piti tuoda mukanaan 20 taalaria, sekä laudat ja naulat ruumisarkkuaan varten. Sairaat tiesivät saarelle jouduttuaan, että sieltä ei ollut enää paluuta.
Rahoitusta hospitaali sai mm. sakoista, kuten kuningas Kustaa II Aadolfin määräämä aatelisen Klaus Munckin kuolemantuomion muutos 400 taalarin sakoiksi Seilin leprahospitaalin hyväksi osoittaa. Samoin vuonna 1627 muutettiin vouti Antti Haren kuolemantuomio sakoiksi, joista 100 taalaria määrättiin Seilin lepraparantolalle. Parantola oli sinänsä hyvin harhaanjohtava nimitys, sillä spitaalipotilaille ei järjestetty varsinaista lääkärinhoitoa ja ensimmäisen kerran saarella vieraili lääketieteenoppinut vasta vuonna 1686. Myöhemminkään lääkärin läsnäolo saarella ei ollut yleistä. Pääasiallinen hoito oli sielunhoito ja saarelle perustettiinkin tuomiokapitulin päätöksellä papin virka samoihin aikoihin, kun potilaita alettiin saarelle tuoda. Hospitaalin johdossa olivat läänin maaherra ja Turun piispa, sekä paikallisesta valvonnasta vastasi Nauvon kirkkoherra.
Hoitohenkilökuntaa oli parantolan perustamisen aikoihin vaikea saada värvättyä, joten sairaat saivat pääsääntöisesti tulla toimeen omillaan. Tai olihan saarella se maatila, joka takasi, että ruokaa riitti, kuten myös paloviinaa, jota pidettiin yhtenä hoitomuotona Kupittaan lähdeveden ohella.
Kahtiajako spitaalisiin ja puhtaisiin oli hyvin ehdoton ja he eivät saaneet olla missään tekemisissä toistensa kanssa, myöhemmin rakennetussa kirkossa länsisiipi erotettiin aidalla ja portilla muusta tilasta ja siellä istuivat tautiset. Ehtoollisen he saivat kepin nokasta puhtaitten puolelta. Spitaalisia pidettiin Jumalan rankaisemina ja spitaalia Jumalan rangaistuksena ihmisen synneistä.
Hospitaalissa oli kerrallaan 28-60 potilasta ja kaikkiaan siellä tiedetään olleen 663 lepraa sairastavaa. Monet heistä tuotiin väkisin, sillä Seiliin joutuminen tarkoitti täydellistä eristäytymistä muusta maailmasta. Saarelle joutui tosin myös terveitäkin, sillä lepradiagnoosi saatettiin tehdä ihottuman perusteella ja oudosti käyttäytyvä vaimo saatettiin diagnosoida hulluksi. Kuolleisuus oli Seilissä korkea, jopa 20-30% sairaista menehtyi joka vuosi.
Isoviha kurjisti Suomen aluetta vuosien 1713-1721 välillä ja lopulta lähes autioitti koko Suomen.
Tämä tuntui myös Seilin saarella, jossa rakennukset rappeutuivat ja potilasmäärät vähenivät. Vain pääsaaren rakennuksia kunnostettiin. Isonvihan aikana saari joutui myös venäläisten ryöstämäksi, jolloin suurin osa hoitohenkilökunnasta ja potilaista pakeni nykyisen Ruotsin puolelle. Isonvihan jälkeen Seilin vanha kirkko todettiin niin huonokuntoiseksi, että se katsottiin parhaimmaksi purkaa. Vuonna 1733 samalle paikalle rakennettin uusi hirsirakenteinen ristikirkko, joka nykyäänkin on saarella. Tämän kirkon länsipäässä on leprapotilaille tarkoitettu ovi, kun taas etelässä oli terveiden ovi. 1700-luvun hirsirakennuksista on säilynyt kirkon ohella vain pappila.
Isonvihan jälkeen pelätty ja kammoksuttu lepra alkoi kuitenkin kadota Suomen alueelta ja Seiliin alettiin siirtää enenevissä määrin meilisairaita. Viimeinen leprapotilas,
Eurasta kotoisin ollut Malin Matsdotter, haudattiin Seilin kirkkomaahan vuonna 1785. Sen jälkeen hospitaali siirrettiin pääsaarelle, jonne rakennettiin 1800-luvun alussa "hourujenhuone", eli mielisairaala. Ensimmäiset kivirakennukset rakennettiin Seiliin 1801-1803. Hospitaali toimi ainoastaan mielisairaalana vuosina 1785-1840 potilasmäärän ollessa 30-50 henkeä. Mielisairauksiin yritettiin samoja lääkkeitä, kuin aiemmin leprapotilaille, eli katumuksen harjoittamista, Jumalan sanan kuuntelemista, mutta myös turvan takaamista ihmisille, joilla ei välttämättä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä sen ajan yhteiskunnassa. Hoitokeinoina käytettiin myös työntekoa, sekä kylmiä kylpyjä ja tietenkin paloviinaa. Huoneiden seinille maalattiin symmetrisiä kuvioita rauhoittamaan potilaita.
Myös poliittinen toisinajattelu saattoi johtaa saarelle karkotukseen. Näin kävi eräälle Olof Normanille perheineen. Hän suututti kuningas
Fredrik I:sen vaatimalla valtion ja kirkon erottamista toisistaan. Norman kuoli saarella 85-vuotiaana vuonna 1773.
 |
| Työntekoa Seilissä |
1841 hospitaali muutettiin parantumattomasti mielisairaille tarkoitetuksi turvalaitokseksi ja vuoden 1851 laajennuksen myötä saaren potilaspaikkoja lisättiin 67:ään. Tällöin valmistui Turun kaupunginarkkitehdin P.J. Gylichin suunnittelema kivinen päärakennus. 1889 Seilistä siirettiin kaikki miespotilaat pois ja se toimikin aina lakkautamiseensa asti, vuoteen 1962, pelkästään naisille suunnattuna mielisairaalana. Naisten yleisin syy Seiliin joutumiselle oli näihin aikoihin lapsensa tappaminen. He olivat piikoja, jotka isäntä oli tehnyt raskaaksi ja sen jälkeen hylännyt. Naiset olivat tästä seonneet ja ottaneet lapseltaan hengen.
Kaiken kaikkiaan Seilin saarella toimi sairaala lähes 350 vuotta.
Sairaalan päärakennuksen lähellä olevan punaisen kaksikerroksisen talon Fyyrin viereisiin kallioihin on tehty kaiverruksia, joiden arvellaan olevan yhteydessä mielisairaalan toimintaan. Suurin osa kaiverruksista on kirjaimia, mutta myös vuosilukuja ja muita kuvioita on nähtävissä.
Museovirasto on rekisteröinyt kaikki kaiverrukset. Lisätietoa ja kuvia Seilin rakennuksista ja kaiverruksista löytyy mm.
seilinmuseokirkko-blogista.
Seilin hautausmaa sijaitsee kirkon takana. Perimätiedon mukaan spitaalisia olisi haudattu toiselle hautausmaalle, mutta arkeologit eivät ainakaan vielä ole muualta löytäneet luita, kuin kirkon takana olevalta hautausmaalta. Kirkon suunnasta katsottuna oikealla ovat potilaiden haudat. Paikalla on puisia valkoisia ristejä, joissa on enää vain naisten nimiä. Puuristien lahottua katsottiin, että hautapaikka oli uudelleen käytettävissä ja koska sairaala toimi viimeiset vuosikymmenet pelkästään naisille suunnattuna, ei yhtään miehen nimeä risteistä enää löydä. Hautakivet ja valurautaiset ristit olivat kalliita, joten potilaat saivat harvoin, jos koskaan sellaisia. Poikkeuksiakin on, kuten pappi Karl Isak Nordlund, jonka hauta on merkitty valurautaisella ristillä. Kirkon vasemmalla puolella on saarelaisten ja sairaalan henkilökunnan hautoja, rinteessä on rivissä useampi isompi hautakivi ja -risti Holländereiden suvun jäsenille, jotka toimivat monissa sairaalan korkeissa viroissa ja olivat erittäin arvostettuja.
Saarelta on useita kummitustarinoita mm. spitaalisten hengistä kirkon läheisyydessä, tai vanhasta keinutuolissa kiikkuvasta mummosta, sekä valekuristajasta, jonka ilmestyessä on herätty kuristavaan tunteeseen. Suuri osa tarinoista on taustaltaan traagisia ja traagisuutta Seilin saarella jo lähtökohtaisesti riittää. Tosin kaikki potilaat eivät Seilissä elämistä kokeneet niin pahaksi, kuten Keijo Alastalo, joka koulupoikana oli kesätöissä saarella, kertoo. Kerran hän oli kysynyt eräältä mielisairaalan potilaalta onko koskaan ajatellut hakevansa sieltä pois, johon potilas oli vastannut ettei hän sentään niin hullu ollut.
On jopa väitetty, että sota-aikana Seilissä olisivat potilaat kuolleet nälkään ja kärsineet enemmän, kuin rintamalla, Alastalo tyrmää tällaisen käsityksen ja sanoo, että siellä riitti aina ruokaa ja useille Seili oli myös turvapaikka. Vuonna 2011 100-vuotta täyttänyt, Seilin saarella 30 vuotta työskennellyt Signe Erfors kertoi, että Seilistä liikkuu liiankin synkkiä juttuja julkisuudessa. Hän kertoi, että "p
otilaat olivat iloisia ja vaikuttivat tyytyväisiltä, kun heitä kohdeltiin hyvin."
Erään hieman kevyempiaiheisen tarinan mukaan suomenkielen eräs kovaa humalatilaa tarkoittava sana on peräisin Seilin lepraparantolan ajoilta, jolloin potilaat valmistivat saarella viinaa laiturilta myytäväksi ohimeneville laivoille. Kun Turkuun matkalla olleet merimiehet olivat nauttineet liikaa Seilin viinaa, sanottiin heidän olevan "täydessä seilissä."
Seilin historiasta riittäisi kymmeniä tarinoita. Tänä päivänä tarinat ovat mielenkiintoisia ja koko saaren historia on hyvin erikoinen ja värikäs. Vaikka kaikkien osalta saarella olo ei ollut pelkästään kärsimystä, kokivat toiset sen hyvin ahdistavaksi. Lyhyt katkelma erään potilaan vuodelta 1945 olevasta kirjeestä kertoo omaa tarinaansa tuntemuksista Seilin saarella: "Paikka, missä olen, on kyllä luonnon puolesta kaunis. Mutta jos on kysymys sairaalasta, niin tämä on vain sairaalan nimen taakse naamioitu pesäke, jossa meidän potilaiden sekä sielun että ruumiin voimat pyritään täällä maailman selän takana tuhoamaan."
Suomen valtio luovutti vuonna 1964 Seilin hospitaalin rakennukset ja lähialueet Turun yliopistolle, joka perusti sinne tänä päivänäkin toimivan Saaristomeren tutkimuslaitoksen.
Tämä blogikirjoitus on hyvä lopettaa Zachris Topeliuksen sanoihin vuodelta 1845:
”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää. Inhimillinen myötätunto kai lausuu nämä sanat, mutta siitä huolimatta ne ovat kammottavat. Sillä riistäkää ihmiseltä kaikki, mitä hän maan päällä rakastaa: isänmaa, koti, leipä, omaiset, ystävät; riistäkää häneltä rakkaus, rauha ja itse elämäkin, mutta jättäkää hänelle toivoa, niin silloin hän ei vajoa avuttomana onnettomuuden pohjattomaan syöveriin; ottakaa häneltä toivokin, niin hän menehtyy. Seilin kovaosaiset kurjuuden lapset, teille ei maan päällä ole enää jäljellä mitään – ei mitään!”
Lähteet:
