Näytetään tekstit, joissa on tunniste hautausmaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hautausmaa. Näytä kaikki tekstit

torstai 5. tammikuuta 2017

Irjanteen kirkko - Satakunnan vanhin puukirkko

Pitkään olen ollut aikeissa kirjoittaa Irjanteen kirkosta, mutta aina se on jäänyt. Kauan kesti myös, että pääsin kirkon sisälle kuvaamaan. Nyt on sekin hoidettu.
Irjanteen kirkolla on tullut useasti käytyä. Irjanne sijaitsee siis Eurajoella, Porin ja Rauman puolessavälissä. Kirkon alue on paikkana jotenkin, kuin toisesta maailmasta. Kirkon pihalle ja kirkkomaalle kuljetaan kellotapulin läpi, tai sen vieressä olevasta pienestä portista ja on tämän, sekä kirkkomaalla olevien suurten puiden vuoksi, hyvin suojaisen ja suljetun oloinen. Itse kirkko on pieni ja hyvin sievä olemukseltaan. Kirkkoa ympäröi vanha hautausmaa, jossa näkyy edelleen muutamia peltisiä, rautaisia ja kivisiä muistomerkkejä. Hautausmaata, eli täten lähes koko kirkon aluetta ympäröi pieni kivinen muuri. Hautausmaalle on viimeksi haudattu vainajia 1800-luvulla.



Tällä paikalla on ollut kirkko 1200-, tai viimeistään 1300-luvulta lähtien. Alkuperäisen kirkon suojeluspyhimys oli itse pyhä Pietari. Nykyinen kirkko on kolmas kirkko samalla paikalla ja muistona Ala-Satakunnan ns. uhrikirkoista. Irjanteen kylä asutettiin varhaiskeskiajalla.
Nykyinen Eurajoen kirkonkylä perustettiin 1400-luvulla ja Irjanne jäi tuolloin omaksi rukoushuonekunnaksi. Nykyinen kirkko on osa Irjanteen kylän valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä.


Lainamakasiini, kellotapuli ja ruiskuhuone, jonka vierellä
näkyy Åke Tottin muistokivi. 


Irjanteen kirkko 1930-luvulla. 

Kirkon vieressä olevan hautasmaan takana pauhaa koski, johon ensimmäisen sahan perusti sotamarsalkka Åke Tott 1630-luvun alussa. Hänen muistokivensä löytyykin kirkon pihamaalta näkyvältä paikalta. Kirjoittelin Tottista aiemmin ja päivityksessä on myös kuva muistomerkistä.
Kirkkomaalla on myös taideteos Elämänpuu, jonka on veistänyt Marjatta Weckström. Se on hankittu Mirjam Lahdenrannan testamenttilahjoituksen varoilla.

Etualalla Elämänpuu -taideteos. 



Irjanteen kirkko, kolmas samalla paikalla oleva, on Satakunnan vanhin puukirkko. Se on malliltaan puinen pitkäkirkko, jonka sivuilla on kylkiäiset; kirkko on paanuilla katettu ja se rakennettiin Merimaskusta kotoisin olevan Carl Jacobsson Killaisen johdolla vuonna 1731. Kirkon vieressä on lounaissuomalaista tyyppiä oleva barokkimallinen kellotapuli, jonka rakennusmestarina toimi Thomas Ravonius ja se valmistui 1758. Kellotapulin vieressä oleva lainajyvästö, eli lainamakasiini, valmistui 1833 ja toimii nykyään kotiseutumuseona. Pieni ruiskuhuone valmistui 1908.

Kirkossa ei ole urkuja, eikä lämmitystä. Alttaritaulu on Ehtoollisen asettaminen, mutta sen tekijä on kadonnut historian hämärään ja jäänyt tuntemattomaksi. Istumapaikkoja sisällä on n. 200. Maininnan ansaitsee myös kirkkolaiva, joka on rakennettu puusta ja pahvista. Laiva on alunperin rakennettu ilmeisesti 1800-luvun alussa.







Alttaritaulu Ehtoollisen asettaminen. 

Unto Kaskin maalaus Irjanteen
kirkon sisältä.
Taulu sijaitsee Eurajoen
kunnantalolla. 

Eräs kiinnostava asia vielä Irjanteen kirkosta ja sen ympäristöstä on niin sanottu Ruumistie, joka on johtanut Irjanteelle Lapin ja Eurajoen nykyisellä rajalla sijaitsevasta Santolvin kirkkomäestä Rikantilan, Lutan, Sydänmaan ja Kaukomäen kautta. Vainajat tuotiin haudattaviksi Irjanteelle joko miesvoimin tai hevosen vetäminä. Ruumistie oli viimeinen taival. Nimi antaa kylläkin hieman yksipuolisen kuvan tiellä kulkijoista. Sanotaan, että Ruumistietä pitkin on tuotu vainajia aina Varsinais-Suomesta saakka, mikä on siihen aikaan ollut matkana hyvinkin pitkä.

Eurajoen teitä keskiajalla. 

Ruumispaarit, jossa teksti:
"Mitäs koreilet sinä wajwainen tuhka ja multa.
Nin se kuitengin sihen loppu.Tänäpänä kuningas huamena kuolut."

Lähteet:

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Ominainen - Kirottujen saari

Koska Turun saaristoon aiemmalla tekstillä päädyttiin, niin pysytään samalla alueella ja mennään hetkeksi Seilistä muutama kilometri länteen. Siellä, Nauvon ja Rymättylän välissä, sijaitsee Ominaisen saari (joskus myös Omenainen), jonka rannalla seisoo nykyisin iso rautainen risti. Saaren ranta on hankala ja kivikkoinen, joka on yksi syy siihen miksi purjehtijat karttavat paikkaa. Pelkkä vaikeakulkuinen ranta ei vielä saaresta tee kirjoittamisen arvoista, mutta se mikä tekee, on sen poikkeuksellisen karmiva historia.

Ominaisen ja Seilin sijainti kartalla

Aiemmin kirjoittamassani Seilissä oli ja on edelleen hautausmaa sairaille ja saarella muuten asuville, mutta Ominaisissa ei asuttu, eikä asuta. Hautausmaa siellä sen sijaan on ja se hautausmaa on tarkoitettu niille, jotka eivät muualle, siunattuun maahan, voineet tulla haudatuksi. Tällaisia olivat mm. murhaajat, itsemurhaajat ja kuolemaantuomitut. Näitä kirottujen sielujen ruumiita tuotiin saarelle vuosisatojen ajan haudattavaksi, tosin kuolleita ei useinkaan kirjaimellisesti haudattu, eikä heille kaivettu edes hautaa, vaan heidät tuotiin saarelle ilman arkkua ja heitettiin rantaveteen mätänemään, tai peiteltiin nopeasti sammaleella. Osa toki haudattiin, mutta silloinkaan ei käytetty arkkua ja vainajat kaivettiin 60-70cm syvyyteen hiekkaiseen maahan.

Tiettävästi rymättyläläiset toivat ruumiit saaren pohjoispäähän, nauvolaiset lounaispäähän ja mahdollisesti myös korppoolaiset käyttivät samaa aluetta.

Myös vainajan kuljetukseen käytetty vene, tai reki jätettiin syntisen vainajan saastuttamana rannalle, saattajien paetessa saarelta mahdollisimman nopeasti. Vainajan venettä on siis hinattu toisen veneen perässä ja talvella on käytetty rekeä. Saaren maine pelotti kuolleiden saattomiehiä eivätkä he kovin mielellään lähteneet vainajaa saarelle viemään. Saarta pelättiin yleisesti ja siitä kerrottiin kummitusjuttuja. Eräs niistä kertoo, että mikäli saarelle jostain syystä jouduttiin laiva ankkuroimaan, sen kiinnitysköydet katkesivat yöaikaan. Eräskin "merikarhu" oli nuorisoporukan kanssa rantautunut saaren rantaan ja pieni ryhmä mennyt soutuveneellä saarelle tarkoituksenaan yöpyä siellä. Illan hämärtyessä oli kuitenkin alkanut kuulua viheltelyä ja kivet olivat lennelleet, joten ryhmä otti nopeasti jalat alleen. Rantaan tullessaan he olivat huomanneet laivan keulaköyden irronneen, tai irroitetun.

Viimeiset vainajat haudattiin Ominaisiin 1850-luvun puolivälissä, mutta saaren synkkä historia jatkuu vielä pitkälle 1900-luvun puolelle. Sanotaan, että toisen maailmansodan aikana kotiutetut saksalaiset olivat Ominaisten kohdalla heittäneet mereen mukanaan olleet suomalaiset tytöt ja naiset, koska tiesivät, ettei heillä ollut asiaa Saksaan. Osa naisista hukkui uimataidottomina jääkylmään veteen, mutta osalle kohtalo oli vieläkin kauheampi, sillä he selvisivät saarelle, jossa kuolema oli vääjäämätön.

1960-luvulla kirkko julisti saaren hautapaikaksi, jolloin sinne pystytettiin myös alussa mainitsemani rautainen risti. Niihin aikoihin saarella tehtiin myös tutkimuksia, joiden myötä löydettiin luita ja veneen, tai reen osiksi tunnistettavia veistettyjä puun palasia.

Lähteet:

Lasse Sjöström - Ikivanha väylä Turusta Tukholmaan

Altti Holmroos - Saarilla sattunutta

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Seili - Saari ilman paluuta

Vuonna 1619 antoi mahtava ja oikeudenmukainen kuningas Kustaa II Aadolf käskykirjeen leprasairaalan perustamiseksi Turun läheisyyteen. Sairaalaan tultaisiin sijoittamaan kaikki Turun silloisten hospitaalien leprapotilaat, sekä mielisairaita ja muita kroonikoita.
Käskyn toteuttamiseksi koottiin toimikunta, joka koostui nimekkäistä ja vaikutusvaltaisista henkilöistä. He olivat valtakunnanneuvos Johan Skytte, Turun linnan herra Carl Oxenstierna, sekä Jochim Berends ja Johan Otteson. Sairaalan paikkaa alettiin kuumeisesti etsiä ja hyväksi paikaksi vaikoitui Seilin saari Turun saaristossa. Seili oli sinänsä melko luonnollinenkin valinta, koska se sijaitsi vilkkaan Turku-Tukholma-laivareitin lähellä, tarkemmin sanoen Nauvossa, n. 30km Turusta etelään ja siellä sijaitsi hiekkainen harju, joka sopi hyvin hautausmaaksi.

Kuva Seilistä vuodelta 1811

Seili oli ollut kruunun saari jo ainakin 1500-luvulta lähtien ja siellä tiedetään olleen Fogdeby niminen maatila, jota viljeli kaksi kruunun talonpoikaa. Leprasairaalan tullessa saarelle maatilan velvollisuuksiin kuului sairaalan omavaraisuudesta huolehtiminen ruuan ja eläinten rehun suhteen.
Tätäkin vanhemmasta historiasta kertovat alueella varmuudella olevat hautaröykkiö ja kuppikallio, jotka molemmat on ajoitettu esihistorialliseen aikaan, paikalta löytyy myös lisää röykkiöitä, joita ei vielä ole voitu ajoittaa, mutta jotka todennäköisesti ovat myös esihistoriallisia.

Turun Pyhän Yrjön (Yrjänän) hospitaalista, joka oli toiminut jo 1300-luvulta asti, tuotiin saarelle ensimmäiset potilaat, tässä ensimmäisessä vaiheessa heitä oli n. 20. Vuonna 1622 kaikki Turun hospitaalirakennukset poltettiin maan tasalle tartuntavaaran pelossa ja vuonna 1624 Seiliin tuotiin Turusta Pyhän Yrjön hospitaalin kirkko, joka kasattiin saarella uudelleen. Turussa sairaita hoidettiin myös Pyhän hengen huoneessa, josta niin ikään vuodesta 1624 lähtien toimitettiin sairaita Seiliin. Seiliin tuotavien potilaiden joukossa oli aikojen saatossa myös sotainvalideja, köyhiä, rampoja ja yhteiskunnan hylkiöitä. Sairaat asuivat pienissä mökeissä nykyisellä Kirkkoniemellä, josta on nykyisin maankohoamisen myötä tullut osa pääsaarta, kun taas mielisairaat asustivat pääsaaren puurakennuksissa. Kirkkoniemeen oli rakennettu 4 asuinrakennusta, leivintupa, sekä saunarakennus ja aiemmin mainittu kirkko; näiden väliin oli jätetty tila hautausmaalle. Rakennetuista puurakennuksista on enää nähtäissä vain kivijalkoja. Saarelle tultaessa potilaiden piti tuoda mukanaan 20 taalaria, sekä laudat ja naulat ruumisarkkuaan varten. Sairaat tiesivät saarelle jouduttuaan, että sieltä ei ollut enää paluuta.

Rahoitusta hospitaali sai mm. sakoista, kuten kuningas Kustaa II Aadolfin määräämä aatelisen Klaus Munckin kuolemantuomion muutos 400 taalarin sakoiksi Seilin leprahospitaalin hyväksi osoittaa. Samoin vuonna 1627 muutettiin vouti Antti Haren kuolemantuomio sakoiksi, joista 100 taalaria määrättiin Seilin lepraparantolalle. Parantola oli sinänsä hyvin harhaanjohtava nimitys, sillä spitaalipotilaille ei järjestetty varsinaista lääkärinhoitoa ja ensimmäisen kerran saarella vieraili lääketieteenoppinut vasta vuonna 1686. Myöhemminkään lääkärin läsnäolo saarella ei ollut yleistä. Pääasiallinen hoito oli sielunhoito ja saarelle perustettiinkin tuomiokapitulin päätöksellä papin virka samoihin aikoihin, kun potilaita alettiin saarelle tuoda. Hospitaalin johdossa olivat läänin maaherra ja Turun piispa, sekä paikallisesta valvonnasta vastasi Nauvon kirkkoherra.

Hoitohenkilökuntaa oli parantolan perustamisen aikoihin vaikea saada värvättyä, joten sairaat saivat pääsääntöisesti tulla toimeen omillaan. Tai olihan saarella se maatila, joka takasi, että ruokaa riitti, kuten myös paloviinaa, jota pidettiin yhtenä hoitomuotona Kupittaan lähdeveden ohella.

Kahtiajako spitaalisiin ja puhtaisiin oli hyvin ehdoton ja he eivät saaneet olla missään tekemisissä toistensa kanssa, myöhemmin rakennetussa kirkossa länsisiipi erotettiin aidalla ja portilla muusta tilasta ja siellä istuivat tautiset. Ehtoollisen he saivat kepin nokasta puhtaitten puolelta. Spitaalisia pidettiin Jumalan rankaisemina ja spitaalia Jumalan rangaistuksena ihmisen synneistä.

Hospitaalissa oli kerrallaan 28-60 potilasta ja kaikkiaan siellä tiedetään olleen 663 lepraa sairastavaa. Monet heistä tuotiin väkisin, sillä Seiliin joutuminen tarkoitti täydellistä eristäytymistä muusta maailmasta. Saarelle joutui tosin myös terveitäkin, sillä lepradiagnoosi saatettiin tehdä ihottuman perusteella ja oudosti käyttäytyvä vaimo saatettiin diagnosoida hulluksi. Kuolleisuus oli Seilissä korkea, jopa 20-30% sairaista menehtyi joka vuosi.

Isoviha kurjisti Suomen aluetta vuosien 1713-1721 välillä ja lopulta lähes autioitti koko Suomen.
Tämä tuntui myös Seilin saarella, jossa rakennukset rappeutuivat ja potilasmäärät vähenivät. Vain pääsaaren rakennuksia kunnostettiin. Isonvihan aikana saari joutui myös venäläisten ryöstämäksi, jolloin suurin osa hoitohenkilökunnasta ja potilaista pakeni nykyisen Ruotsin puolelle. Isonvihan jälkeen Seilin vanha kirkko todettiin niin huonokuntoiseksi, että se katsottiin parhaimmaksi purkaa. Vuonna 1733 samalle paikalle rakennettin uusi hirsirakenteinen ristikirkko, joka nykyäänkin on saarella. Tämän kirkon länsipäässä on leprapotilaille tarkoitettu ovi, kun taas etelässä oli terveiden ovi. 1700-luvun hirsirakennuksista on säilynyt kirkon ohella vain pappila.

Isonvihan jälkeen pelätty ja kammoksuttu lepra alkoi kuitenkin kadota Suomen alueelta ja Seiliin alettiin siirtää enenevissä määrin meilisairaita. Viimeinen leprapotilas, Eurasta kotoisin ollut Malin Matsdotter, haudattiin Seilin kirkkomaahan vuonna 1785. Sen jälkeen hospitaali siirrettiin pääsaarelle, jonne rakennettiin 1800-luvun alussa "hourujenhuone", eli mielisairaala. Ensimmäiset kivirakennukset rakennettiin Seiliin 1801-1803. Hospitaali toimi ainoastaan mielisairaalana vuosina 1785-1840 potilasmäärän ollessa 30-50 henkeä. Mielisairauksiin yritettiin samoja lääkkeitä, kuin aiemmin leprapotilaille, eli katumuksen harjoittamista, Jumalan sanan kuuntelemista, mutta myös turvan takaamista ihmisille, joilla ei välttämättä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä sen ajan yhteiskunnassa. Hoitokeinoina käytettiin myös työntekoa, sekä kylmiä kylpyjä ja tietenkin paloviinaa. Huoneiden seinille maalattiin symmetrisiä kuvioita rauhoittamaan potilaita.

Myös poliittinen toisinajattelu saattoi johtaa saarelle karkotukseen. Näin kävi eräälle Olof Normanille perheineen. Hän suututti kuningas Fredrik I:sen vaatimalla valtion ja kirkon erottamista toisistaan. Norman kuoli saarella 85-vuotiaana vuonna 1773.

Työntekoa Seilissä

1841 hospitaali muutettiin parantumattomasti mielisairaille tarkoitetuksi turvalaitokseksi ja vuoden 1851 laajennuksen myötä saaren potilaspaikkoja lisättiin 67:ään. Tällöin valmistui Turun kaupunginarkkitehdin P.J. Gylichin suunnittelema kivinen päärakennus. 1889 Seilistä siirettiin kaikki miespotilaat pois ja se toimikin aina lakkautamiseensa asti, vuoteen 1962, pelkästään naisille suunnattuna mielisairaalana. Naisten yleisin syy Seiliin joutumiselle oli näihin aikoihin lapsensa tappaminen. He olivat piikoja, jotka isäntä oli tehnyt raskaaksi ja sen jälkeen hylännyt. Naiset olivat tästä seonneet ja ottaneet lapseltaan hengen.

Kaiken kaikkiaan Seilin saarella toimi sairaala lähes 350 vuotta.

Sairaalan päärakennuksen lähellä olevan punaisen kaksikerroksisen talon Fyyrin viereisiin kallioihin on tehty kaiverruksia, joiden arvellaan olevan yhteydessä mielisairaalan toimintaan. Suurin osa kaiverruksista on kirjaimia, mutta myös vuosilukuja ja muita kuvioita on nähtävissä. Museovirasto on rekisteröinyt kaikki kaiverrukset. Lisätietoa ja kuvia Seilin rakennuksista ja kaiverruksista löytyy mm. seilinmuseokirkko-blogista.

Seilin hautausmaa sijaitsee kirkon takana. Perimätiedon mukaan spitaalisia olisi haudattu toiselle hautausmaalle, mutta arkeologit eivät ainakaan vielä ole muualta löytäneet luita, kuin kirkon takana olevalta hautausmaalta. Kirkon suunnasta katsottuna oikealla ovat potilaiden haudat. Paikalla on puisia valkoisia ristejä, joissa on enää vain naisten nimiä. Puuristien lahottua katsottiin, että hautapaikka oli uudelleen käytettävissä ja koska sairaala toimi viimeiset vuosikymmenet pelkästään naisille suunnattuna, ei yhtään miehen nimeä risteistä enää löydä. Hautakivet ja valurautaiset ristit olivat kalliita, joten potilaat saivat harvoin, jos koskaan sellaisia. Poikkeuksiakin on, kuten pappi Karl Isak Nordlund, jonka hauta on merkitty valurautaisella ristillä. Kirkon vasemmalla puolella on saarelaisten ja sairaalan henkilökunnan hautoja, rinteessä on rivissä useampi isompi hautakivi ja -risti Holländereiden suvun jäsenille, jotka toimivat monissa sairaalan korkeissa viroissa ja olivat erittäin arvostettuja.

Saarelta on useita kummitustarinoita mm. spitaalisten hengistä kirkon läheisyydessä, tai vanhasta keinutuolissa kiikkuvasta mummosta, sekä valekuristajasta, jonka ilmestyessä on herätty kuristavaan tunteeseen. Suuri osa tarinoista on taustaltaan traagisia ja traagisuutta Seilin saarella jo lähtökohtaisesti riittää. Tosin kaikki potilaat eivät Seilissä elämistä kokeneet niin pahaksi, kuten Keijo Alastalo, joka koulupoikana oli kesätöissä saarella, kertoo. Kerran hän oli kysynyt eräältä mielisairaalan potilaalta onko koskaan ajatellut hakevansa sieltä pois, johon potilas oli vastannut ettei hän sentään niin hullu ollut.
On jopa väitetty, että sota-aikana Seilissä olisivat potilaat kuolleet nälkään ja kärsineet enemmän, kuin rintamalla, Alastalo tyrmää tällaisen käsityksen ja sanoo, että siellä riitti aina ruokaa ja useille Seili oli myös turvapaikka. Vuonna 2011 100-vuotta täyttänyt, Seilin saarella 30 vuotta työskennellyt Signe Erfors kertoi, että Seilistä liikkuu liiankin synkkiä juttuja julkisuudessa. Hän kertoi, että "potilaat olivat iloisia ja vaikuttivat tyytyväisiltä, kun heitä kohdeltiin hyvin." 

Erään hieman kevyempiaiheisen tarinan mukaan suomenkielen eräs kovaa humalatilaa tarkoittava sana on peräisin Seilin lepraparantolan ajoilta, jolloin potilaat valmistivat saarella viinaa laiturilta myytäväksi ohimeneville laivoille. Kun Turkuun matkalla olleet merimiehet olivat nauttineet liikaa Seilin viinaa, sanottiin heidän olevan "täydessä seilissä."

Seilin historiasta riittäisi kymmeniä tarinoita. Tänä päivänä tarinat ovat mielenkiintoisia ja koko saaren historia on hyvin erikoinen ja värikäs. Vaikka kaikkien osalta saarella olo ei ollut pelkästään kärsimystä, kokivat toiset sen hyvin ahdistavaksi. Lyhyt katkelma erään potilaan vuodelta 1945 olevasta kirjeestä kertoo omaa tarinaansa tuntemuksista Seilin saarella: "Paikka, missä olen, on kyllä luonnon puolesta kaunis. Mutta jos on kysymys sairaalasta, niin tämä on vain sairaalan nimen taakse naamioitu pesäke, jossa meidän potilaiden sekä sielun että ruumiin voimat pyritään täällä maailman selän takana tuhoamaan." 

Suomen valtio luovutti vuonna 1964 Seilin hospitaalin rakennukset ja lähialueet Turun yliopistolle, joka perusti sinne tänä päivänäkin toimivan Saaristomeren tutkimuslaitoksen.

Tämä blogikirjoitus on hyvä lopettaa Zachris Topeliuksen sanoihin vuodelta 1845:

”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää. Inhimillinen myötätunto kai lausuu nämä sanat, mutta siitä huolimatta ne ovat kammottavat. Sillä riistäkää ihmiseltä kaikki, mitä hän maan päällä rakastaa: isänmaa, koti, leipä, omaiset, ystävät; riistäkää häneltä rakkaus, rauha ja itse elämäkin, mutta jättäkää hänelle toivoa, niin silloin hän ei vajoa avuttomana onnettomuuden pohjattomaan syöveriin; ottakaa häneltä toivokin, niin hän menehtyy. Seilin kovaosaiset kurjuuden lapset, teille ei maan päällä ole enää jäljellä mitään – ei mitään!”

Lähteet:

lauantai 13. helmikuuta 2016

Sammallahdenmäki - Varhaisen metallikauden aikainen hautausmaa

Kävimme tänään kauniin aurinkoisena talvipäivänä Sammallahdenmäellä, joka sijaitsee Rauman Lapin Kivikylässä. Sammallahdenmäki on Suomen alueen ainoa arkeologinen Unescon maailmanperintöluetteloon valittu kohde. Siihen se valittiin vuonna 1999 Suomen ja Skandinavian edustavimpana läntisen pronssikulttuurin kohteena. Se kertoo itsessään jo paljon paikan vaikuttavuudesta ja arvosta.

Sammallahdenmäen röykkiöalue sijaitsee kalliolla ja on kokonaisuudessaan noin kilometrin pituinen alue, jossa sijaitsee 36 kivistä koottua hautaröykkiötä. Eikä mitä tahansa röykkiötä. Alueen tunnetuin kohde on Kirkonlaattiaksi nimetty 19 x 18 metrin kokoinen ladelma, jollaista toista ei tunneta koko Pohjoismaissa. Toinen alueen merkittävä yksittäinen kohde on ns. Huilun pitkä raunio, joka jo kokonsa puolesta on vaikuttava. Se on nimittäin 24 metriä pitkä ja 8 metriä leveä. Suurin osa röykkiöistä on kuitenkin halkaisijaltaan n. 10 metriä. Tässä vaiheessa tulee väkisinkin mieleen, että mistä ihmeestä sen ajan ihmiset ovat nuo tuhannet ja taas tuhannet kivet keränneet?

Kirkonlaattia

Sammallahdenmäki on aiemmin ollut saari, mutta röykkiöiden rakentamisen aikana mäki oli jo osana mannerta ja sen länsipuolella avautui merellinen saaristonäkymä. Meren siirtyessä vähitellen kauemmas länteen se jätti jälkeensä pieniä järviä, joista yksi on Sammallahdenmäen länsipuolella nykyäänkin sijaitseva Saarnijärvi. Maankohoamisesta johtuen röykkiöt ovat ajoitettu pronssikaudelle, mutta niitä uskotaan käytettäneen vielä rautakaudenkin alussa. Röykkiöt sijaitsevat kalliolla viitenä erillisenä ryppäänä. Samallahdenmäellä on edustettuna lähes kaikki maastamme tunnetut röykkiömuodot.

Merenpinta sijaitsi pronssikauden alussa n. 30 metriä nykyistä korkeammalla ja kauden lopussa n. 20 metriä nykyistä korkeammalla. Korkeimmalla kalliolla, n. 43 metrin korkeudessa merenpinnasta olevat röykkiöt ovat ajoitettu ajanjaksolle 1400-1040 eaa. Tutkituista röykkiöistä nuorimmat ovat ajoitettu vuosiin 180 eaa.-90 jaa. ja ne sijaitsevat matalimmalla, eli n. 19 metrin korkeudella.

Röykkiö

Vuonna 1891 Volter Högman suoritti alueella ensimmäisiä tutkimuksia. Hän selvitti, että Huilun pitkän raunion pikkeuksellinen muoto on useiden peräkkäisten laajennusten tulos. Pitkään raunioon on mahdollisesti tehty useita hautauksia eri aikoina ja vainajat on kätketty sen kiveykseen polttamatta. Vuonna 2002 avattiin kahdeksan röykkiötä Sammallahdenmäen eri korkeudelta. Tutkimuksissa löydettiin kivikehiä, paasiarkkuja ja kivimuureja, näistä kuudesta löytyi palanutta ihmisen luuta, joten röykkiöihin on tehty polttohautauksia. Erään röykkiön sisältä löytyi spiraalimainen kuvio, joka on ainutlaatuinen Suomessa. Ainoa esinelöytö oli sarjarannerenkaan katkelma. Samanlaisesta sarjarannerenkaasta oleva ehjä rengas on löydetty Porin Rajakalmiston yhdestä varhaisrautakautisesta haudasta.

Aluetta on merkitty käpälikkö/hannunvaakuna-kylteillä

Huilun pitkä raunio

Huilun pitkä raunio

Sammallahdenmäen röykkiöille tyypillinen piirre ovat paasiarkut, jykevistä kivipaasista, tai hiekkakivilaatoista tehdyt arkkumaiset rakenteet, jotka koostuvat joko pääty- tai sivupaasista, tai molemmista. Paasiarkku on saattanut hautaushetkellä sisältää vielä puisen arkun, tai vainaja on kiedottu eläimen taljaan. Paasiarkkuun on saatettu sijoittaa myös polttohaudatun vainajan luut. On mahdollisesti ajateltu, että arkut ovat estäneet vainajia palaamasta elävien maailmaan takaisin, sillä jos ruumista ei poltettu, vainaja saattoi jäädä vaeltamaan elävien keskuuteen.

Paikallishistoriassa röykkiöt mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1878 ja vaikka alue on ollut paikallisille ihmisille merkityksellinen, vanhoihin karttoihin niitä ei kuitenkaan ole merkitty. Tämä voi johtua siitä, ettei niitä ole nähty merkitsemisen arvoisiksi, tai sitten kartantekijät vain eivät ole olleet tietoisia alueesta.

Kirkonlaattiaan liittyy mielenkiintoinen uskomustarina, johon, niin kuin moneen muuhunkin vanhaan tarinaan, liittyy hiisien ja ihmisten välinen kilpailu. Kirkonlaattian kerrotaan syntyneet niin, että hiidet ja ihmiset alkoivat kilpailla kummat rakentavat kirkon nopeammin. Voittaja selviäisi sillä, kumpi soittaisi kelloa aiemmin. Hiidet alkoivat rakentaa kirkon pohjaa, mutta ihmiset nostivat vain kaksi pylvästä pystyyn, jonka väliin asettivat kellon ja soittivat sitä. Hiidet jättivät rakentamisen kesken ja suutuspäissään alkoivat heitellä kiviä kohti Rauman Lapin kirkkoa. Kirkonlaattia oli rakennelmana niin iso, että ihmiset eivät voineet ajatella muuta, kuin että se oli jättiläisten ja hiisien rakentama ja sen laajuus ei voinut liittyä muuhun kuin kirkkoon ja sen rakentamiseen.

Kirkonlaattia

Maailmanperintöstatuksen myötä Sammallahdenmäen merkitys esihistoriallisena kulttuurikohteena ja osana satakuntalaista kulttuuriympäristöä on kasvanut ja nykyään alue tunnetaan ympäri maailmaa; tämän huomaa hyvin alueen opastaulun luona, jonka yhteydestä saa opasvihkosia usealla eri kielellä.

Lähteet:

perjantai 22. tammikuuta 2016

Ulvilan keskiaikainen Pyhän Olavin kirkko

Ajelin tänään Ulvilan keskiaikaiselle kirkolle, tarkoituksenani kuvata sitä niin ulkoa, kuin sisältä. Sisäkuvat jäivät tällä kertaa kuitenkin ottamatta, sillä kirkko ei ollut avoinna. Päivitän tämän tekstin kuvat viimeistään kesällä, kun pääsen myös sisälle kuvaamaan. Siihen asti muutama hyvä sisäkuva löytyy mm. täältä.

Pari viikkoa sitten kirjoitin Ulvilan Liikistostä ja tämä teksti jatkaa suoraan siitä, sillä Ulvilan kirkkoperinne Liikistön jälkeen siirtyi sen nykyiselle paikalle, n. 1,5 km päähän Liikistöstä, silloisen keskiaikaisen kaupungin läheisyyteen. Ulvilan Pyhän Olavin kirkko on ainoa jälki, joka Ulvilassa on säilynyt sen keskiaikaisesta menneisyydestä.

Kirkon pääovi

Kirkko hautausmaalta katsottuna

Milloin kirkko sitten rakennettiin nykyiselle paikalle? Tästä on taatusti yhtä monta näkemystä, kuin on kertojaakin ja täyttä varmuutta asiaan ei ole. Ensimmäinen vaihtoehto kirkon rakentamisajankohdaksi on heti vuoden 1332 jälkeen, jolloin Piispa Pentti antoi määräyksen kivikirkon rakentamisesta. Tämä on saattanut tarkoittaa Liikistön toista kirkkoa, tai nykyistä kirkkoa.
Kirkon ympärillä oleva hautausmaa vihittiin joka tapauksessa käyttöön vuonna 1347, eli hieman ennen kuin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen myönsi Ulvilalle kaupunkioikeudet vuonna 1365. Ulvila oli siihen aikaan Ruotsin valtakunnan pohjoisin kaupunki.

Tiedetään myös, että Ulvilan kirkko vaurioitui pahoin tulipalossa vuonna 1429, jonka jälkeen sinne hankittiin nykyäänkin esillä olevaa esineistöä, kuten krusifiksi ja Pyhää Olavia esittävä veistos. Olisi loogista, että tuo palanut kirkko oli aiemmin samalla paikalla ollut puinen kirkko, jonka tuhouduttua kivikirkkoa alettiin rakentaa. Tähän ei kuitenkaan täsmää aiemmin mainitsemani Piispa Pentin määräys nimenomaan kivikirkon rakentamisesta. Aikaa määräyksen ja palon välillä on lähes 100 vuotta. 

Sisäholvit kirkkoon kuitenkin rakennettiin vasta 1480-1490-luvuilla ja Markus Hiekkanen väitti väitöskirjassaan, että koko kirkko olisi rakennettu silloin. Myöhemmin hän myöhäisti entisestään arviotaan ja kertoi uskovansa kirkon rakennetun vuosien 1495 ja 1510 välillä. Ajoitus on perusteltu mm. rakennuksen piirteillä ja kirjallisilla lähteillä. Tuskin millään muulla Suomen alueen kirkolla on yhtä laajaa arviota sen rakennusvuodesta, kuin Ulvilan kirkolla. Arviot ajoittuvat siis vuosien 1332 ja 1510 välille.

Yksi mielenkiintoisimmista seikoista ikäasiassa on vuonna 2004 kirkon pohjoisseunustalta löytynyt aarre. Ja nyt ei puhutakaan ihan mistä tahansa aarteesta, vaan todellisesta löydöstä. Nimittäin Suomen suurimmasta keskiaikaisesta raha-aarteesta. Aarre sisälsi kaikkiaan 1474 hopearahaa, jotka edustavat 11 keskiaikaista rahatyyppiä. Kolikot olivat nahkaisessa pussissa ja pussi kookkaassa tinatuopissa. Pussi painoi 1,2 kg.
Kätkö on tehty todennäköisesti 1300- ja 1400-lukujen taitteessa, sillä uusin kolikko on vuodelta 1390. Voiko siis olla mahdollista, että koko kirkko olisi rakennettu vasta 100 vuotta aarteen kätkemisen jälkeen. Sitä ei tunnu kukaan tietävän, kuten ei rahojen kätkijääkään. Vieläkin erikoisemmaksi asian tekee se, että kivikirkon alin antura on rakennettu aarrekätkön alle. Miksei aarretta löydetty kivikirkon rakennusvaiheessa?

Aarre on kuitenkin valtava. Arvion mukaan sen arvo on ollut 28-29 silloista Ruotsin valtakunnan markkaa ja sillä olisi voinut ostaa pienen maatilan. Vertailuna summan suuruuteen voidaan pitää Ulvilan kaupungin vuonna 1400 kuninkaalle maksamaa veroa; se oli vuodessa 20 markkaa. Aarre on nähtävissä Satakunnan museossa.

Kirkon pohjoisseunusta. 

Nahkainen pussi, sekä tinakannu kansineen

Aarteen rahoja


Niin tai näin, kirkko oli kuitenkin valmis viimeistään 1510 ja siinä oli kolme hienoa ja Suomessa ainutlaatuista tiiliholvia sisäseinäpylväineen. Tämän jälkeen kirkkoa on korjattu usein, keskimäärin kerran sukupolvessa. Kirkossa on nykyisin aiemmin mainittujen krusifiksin ja veistoksen ohella keskiaikainen veistosryhmä Pyhä Anna kolmantena, vanha kuoripenkki, edelleen käytössä oleva 1490-luvulta peräisin oleva ehtoolliskalkki, vuonna 1657 lahjoituksena saatu saarnatuoli, 1600-luvun lopulta oleva kaappimallinen alttaritaulu, kuninkaanpenkit, joista ainakin toinen on valmistettu Kustaa III:n vierailua varten 1790-luvulla, sekä ulvilalaisten aatelissukujen hautavaakunat.



Kirkon kuorirakennuksessa on viisi hautaa ja asehuoneessa yksi hauta, jota ei ole ilmeisesti koskaan käytetty. Kirkkoon on haudattu Axel Kurck, josta kirjoitin aiemmin, sekä Savonlinnan linnaläänin käskynhaltijana toiminut Gödik Fincke, josta kirjoitan myöhemmin. Fincke kuoli Ulvilassa sijaitsevassa Sunniemen kartanossa. Samassa haudassa hänen kanssaan on hänen vaimonsa Elisabeth Boije. Näiden kolmen hautakivet ovat esillä asehuoneessa. Kolmen muun haudan vainajien henkilöllisyyttä ei tunneta.

Asehuoneessa on myös muita hautakiviä, niistä vanhimmat ovat todennäköisesti peräisin Liikistön hautausmaalta, josta ne myöhemmin siirrettiin nykyiseen kirkkoon. Markus Hiekkasen mukaan ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että kivet olisivat milloinkaan olleet Liikistössä, vaan että nykyisen kirkon paikalla olisi ollut aiemmin puinen kirkko, jossa kivet ovat alkujaan olleet. Kivien joukossa on 1300-luvulla kuolleiden saksalaisten kauppiaiden Herbordus Wiperenvorden, Tidemannus de Cumen, sekä Arnoldus Stolten kalkkikivestä veistetyt hautakivet. Vanhin vuosiluvun sisältävistä hautakivistä on vuodelta 1313. Hautakivessä näkyy edelleen osa sen tekstistä, joka kuuluu: "Pyhän Johannes Kastajan päivän aattona Herran vuonna 1313 kuoli Herbordus de Wiperenvorde. Rukoilkaa hänen puolestaan."  Toisen hautakiven säilyneestä tekstistä voidaan lukea: "Herran vuonna 1318 kuoli Tidemanus de Cume." Kolmannessa kivessä, joka on vuodelta 1345, näkyy teksti: "Viidentenä päivänä ennen Bartolomeuksen päivää (18.8.) Herran vuonna 1345 kuoli Arnoldus Stolte. Rukoilkaa hänen puolestaan." Neljännessä hautakivessä mainitaan nainen, jota ei ole pystytty tarkemmin identifioimaan, kivi kertoo: "Herran vuonna 1380, Pyhän Mikaelin päivän jälkeen, kuoli Anna. Rukoilkaa hänen puolestaan." Ulvilan kirkon vanhimpana hautakivenä pidetään kuitenkin pelkän puumerkin sisältävää kiveä, jonka on arveltu ajoittuvan 1200-luvulle.

Kirkon vieressä sijaitsee kellotapuli, jonka on suunnitellut porilainen timpuri Jaakko Winberg. Se on peräisin 1750-luvulta. Kirkon läheisyydessä sijaitsee myös Saaren kartano, Ulvilan pappilat, sekä Ulvilan keskiaikaisen kaupungin autioitunut paikka. Kirkosta Poriin päin katsottuna, Kokemäenjoen vastarannalla sijaitsee Koiviston kartano, jonka Kustaa Vaasa perusti kuninkaankartanoksi vuonna 1557.

Kellotapuli

Museovirasto on määritellyt Ulvilan Pyhän Olavin kirkon ympäristöineen yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.

Lähteet:

torstai 14. tammikuuta 2016

Porin keskustan vanhat kirkot ja hautausmaat

Tänään olikin täydellinen ilma lähteä kuvailemaan hieman Porin menneisyyttä, vaikka haluamastani menneisyydestä ei juuri mitään jäljellä olekaan. Paikat kuitenkin ovat, siksi tämän tekstin ohessa on aiempaa enemmän kuvia.

Mahdollisesti moni Porissa käynyt tietää, että vuonna 1863 valmistunut Keski-Porin kivinen kirkko seisoo komeana Kokemäenjoen rannalla ja että nykyinen hautausmaa löytyy Käppärästä, jossa seisoo myös Juseliuksen mausoleumi. Kuten olettaa saattaa, tässä ei ole kuitenkaan koko totuus Porin kirkoista ja hautausmaista.

Porin Vanha hautausmaa sijaitsee melko lähellä Porin keskustaa, Maantiekadulla, vesitornin vieressä. Tätä Vanhaa hautausmaatakin vanhempi hautausmaa sijaitsi aivan keskustassa, entisen Porin Oluttehtaan, Hallituskadun ja Satakunnan museon alla. Tällä kohdalla sijaitsi aikoinaan myös Porin kaksi vanhinta kirkkoa. Niin hautausmaasta, kuin kirkoista, ei ole jäljellä muuta, kuin muistomerkki museon terassilla.

Museon terassilla oleva muistomerkki

Oikealla Satakunnan museo, vasemmalla
entisen Porin Oluttehtaan varasto ja
Nybergin talon (Widbomin talo) paikka

Palataan siis ajassa taaksepäin aina vuoteen 1558. Juhana-herttua, tuleva kuningas Juhana III, perusti silloin Porin kaupungin. Hän käski myös Ulvilan keskiaikaisen kaupungin asukkaita muuttamaan Poriin. Näin Porin ja Ulvilan historia sitoutuu hyvin tiiviisti yhteen.
Juhana-herttua suunnitteli vuonna 1589 kivikirkon rakentamista Poriin, mutta tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, kuten ei aiemmin suunniteltu linnan rakentaminenkaan.
Pori sai kuitenkin ensimmäisen kirkkonsa, tosin puisen, aiemmin mainitun museon kohdalle.
Kirkon oven yläpuolella oli punainen kivi, johon oli kaiverrettu kaupungin perustamisen vuosiluku 1558. Kirkon erillinen kellotapuli oli varustettu kahdella kirkonkellolla, sekä aikaa näyttävällä "säijärikellolla", eli tornikellolla. Kirkossa oli todennäköisesti myös urut, joka oli tähän aikaan hyvin harvinaista.
Kirkko sijaitsi hirsiaidan ympäröimällä kirkkomaalla, se oli rakennettu puusta, laudoitettu ja maalattu punaiseksi ja siinä oli tervattu paanukatto. Sisältä kirkko oli yksinkertainen, mutta arvokas ja kirkko saikin vastaanottaa arvokkaita lahjoituksia niin kaupunkilaisilta, kuin kaupungin ympäristön aatelisilta. Toinen kirkon kelloista soitettiin rikki kuningas Kaarle X Kustaan kuolinsoitossa vuonna 1660 ja kaupungilla ei ollut varaa sen korjaamiseen, saati uuteen kelloon. Vaikka tämä Porin vanhin kirkko säilyikin jopa kuudesta kaupunkia kohdanneesta tulipalosta, koitui kaupungin seitsemäs palo 28.5.1698 sen kohtaloksi, hävittäen samalla lähes koko kaupungin.

Porin kartta vuodelta 1696 aseteltuna nykyisen
asemakaavan päälle. Kirkko ja hautausmaa
näkyvät ylhäällä vasemmalla. 


Pori nousi kuitenkin tuhkasta ja uusi kirkko rakennettiin samalle paikalle vuonna 1701. Kaupungin uudelleenkasvun esteenä oli hetken aikaa Isoviha, jonka tieltä kaupunki lähes autioitui askukkaiden muuttaessa ketkä meren yli, ketkä lähimpiin kyliin. Isovihan aikana kaupunkia kohtasi valtava tuho, kun kokonaisia perheitä vietiin pois ja taloja, myllyjä, sekä aittoja ryöstettiin, tuhottiin ja poltettiin. Poriin kohdistui venäläisten sotajoukkojen tuoma Isovihan kurimus vain neljän kuukauden ajan 1713-1714, mutta kesti vuosia ennen kuin kaupunki pääsi jälleen jaloilleen.

Nyt oli kuitenkin palosta ja Isovihasta selvitty ja uusi kirkko seisoi vanhalla paikallaan, jossa vanhempi kirkko oli 150 vuotta seissyt. Edellisestä palosta saatiin pelastettua joitain kalleuksia ja uusia lahjoituksia tuli tasaisesti. Tämä uudempikin kirkko oli punaiseksi maalattu ja sen sisälle oli vuonna 1752 koristemaalauksia maalannut vaasalainen maalari Hjulström. Kirkko oli muutoinkin hienosti sommiteltu koristeilla ja marmoroinneilla. Kirkon ovella oli myös tallella se punainen kivi, johon oli kaiverrettu 1558. Yksi hienoimpia elementtejä oli kuitenkin uudet urut, jotka kirkko sai vuonna 1774.
Kirkkoa korjattiin ja jatkettiin useasti ja vuonna 1825 se uudistettiin ristikirkoksi. Ympäröivälle hautausmaalle oli istutettu tuuheita jalavia. Tämä kirkko selvisi yhdestä, vuoden 1801, palosta, kuin ihmeen kaupalla, kaupunkilaisten pelastaessa sen lähes varmalta tuholta. Lopulta järjestyksessä kaupungin yhdeksäs ja viimeinen palo 22.5.1852 vei sen kuitenkin mukanaan.
Tämäkin palo tuhosi lähes koko kaupungin ja pakotti osan kaupunkilaisista muuttamaan maakuoppiin, "kuoppakaupunkiin", nykyisen VI:n kaupunginosan paikalle.


Porin kaupungin pienoismalli Satakunnan museossa, joka
esittää kaupunkia ennen sen paloa 1852.
Kirkko edessä oikealla, raatihuone vasemmalla. 



Teatterin seinässä oleva muistokyltti paikasta,
josta palo sai alkunsa vuonna 1852

Kuoppakaupungin muistolaatta vesitornissa

Kuitenkin jo vuoden 1801 palon jälkeen alettiin suunnitella uutta hautausmaata, koska kirkon viereisen hautausmaan katsottiin levittävän tauteja, sekä se aiheutti luonnollisesti myös hajuhaittoja. 250 vuoden aktiivisen hautausmaan käytön seurauksena oli hautausmaan maa kohonnut neljä kyynärää, eli jopa yli kaksi metriä, mittaustavasta riippuen. Uusi hautausmaa vihittiin käyttöönsä 11.6.1809.

Uuden hautausmaan paikaksi valikoitui silloisen kaupungin ulkopuolella ja länsilaidalla oleva Hampustenmäki, jossa sijaitsi tuulimyllyjä, sekä kaupungin vaivaistalo.

Tämä hautausmaa kulkee nykyisin nimellä Porin Vanha hautausmaa ja sen vierellä on vuonna 1936 valmistunut vesitorni. Alunperin hautausmaa oli vajaan hehtaarin kokoinen, 1830-luvulla se laajennettiin kaksinkertaiseksi ja 1850-luvun lopulla n. kolmen hehtaarin kokoiseksi. Vuonna 1884 hautausmaa jäi pois käytöstä, osittain sen täyttymisen, mutta myös terveydenhoitoasetuksen vuoksi. 1890-luvulla sen koko pieneni viereisen junaradan rakentamisen vuoksi. Tästä asti sitä on hoidettu puistona.

Vesitorni ja Vanha hautausmaa Valtiosillalta kuvattuna

Vanha hautausmaa

Vanha hautausmaa ja vesitorni

Vuonna 1816 hautausmaan ympärille rakennettiin nykyisinkin paikalla oleva kivinen aita, jossa on kaksi rautaista ristikkoporttia. Aidan vierellä kulki kaupunkiin johtava Pohjanlahden rantatie, eli Vanha Turuntie, jonka myötä kulki Turun ja Korsholman linnojen välinen yhteydenpito. Tästä tiestä on jäljellä lyhyt mukulakiveyksen pätkä vesitornin vierellä, sekä muistomerkki.

Vanhan hautausmaan kiviaitaa

Vanhan hautausmaan kiviaita ja portti

Pätkä vanhaa Pohjanlahden rantatietä

Vanhojen kirkkojen ympärillä sijainnut hautausmaa oli palon jälkeisen uuden kaavoituksen myötä kadotettu ja unohdettu, mutta unholaan se ei suostunut jäämään. Se muistutti itsestään ensimmäisen kerran 1910-luvulla, kun Nybergin taloa (Widbomin talo) rakennettiin alueelle. Seuraavaksi 1960-1980-luvuilla, kun alueelle rakennettiin mm. Oluttehdasta ja Satakunnan museota siellä nähtiin ylös kaivettavan luita.
Löydetyt luut on viety nykyiselle uudelle, eli Käppärän hautausmaalle, jossa on ”Menneiden sukupolvien ja unohdettujen vainajien” muistomerkki. Tällä paadella kunnioitetaan ensimmäiseltä hautausmaalta siirrettyjä vainajia.

Ensimmäiseltä hautausmaalta löydettyjä luita Nybergin 
talon rakentamisen yhteydessä.


Porin kaupunki järjestää opastettuja kävelykierroksia Porin Vanhalle hautausmaalle, jossa kerrotaan tarkemmin alueelle haudatuista ihmisistä, heidän ajastaan ja elämästään. Oluttehtaan aluetta, eli Karhukorttelia, puretaan parhaillaan uuden rakennuskannan tieltä, nähtäväksi jää paljastuuko alueelta edelleen merkkejä siitä vieläkin vanhemmasta hautausmaasta.

Lähteet:

Porin kaupungin historia, 1899