Rauman kirkot - Pyhän Ristin kirkko ja Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Aloitan tämän näin kevyesti sanomalla, että Vanha Rauma on yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista kohteista Suomessa. Jos minun pitäisi antaa muutama kohde Suomesta jollekin täysin tietämättömälle henkilölle, olisi Vanha Rauma yksi niistä. Näen itseni asumassa siellä ja kulkemassa niitä vanhoja katuja, kirjoittamassa, istumassa kahviloissa, elämässä rauhallista elämää ja hengittäen historiaa.
Käykää siellä, varsinkin kesällä, voin taata, että se kannattaa.

Mutta sitten asiaan. Aiheena ovat Vanhan Rauman sydämessä sijaitsevat kirkot. Tai oikeastaan kirkko ja toisen kirkon rauniot. Molemmat kohteet ovat hyvin ainutlaatuisia ja mieleenpainuvia.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Pyhän Ristin kirkko

Rauman kaupunki sai privilegionsa vuonna 1442, mutta luonnollisesti jo tätä ennen on Pyhän Kolminaisuuden kirkon ympäristössä ollut asutusta ja elämää. Kirkon paikka on ollut kaupungin kaakkoiskulmassa, Turkuun johtavan tien vieressä. Pyhän Kolminaisuuden kirkon paikalla on ollut ensimmäinen puukirkko 1400-luvun alkupuoliskolta lähtien. Voidaan olettaa, että puukirkko paikalle rakennettiin kauppaoikeuksien myöntämisen jälkeen. Kauppaoikeuksista on maininta vuodelta 1413 Erik Pommerilaisen laatimassa verokirjassa. Puukirkon viereen rakennettiin kivisakaristo, joka oli erillään runkohuoneesta. Puukirkko on purettu kaupunkiprivilegioiden saamisen jälkeen 1400-luvun puolivälissä ja sen tilalle rakennettiin kivinen runkohuone, johon liitettiin aiemmin rakennettu sakaristo. Tämä tapahtui ilmeisesti vuosien 1495-1505 välissä. Kirkkoa kunnostettiin vuosina 1592 ja 1599, mutta kirkon holvikatto sortui talvella 1633-1634. Vuodelta 1635 on maininta kirkon katon kunnostuksesta, mutta vuonna 1640 kirkko paloi, eikä sitä enää kunnostettu varojen puutteen vuoksi. Kaupunkikirkoksi tuli täten entinen luostarikirkko, eli Pyhän Ristin kirkko. Tämän jälkeenkin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon haudattiin ihmisiä, viimeisimmät 1850-luvulla. Kirkon seinäkiviä käytettiin 1810-luvulla, kun Pyhän Ristin kirkkoon rakennettiin länsitorni, täten nämä kaksi kirkkoa linkittyvät hyvin vahvasti keskenään.

Paikalla oleva muistolaatta, jossa huomiota herättää
1300-lukua koskeva rakennusajankohta. Laatta kaipaisi
siis pientä päivitystä. 

Rauniot kokivat hävitystä vielä useasti, mutta ennen kaikkea isovihan aikana. Silloin holveista, ikkunoista ja oviaukoista purettiin tiiliä.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioilla näkee mielenkiintoisia yksityiskohtia. Yksi niistä on sakariston vinous runkohuoneeseen nähden. Tällaiset asiat ovat tavallaan pikkuseikkoja, mutta itse pidän niitä mielenkiintoisina yksityiskohtina. Samasta paikasta löytyy myös ullakon oviaukko, sekä ullakon portaiden alaosa. Tästä linkistä näkyy kirkon pohjapiirustus.

Rauniot kohoavat parhaimmillaan kolmeen metriin ja kirkon ulkomitat ovat 29,2 x 15,7 metriä.

Ulkoneva sakaristo, joka rakennettiin jo paikalla
olleen puukirkon aikaan. 

Sitten se toinen kirkko, eli Pyhän Ristin kirkko, joka oli alunperin fransiskaanikonventin kirkko ja joka rakennettiin kaupungin syrjään, pitkän lahden pohjukkaan, eli kaupungin pohjoispuolelle. Nykyisin se on Rauman joeksi mataloituneen entisen lahden rannalla. Ensimmäinen kirjallinen tieto konventista on vuodelta 1449. Keskiaikaisissa lähteissä ei ole mainintaa konventin rakennuksista ja onkin mahdollista, että paikalla on sijainnut alunperin 1420-luvulla rakennettu puukirkko. Nykyinen kivikirkko rakennettiin mahdollisesti vasta 1515-1520 -luvulla. Näihin vuosilukuihin liittyen tosin löydän jatkuvasti pienoisen ristiriidan, sillä monet artikkelit kertovat piispa Arvid Kurjen olleen Raumalla vihkimässä tätä kirkkoa käyttöön 14.9.1512. Niin tai näin, kirkko on 1500-luvun alusta ja täten se onkin ainoa säilynyt keskiaikainen rakennus Raumalla.

Fransiskaanikonventti lakkautettiin uskonpuhdistuksen myötä vuonna 1538 ja luostarialue muutettiin ensin luterilaisen seurakunnan pappilaksi ja Kustaa Vaasan määräyksestä vuonna 1551 kuninkaankartanoksi. Kirkkoa käytettiin kuitenkin ilmeisesti luostarin lakkauttamisen jälkeenkin, koska sen lasisia ikkunoita on korjattu 1580-luvulla.

Kellotapuli kirkkoon valmistui 1650-luvulla. Rauman viimeisin suuri tulipalo kuitenkin tuhosi kaupunkia vuonna 1682 ja tällöin myös Pyhän Ristin kirkko koki kovia. Kirkon katto ja kellotapuli paloivat, jotka kuitenkin nopeasti korjattiin; tai toisin sanoen katto korjattiin, kellotapuli rakennettiin uudelleen, nyt kirkon länsipuolelle. Tämäkään kellotapuli ei tosin ole nykyään kirkossa oleva, sillä se purettiin huonokuntoisena 1800-luvun alussa. Sitten rakennettiin väliaikainen tapuli ja lopulta vuonna 1816 valmistui nykyinen länsitorni Pyhän Kolminaisuuden kirkon kivistä.

Kirkon eteläpuolen eteishuone on vuodelta 1862 ja kuorin pohjoisosan eteishuone vuodelta 1891. Kirkon länsi- ja eteläovien edessä on ilmeisesti ollut kivirakenteiset eteishuoneet jo 1600-luvulla.
Sakariston länsiseinän viereen valmistui tiilirakenteinen luuhuone vuonna 1749, joka kuitenkin purettiin vuonna 1891. Luuhuoneen perustukset löytyivät vuoden 1939 kaivauksissa.

Paljon vuosilukuja ja paljon muutoksia, kun on rakennettu ja purettu, sekä on tuhoutunut ja uudelleen rakennettu. Tämän päivän Pyhän ristin kirkko on kuitenkin todella vaikuttava kirkko, niin ulkoa, kuin sisältä.

Sisällä nimittäin kirkon komeus pääsee vasta todella oikeuksiinsa. Sitä koristavat 1500-luvun
seinä- ja holvimaalaukset, joiden pääaiheena on Neitsyt Maria. Ne esittävät tiivistetysti koko raamatullisen pelastushistorian. Kirkon kiinteään sisustukseen kuuluva pohjoissaksalainen saarnastuoli 1620-luvulta on hienoimpia renessanssiajan puunveistotaiteen tuotteita Suomessa. Länsi- ja pohjoislehterien kaiteissa olevat apostolimaalaukset ovat 1760-luvulta ja urkufasadi on vuodelta 1787.

Kirkon lisäksi muista konventtiin kuuluneista rakennuksista ei ole tietoa. Kirkon pohjoispuolella sijaistevaa kirkonkellaria on toisinaan pidetty keskiaikaisena. Siitä ei kuitenkaan ole kirjallista tietoa ennen 1700-lukua, jolloin siellä säilytettiin ehtoollisviiniä. Onkin esitetty, että kellari olisi 1600-luvulta. Myöskään konventin aikaisesta hautausmaasta ei ole säilynyt tietoja, mutta kirkon länsi- ja eteläpuolella olevaa kirkkotarhaa on alettu käyttää vasta 1700-luvun alussa.

Pyhän Ristin kirkko koki kovia vielä myöhemminkin, sillä vuonna 1967 kirkon tornirakennelmassa riehui tulipalo, joka saatiin onneksi nopeasti kuriin ja lopulta tilanteesta selvittiin melko vähäisin vaurioin.

Lähteet:

Päivi Hakanpää: Rauma-Raumo - Kaupunkiarkeologinen inventointi

Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1513

Irjanteen kirkko - Satakunnan vanhin puukirkko

Pitkään olen ollut aikeissa kirjoittaa Irjanteen kirkosta, mutta aina se on jäänyt. Kauan kesti myös, että pääsin kirkon sisälle kuvaamaan. Nyt on sekin hoidettu.
Irjanteen kirkolla on tullut useasti käytyä. Irjanne sijaitsee siis Eurajoella, Porin ja Rauman puolessavälissä. Kirkon alue on paikkana jotenkin, kuin toisesta maailmasta. Kirkon pihalle ja kirkkomaalle kuljetaan kellotapulin läpi, tai sen vieressä olevasta pienestä portista ja on tämän, sekä kirkkomaalla olevien suurten puiden vuoksi, hyvin suojaisen ja suljetun oloinen. Itse kirkko on pieni ja hyvin sievä olemukseltaan. Kirkkoa ympäröi vanha hautausmaa, jossa näkyy edelleen muutamia peltisiä, rautaisia ja kivisiä muistomerkkejä. Hautausmaata, eli täten lähes koko kirkon aluetta ympäröi pieni kivinen muuri. Hautausmaalle on viimeksi haudattu vainajia 1800-luvulla.

Tällä paikalla on ollut kirkko 1200-, tai viimeistään 1300-luvulta lähtien. Alkuperäisen kirkon suojeluspyhimys oli itse pyhä Pietari. Nykyinen kirkko on kolmas kirkko samalla paikalla ja muistona Ala-Satakunnan ns. uhrikirkoista. Irjanteen kylä asutettiin varhaiskeskiajalla.
Nykyinen Eurajoen kirkonkylä perustettiin 1400-luvulla ja Irjanne jäi tuolloin omaksi rukoushuonekunnaksi. Nykyinen kirkko on osa Irjanteen kylän valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä.

Lainamakasiini, kellotapuli ja ruiskuhuone, jonka vierellä
näkyy Åke Tottin muistokivi. 

Irjanteen kirkko 1930-luvulla. 

Kirkon vieressä olevan hautasmaan takana pauhaa koski, johon ensimmäisen sahan perusti sotamarsalkka Åke Tott 1630-luvun alussa. Hänen muistokivensä löytyykin kirkon pihamaalta näkyvältä paikalta. Kirjoittelin Tottista aiemmin ja päivityksessä on myös kuva muistomerkistä.
Kirkkomaalla on myös taideteos Elämänpuu, jonka on veistänyt Marjatta Weckström. Se on hankittu Mirjam Lahdenrannan testamenttilahjoituksen varoilla.

Etualalla Elämänpuu -taideteos. 

Irjanteen kirkko, kolmas samalla paikalla oleva, on Satakunnan vanhin puukirkko. Se on malliltaan puinen pitkäkirkko, jonka sivuilla on kylkiäiset; kirkko on paanuilla katettu ja se rakennettiin Merimaskusta kotoisin olevan Carl Jacobsson Killaisen johdolla vuonna 1731. Kirkon vieressä on lounaissuomalaista tyyppiä oleva barokkimallinen kellotapuli, jonka rakennusmestarina toimi Thomas Ravonius ja se valmistui 1758. Kellotapulin vieressä oleva lainajyvästö, eli lainamakasiini, valmistui 1833 ja toimii nykyään kotiseutumuseona. Pieni ruiskuhuone valmistui 1908.

Kirkossa ei ole urkuja, eikä lämmitystä. Alttaritaulu on Ehtoollisen asettaminen, mutta sen tekijä on kadonnut historian hämärään ja jäänyt tuntemattomaksi. Istumapaikkoja sisällä on n. 200. Maininnan ansaitsee myös kirkkolaiva, joka on rakennettu puusta ja pahvista. Laiva on alunperin rakennettu ilmeisesti 1800-luvun alussa.

Alttaritaulu Ehtoollisen asettaminen. 

Unto Kaskin maalaus Irjanteen
kirkon sisältä.
Taulu sijaitsee Eurajoen
kunnantalolla. 

Eräs kiinnostava asia vielä Irjanteen kirkosta ja sen ympäristöstä on niin sanottu Ruumistie, joka on johtanut Irjanteelle Lapin ja Eurajoen nykyisellä rajalla sijaitsevasta Santolvin kirkkomäestä Rikantilan, Lutan, Sydänmaan ja Kaukomäen kautta. Vainajat tuotiin haudattaviksi Irjanteelle joko miesvoimin tai hevosen vetäminä. Ruumistie oli viimeinen taival. Nimi antaa kylläkin hieman yksipuolisen kuvan tiellä kulkijoista. Sanotaan, että Ruumistietä pitkin on tuotu vainajia aina Varsinais-Suomesta saakka, mikä on siihen aikaan ollut matkana hyvinkin pitkä.

Eurajoen teitä keskiajalla. 

Ruumispaarit, jossa teksti:
"Mitäs koreilet sinä wajwainen tuhka ja multa.
Nin se kuitengin sihen loppu.Tänäpänä kuningas huamena kuolut."

Lähteet:

Kotiseutumme Eurajoki XII

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=271

http://www.satakuntaliitto.fi/sites/satakuntaliitto.fi/files/tiedostot/KatsonMaalaismaisemaa/Inventointilomake_eurajoki_3.pdf

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx?sovellus=mjhoito&taulu=T_ALUE&tunnus=51400002

Ylivieskan kirkko

Tämä pääsiäinen eteni hyvin surullisissa merkeissä, sillä uutinen vuonna 1786 valmistuneen Ylivieskan kirkon täydellisestä tuhosta saavutti suomalaiset lauantaina alkuillasta. Paloa epäillään tuhopoltoksi. 
Päätin tehdä tämän päivityksen kyseisestä kirkosta, murtuneella mielellä, sillä jokainen pala maamme historiaa on korvaamatonta.

Ylivieskan ensimmäinen kirkko valmistui vuonna 1653 Kalajoen rannalle, samalle paikalle, jossa myös lauantaina 26.3.2016 palanut kirkko sijaitsi. Vanha kirkko oli pieni, mutta palveli kuitenkin 133 vuotta. Vähitellen se kuitenkin rappeutui ja sen tilalle päätettiin rakentaa uusi kirkko. Kirkon piirustukset laati Pekka Raudaskoski ja ne hyväksyttiin Ruotsin intendenttikonttorissa 6.7.1784. Kirkko valmistui kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1786. Kirkko oli tyypillinen pohjalainen suoranurkkainen ristikirkko. Kirkon seiniä koristivat Raamatun tapahtumia ja eri henkilöitä kuvanneet maalaukset. Niistä ehkä huomattavin oli Thomas Kiempen maalaama kolmiosainen alttaritaulu. Alttaritauluun liittyy mielenkiintoinen tapaus, sillä se kadotettiin korjaustöiden yhteydessä alttarirakennelman ja vuorilaudoituksen alle. Maalaus löydettiin vasta vuonna 1957 sen aikaisten korjaustöiden yhteydessä. Muut maalaukset olivat peittyneet seinien valkaisun vuoksi ja luultavasti vesivahinkojen myötä olivat ainakin osittain tuhoutuneet.

Ylivieskan kirkko vuonna 1912 tai 1913 

Kirkko korjattiin perustellisesti vuonna 1892, jolloin sen ulkoasu uudistettiin perusteellisesti ja samalla se sai myös kellotapulin, joka rakennettiin länsisiiven päähän. Arkkitehtina toimi tällöin Julius Basilier. Tämän korjauksen yhteydessä vanha alttaritaulu myös katosi.
Kirkon paanukatto uusittiin peltikatolla vuonna 1927. Kirkon sisärakenteet saivat yleistä tunnustusta erityisesti niiden laadukkaasta työstä. Kirkon alttaritaulun hankinnasta oli syntynyt jonkin verran erimielisyyksiä. Lopulta alttaritaulun maalasi Sigurd Wettenhovi-Aspa vuonna 1897 ilmeisesti kirkkoherra Montinin päättämänä. Taulu kuvasi vapahtajaa ristillä.

Sigurd Wettenhovi-Aspan maalaama
alttaritaulu

Kirkon kellot uusittiin vuonna 1901 ja 1910, ensin pieni ja sitten iso kello. Molemmat valettiin Berliinissä. Isompaan kelloon oli laadittu teksti ” Ylivieskan seurakunnan kirkonkello, valettu kirkkoherra Jonathan Montinin aikana 1910. Ps. 95: 1-2. Nyt iloiten laulakaa Herralle, kohottakaa hänelle riemuhuuto, hän on meidän turvakalliomme. Tulkaa hänen kasvojensa eteen ja kiittäkää, virittäkää hänelle riemuvirsi.” 

Kirkkoon oli hankittu myös vuosisadan vaihteessa puulämmitteiset kamiinat, joihin kirkkoherra Montin oli sijoittanut huomattavat määrät omia rahojaan. Kamiinat poistettiin vuoden 1957 korjausten yhteydessä ja tilalle asennettiin sähkölämmitys. Samaan aikaan uusittiin myös kirkon sisämaalaus ja tehtiin muita pieniä muutostöitä. Paikkoja kirkossa oli n. 700 ja sen viimeisimmät urut asennettiin paikalleen vuonna 1971.

Kirkon kolmannessa kerroksessa sijaitsi kirkkomuseo, jossa säilytettiin mm. saarnatuoli, virsitaulu, sekä kirkon penkki, kaikki vuonna 1653 valmistuneesta vanhasta kirkosta. Nyt nekin ovat iäksi kadonneet.

Kirkkomueso

”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” (5 Moos. 33:27)

Lähteet:

http://www.ylivieskanseurakunta.fi/

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx?sovellus=rapea&taulu=T_KOHDE&tunnus=200681

Pakokauhu joulukirkossa - "Krossad i kyrkan"

Kuopio, Lammi, Juva, Sortavala ja Kokemäki, mikä yhdistää näitä paikkoja? Kuinka moni on kuullut sanat "rytyjoulu", "häsyjoulu", "hyryjoulu", tai "kirkkorymyli"?
Näillä nimityksillä on kutsuttu Suomen alueella tapahtuneita järjettömiä pakokauhun aiheuttamia onnettomuuksia joulukirkoissa vuosien 1760 ja 1882 välillä. Näissä onnettomuuksissa sai surmansa yhteensä 96 ihmistä ja pienempiä vastaavia tapahtumia on saattanut hyvinkin olla lisää. Näiden onnettomuuksien johdosta kirkkojen ovet aukeavat nykyään ulospäin, käytävät ovat leveitä ja poistumistiet mitoitettuja. Tapahtumien aikaan oli toisin ja lopputulos, kuten kirkonkirjoissa lukee, oli monen kohdalla "krossad i kyrkan - murskautunut kirkossa".

Lähdetään liikkeelle aivan alusta ja vuodesta 1669, jolloin Kuopion vanhassa kirkossa sattui tapaus, joka saattoi ennustaa tulevien vuosisatojen tapahtumia. Silloin kirkkokansa ryntäsi ehtoollispöytään sellaisella voimalla, että yksi nainen tallautui kuoliaaksi. Tapauksen johdosta annettiin uusia ohjeita jumalanpalveluksen pitämiselle.

Pysytään edelleen Kuopiossa, mutta mennään lähes sata vuotta eteenpäin, nimittäin vuoden 1760 joulukirkkoon. Tapaus on saanut nimekseen "rytyjoulu". Vanha puukirkko oli ahtautunut aivan täyteen ja oikeastaan kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet sisälle, vaan jäivät pihalle kylmyyteen. Kirkossa sisällä oli hämärää, muttei kuitenkaan pimeää. On sanottu, että arviolta ainakin neljännes ihmisistä oli juovuksissa. Tapana nimittäin oli pitkillä kirkkomatkoilla nauttia viinaa lämmikkeeksi.

Erään sotamiehen vaimo Riitta Hyväritär saapui viime hetkillä kirkkoon anoppinsa ja kahden lapsensa kanssa, jossa he juuttuivat väentungokseen. Hyväritär löysi jostain jakkaran, johon istahti kuuntelemaan jumalanpalvelusta ja imettämään alle vuoden ikäistä poikaansa Henrikiä. Toinen lapsi, 3-vuotias Paavali, oli anoppinsa helmoissa. Kirkkoon tunki aina vain enemmän väkeä ja Hyväritär, lapset ja anoppi jäivät puristuksiin. Hyväritär yritti pyytää, etteivät ihmiset tunkisi heidän päällensä, mutta turhaan. Lähimpänä seisovat horjahtivat heidän päällensä ja aikakirjojen mukaan lapset kuolivat välittömästi. Hyväritär parahteli ennen pyörtymistään "elkät tappako", "jo tapetan" ja "ai murhamiehet jo tappavat".
Kirkkoherran apulainen Clemens Sirelius yritti komentaa hiljaisuutta kirkkoon. Ihmiset alkoivat kuitenkin Hyvärittären parahduksista johtuneen paniikin vuoksi tungeksia ovelle, kunnes joku huusi suureen ääneen: "Jo kircko pala", vaikka koko kirkossa ei poltettu kynttilöitä. Huuto sai aikaan pakokauhun, jolloin kansa yritti rynnätä ulos kirkosta, pakkautuen kulkuteille toistensa päälle. Ihmisiä kuoli kaikilla kolmella ulospääsytiellä yhteensä 14 henkeä. Käräjäpöytäkirjojen mukaan yhdeksän uhria ruhjoutui ja viisi tukehtui kuoliaaksi.

Tästä tapauksesta mennään 53 vuotta eteenpäin vuoteen 1813 ja Lammin pitäjään lähelle Hämeenlinnaa. Tapaus on saanut nimekseen "häsyjoulu". Tähän aikaan oli tapana pitää omaa kynttilää joulukirkossa, näin oli myös 18 vuotiaan palvelijattaren Heta Mikonyttären kohdalla, joka istui kirkon lehterillä ja kiinnitti joulukynttilän saranaveitsen avulla edessään olevaan penkkiin. Virrenveisuun aikana noustiin seisomaan ja samassa kynttilä putosi sammumatta lehterin ja alakerran sisäkaton väliseen tilaan. Tilanne ei yltynyt paniikiksi, sillä tämä jäi huomaamatta muulta kirkkokansalta, niinpä Heta Mikontytär hiipi ulos hakemaan lunta yrittäen pudottaa sitä kynttilän päälle, tässä kuitenkin onnistumatta. Kirkossa ollut nuorimies Kaarle Huovila ryömi lehterin alle ja sai kynttilän käsiinsä. Se tapahtui kuitenkin liian myöhään, sillä joku salissa oli havainnut kynttilän liekin ja huusi: "Tuli on valloillaan lehterillä!"
Samassa 53-vuotias Maria Juhontytär juoksi alttarille ja huusi kansaa jättämään palavan kirkon. Penkit särkyivät ja alttarikehä murtui, kun sadat ihmiset ryntäsivät pakokauhun vallassa ulos kirkosta. Kymmenen ihmistä tallautui, tai puristui kuoliaaksi ovien luona ja useat loukkantuivat. Paikalle tullut nimismies ei löytänyt kirkosta tulta, saati kipinää. Uhreista seitsemän oli lapsia, tai teini-ikäisiä ja kolme aikuista. Kirkonkirjoihin merkittiin "krossad i kyrkan - murskautunut kirkossa".
"Häsyjoulun" jälkeen kiellettiin joulukirkossa omat kynttilät ja helposti syttyvät jouluoljet, samoin laitettiin vireille ovien aukeamissuunnan muutos, joka kuitenkin tapahtui vasta seuraavan tapauksen jälkeen.

Tätä tapausta ei tarvinnut kauaa odottaa, sillä 16 vuotta Lammin tapahtumista, vuonna 1829, sattui Juvalla jälleen vastaava tragedia. Tapaus sai nimekseen "jyryjoulu" ja "myryjoulu". Joukirkko oli jälleen ahtaunut täyteen, niin, että koko kirkko tuntui natisevan liitoksistaan. Nimittäin alkuliturgian aikana miesten lehteriltä kuului jonkinlaista kolinaa ja natinaa, joka aiheutti lehterin alla olevassa kirkkoväessä levottomuutta. Jokin kolahduksista oli lopulta liikaa ja kirkossa kajahti jälleen kohtalokas huuto: "Tuli on irti!"
Kirkossa ei ollut tietoakaan tulipalosta, mutta huudahduksesta syntyi paniikki ja paniikista pakokauhu. Ihmiset ryntäsivät oville ja toiset yrittivät sekasorrossa särkeä ikkunoita päästäkseen ulos. Tuona joulupäivänä kirkossa menehtyi 15 henkeä, jotka kaikki olivat naisia, tai tyttöjä, iältään 12-23-vuotiaita. Suurin osa kuolemista sattui jyrkkien portaiden vuoksi, kun takaa tulevat astuivat naisten pitkien helmojen päälle ja heitä kaatui ahtaaseen eteistilaan, jossa he jäivät väkijoukon tallomaksi.

Lammin joulukirkossa kuolleiden luettelo

Seuravaa tapaus tuli entistäkin nopeammin ja se oli entistäkin kauheampi. 14 vuotta Juvan tapauksesta, vuonna 1843, Sortavalan kirkko oli remontissa, mutta palveli siitä huolimatta ilman penkkejä joulukirkkona. Kirkko oli täynnä remonttitavaraa ja kansa joutui kuuntelemaan jumalanpalvelusta seisaaltaan. Kesken jumalanpalveluksen ikkunalaudalla oleva kynttilä putosi seinustalla olevaan lauta- ja lastukasaan, josta sitä yritettiin sammuttaa polkemalla ja ulkoa haetulla lumella. Tilanne oli kyllä hallinassa, kunnes jälleen, kuin historian kaikuna, kirkossa kajahti huuto: "Kirkko on tulessa!" Pakokauhu ja sekasorto oli välittömästi valmiina, kaiken kansan pyrkiessä raivoissaan ulos kirkosta. Tällä kertaa vain entistäkin järkyttävämmällä lopputuloksella, ihmisiä kaatui sadoittain ulko-ovelle johtavassa ahtaassa portaikossa ja kuolleita oli kaikkiaan 54 henkeä.

Seuraavaa ja viimeistä tapausta saatiin odottaa 39 vuotta. Se tapahtui vuonna 1882 Kokemäen kivikirkossa, joka edelleen on niillä sijoillaan. Tässä tapauksessa onnettomuuden suurin tekijä oli humalaisten ajattelematon käytös. Tapaus sai nimekseen "kirkkorymyli". Kirkko oli jälleen ääriään myöten täynnä ja ihmisiä seisoi käytävillä ja missä vain mahtui seisomaan. Kolme nuortamiestä, Matti ja Johannes Juhela, sekä "olytpryykin trenki" Saarinen rynnivät humalapäissään kyynärpäitään käyttäen eturiviin pitämään omaa elämäänsä, häiriten jumalanpalvelusta. Nuori pappi ei saanut kolmikkoa aisoihin, eikä varsinkaan sen jälkeen kun he keksivät huutaa: "Kirkko pallaa, alttari puttoo ja kivimuuri kaatuu!" Tästä alkoi jo tutuksi tullut pakokauhu. Ihmiset rynnivät kohti ulko-ovea ja ikkunoita rikottiin. Kolme ihmistä sai sekasorrossa surmansa. Humalaiset nuoret joutuivat käräjille ja saivat kaikki vankeusrangaistuksen.

Tämä kaikki saattaa tuntua nykyihmisestä oudolta, mutta tutkiessamme historiaa, meidän pitää pystyä mukautumaan sen ajan elämään, uskomuksiin, tapoihin ja kaikkiin ympäröiviin vaikuttimiin .
Kylmissä ja pimeissä, tai vähintäänkin hämärissä kirkoissa saattoi olla tuhatkin ihmistä, heidän hönkäillessään kylmää ilmaa he tuskin näkivät paria metriä pidemmälle. Ihmisillä oli jatkuva avotulen pelko; näihin aikoihin kokonaisia kaupunkeja paloi ja tulipalot olivat muutenkin hyvin yleisiä. Kirkoista ulos johti yksi tai kaksi pientä kulkuväylää ja portaat olivat ahtaita ja jyrkkiä. Joulukirkossa käynti oli myös hyvin uskonnollinen rituaali, jossa koettiin olevan läsnä jotain suurempaa. Se saatettiin kokea jopa pelottavana asiana ja näiden kaikkien summana ihmiset olivat hyvin herkkinä ulkoiselle ärsykkeelle. On siis hyvin ymmärrettävää, että tilanteet muuttuivat silkaksi paniikiksi ja selviytymistaisteluksi; näin tapahtuessa sitä ei voitu enää pysäyttää ja uhrien tulo oli lähes vääjäämätöntä.

Iso osa ihmishenkiä olisi saattanut säästyä, jos ovet olisivat auenneet ulospäin. Tämä onkin näkyvin muutos, joka voidaan havaita nykypäivänä. Nykyään kirkoissa on myös leveämmät käytävät, valaistus, äänentoisto, mitoitetut poistumistiet, sekä rajoitetut henkilömäärät. Vaikka väkimäärät kirkoissa eivät enää ylläkään aiempiin lukemiin, on yhteiskunta ottanut kuitenkin kantapään kautta opiksi, ettei vastaavia tapauksia enää sattuisi. Maallistuneissa yhteiskunnissa tällaiset tapaukset ovat siirtyneet yökerhoihin ja kauppakeskuksiin, joissa maailmalla kuolee edelleen kuukausittain ihmisiä väkijoukossa syntyneen pakokauhun vuoksi. Myös muslimien pyhiinvaellukset Mekkaan ovat tunnetusti johtaneet vastaaviin traagisiin seurauksiin.

Lähteet:

http://yle.fi/uutiset/3-8533432

http://www.tunturisusi.com/joulu/joulutragediat.htm