Irjanteen kirkko - Satakunnan vanhin puukirkko

Pitkään olen ollut aikeissa kirjoittaa Irjanteen kirkosta, mutta aina se on jäänyt. Kauan kesti myös, että pääsin kirkon sisälle kuvaamaan. Nyt on sekin hoidettu.
Irjanteen kirkolla on tullut useasti käytyä. Irjanne sijaitsee siis Eurajoella, Porin ja Rauman puolessavälissä. Kirkon alue on paikkana jotenkin, kuin toisesta maailmasta. Kirkon pihalle ja kirkkomaalle kuljetaan kellotapulin läpi, tai sen vieressä olevasta pienestä portista ja on tämän, sekä kirkkomaalla olevien suurten puiden vuoksi, hyvin suojaisen ja suljetun oloinen. Itse kirkko on pieni ja hyvin sievä olemukseltaan. Kirkkoa ympäröi vanha hautausmaa, jossa näkyy edelleen muutamia peltisiä, rautaisia ja kivisiä muistomerkkejä. Hautausmaata, eli täten lähes koko kirkon aluetta ympäröi pieni kivinen muuri. Hautausmaalle on viimeksi haudattu vainajia 1800-luvulla.

Tällä paikalla on ollut kirkko 1200-, tai viimeistään 1300-luvulta lähtien. Alkuperäisen kirkon suojeluspyhimys oli itse pyhä Pietari. Nykyinen kirkko on kolmas kirkko samalla paikalla ja muistona Ala-Satakunnan ns. uhrikirkoista. Irjanteen kylä asutettiin varhaiskeskiajalla.
Nykyinen Eurajoen kirkonkylä perustettiin 1400-luvulla ja Irjanne jäi tuolloin omaksi rukoushuonekunnaksi. Nykyinen kirkko on osa Irjanteen kylän valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä.

Lainamakasiini, kellotapuli ja ruiskuhuone, jonka vierellä
näkyy Åke Tottin muistokivi. 

Irjanteen kirkko 1930-luvulla. 

Kirkon vieressä olevan hautasmaan takana pauhaa koski, johon ensimmäisen sahan perusti sotamarsalkka Åke Tott 1630-luvun alussa. Hänen muistokivensä löytyykin kirkon pihamaalta näkyvältä paikalta. Kirjoittelin Tottista aiemmin ja päivityksessä on myös kuva muistomerkistä.
Kirkkomaalla on myös taideteos Elämänpuu, jonka on veistänyt Marjatta Weckström. Se on hankittu Mirjam Lahdenrannan testamenttilahjoituksen varoilla.

Etualalla Elämänpuu -taideteos. 

Irjanteen kirkko, kolmas samalla paikalla oleva, on Satakunnan vanhin puukirkko. Se on malliltaan puinen pitkäkirkko, jonka sivuilla on kylkiäiset; kirkko on paanuilla katettu ja se rakennettiin Merimaskusta kotoisin olevan Carl Jacobsson Killaisen johdolla vuonna 1731. Kirkon vieressä on lounaissuomalaista tyyppiä oleva barokkimallinen kellotapuli, jonka rakennusmestarina toimi Thomas Ravonius ja se valmistui 1758. Kellotapulin vieressä oleva lainajyvästö, eli lainamakasiini, valmistui 1833 ja toimii nykyään kotiseutumuseona. Pieni ruiskuhuone valmistui 1908.

Kirkossa ei ole urkuja, eikä lämmitystä. Alttaritaulu on Ehtoollisen asettaminen, mutta sen tekijä on kadonnut historian hämärään ja jäänyt tuntemattomaksi. Istumapaikkoja sisällä on n. 200. Maininnan ansaitsee myös kirkkolaiva, joka on rakennettu puusta ja pahvista. Laiva on alunperin rakennettu ilmeisesti 1800-luvun alussa.

Alttaritaulu Ehtoollisen asettaminen. 

Unto Kaskin maalaus Irjanteen
kirkon sisältä.
Taulu sijaitsee Eurajoen
kunnantalolla. 

Eräs kiinnostava asia vielä Irjanteen kirkosta ja sen ympäristöstä on niin sanottu Ruumistie, joka on johtanut Irjanteelle Lapin ja Eurajoen nykyisellä rajalla sijaitsevasta Santolvin kirkkomäestä Rikantilan, Lutan, Sydänmaan ja Kaukomäen kautta. Vainajat tuotiin haudattaviksi Irjanteelle joko miesvoimin tai hevosen vetäminä. Ruumistie oli viimeinen taival. Nimi antaa kylläkin hieman yksipuolisen kuvan tiellä kulkijoista. Sanotaan, että Ruumistietä pitkin on tuotu vainajia aina Varsinais-Suomesta saakka, mikä on siihen aikaan ollut matkana hyvinkin pitkä.

Eurajoen teitä keskiajalla. 

Ruumispaarit, jossa teksti:
"Mitäs koreilet sinä wajwainen tuhka ja multa.
Nin se kuitengin sihen loppu.Tänäpänä kuningas huamena kuolut."

Lähteet:

Kotiseutumme Eurajoki XII

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=271

http://www.satakuntaliitto.fi/sites/satakuntaliitto.fi/files/tiedostot/KatsonMaalaismaisemaa/Inventointilomake_eurajoki_3.pdf

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx?sovellus=mjhoito&taulu=T_ALUE&tunnus=51400002

Åke Tott - Pohjolan lumiaura

Åke Tottista kirjoittaminen on ollut mielessä blogin perustamisesta lähtien. Ensimmäinen kiinnostukseni häneen syttyi jo vuonna 2000 asuessani Eurajoella ja löytäessäni sieltä sattumalta Åke Tottin verikiven. Asuin silloin Eurajoen Kristillisen Opiston alueella, eli enstisellä Lavilan kartanolla, jonka Åke Tott omisti. Päärakennuksen kirjastosta löysinkin juttuja ja historiaa hänestä.
Viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa käymään Turun tuomiokirkossa, johon Åke Tott on haudattu. Hetki oli pysäyttävä. Näistä syistä Åke Tott on ansainnut oman katsauksensa blogissani.

Åke Henrikinpoika Tott syntyi 4.6.1598 Lohjalla. Hänen äitinsä oli Kaarina Maununtyttären ja Eerik XIV:n tytär Sigrid. Olenkin aina mietiskellyt asiaa siltä kannalta, että jos historia olisi mennyt hieman toisella tavalla, Åkesta olisi voinut tulla jopa kuningas. Sitä ei tietenkään tapahtunut, vaan kuninkaana oli hänen syntymänsä aikaan äitinsä Sigridin serkku Sigismund, Juhana III:n poika, jonka jälkeen kuninkaaksi nousi Sigridin setä Kaarle IX ja Åke Tottin ollessa 13-vuotias tuli kuninkaaksi Kaarle IX:n poika, mahtava Kustaa II Aadolf - Pohjolan leijona.

Tott oli vasta 15-vuotias, kun hän osallistui Jakob De la Gardien Venäjän retkelle Inkerin sodassa. Tämän jälkeen hän asui useita vuosia ulkomailla, kunnes palasi vuonna 1623 takaisin kotimaahansa Kustaa Aadolfin kamariherraksi. Kustaa II Aadolfin sanotaan olleen Åke Tottin serkku, joka sinänsä on ihan validisti ajateltu. Oikeasti Åke Tottin äiti, Sigrid, oli Kustaa Aadolfin serkku.

Åke Tottista tuli Kustaa Aadolfin luottosotilas ja häntä alettiinkin kutsua nimellä Pohjolan lumiaura.
Hän osallistui Puolan sotaan ja vuonna 1627 hänet ylennettiin everstiksi johtamaan Suomen alueelta värvättyä ratsuväkirykmenttiä. Vuonna 1630 hänestä tuli valtaneuvos, sekä ratsuväen kenraalimajuri ja sen jälkeen kenraali.

Kolmikymmenvuotinen sota oli alkanut jo vuonna 1618, mutta Ruotsi osallistui siihen vasta vuodesta 1630 lähtien. Stralsundiin saapui loppukesästä 1630 Reinhold Metstacken komentama Porin rykmentti ja Klaus Hastfehrin johtama Savon rykmentti. Åke Tottin kyrassieerit, sekä seitsemän komppaniaa Turun läänin, Karjalan ja Uudenmaan ratsuväkeä Torsten Stålhandsken ja Reinhold Wunschin alaisuudessa ehtivät myös perille. Åke Tott osallistui sodassa Grubinin taistelun lisäksi suureen ja voittoisaan Breitenfeldin taisteluun, jossa hän taisteli vasemmalla sivustalla Kustaa Hornin alaisuudessa saksalaisen ratsurykmenttinsä kanssa.

Åke Tottin sotilasura katkesi kuitenkin sairasteluun ja hän palasi takaisin Ruotsiin vuonna 1633 mukanaa kuninkaan ruumis. Kustaa II Aadolf oli kaatunut Lützenin taistelussa edellisen vuoden marraskuussa.

Vuonna 1630 (joissain lähteissä vuonna 1631) Tott sai sotamarsalkan arvon palkkiona ansioistaan ja Eurajoen kolme kartanoa maksuna ratsuväkikomppanian kolmevuotisesta varustamisesta ja ylläpidosta, muistuteltuaan kuningasta aikansa tällaisesta lupauksesta. Ne olivat Vuojoen, Lavilan, sekä Irjanteen kartanot.

Åke Tott oli näkyvä ja vaikutusvaltainen mies Eurajoella. Hänestä ei ehkä pidetty kovinkaan paljon, kuten on sanottu, että hänestä ei myöskään pidetty muiden upseerien keskuudessa.
Niin tai näin, Tott perusti Eurajoen Irjanteelle ensimmäisen vesivoimalla toimivan kaupallisen sahan, tai ainakin aloitti sopimalla asukkaiden kanssa Irjanteen kosken käytöstä. Kyläläisille luvattiin vastineeksi jauhatusvuoroja Tottin myllyissä. Itse sahan rakennustyöt aloitettiin vasta Åke Tottin kuoleman jälkeen vuonna 1644.

Ja sitten se kuolema.

Åke Tott kuoli Lavilan kartanolla verensyöksyyn 42-vuotiaana, vuonna 1640. Matkalla kirkkomaalle hänen verta kerrotaan läikähtäneen matkan varrella olevalle kivelle. Tämä kivi kantaa nykyisin nimeä Åke Tottin verikivi ja kiveen on kaiverrettu tämä tieto. Kivi löytyy läheltä Eurajoen keskustaa, tien vierestä Lavilan kartanon ja kirkon puolimatkasta.

Åke Tottin verikivi

Åke Tott haudattiin Turun tuomiokirkkoon Tott-suvun kappeliin (Pyhän Laurentiuksen kappeliin), jonne on haudattu myös hänen molemmat vaimonsa, vuonna 1638 kuollut Sigrid Bjelkke ja 1684 kuollut Kristina Brahe, Pietari Brahen sisar. Kirkon lattiatasolla on kuitenkin Åke Tottin seurana hänen äitinsä Sigrid Vaasa.

Peter Schultzin veistämät kokovartalopatsaat
Turun tuomiokirkossa. 

Tottin hautajaiset olivat hyvin juhlalliset, niissä oli mukana mm. neljä 120 miehen komppaniaa ja 52 pappia. Hautajaisissa saarnasi Isaacus Rothovius. Vuonna 1676 Pietari Brahe pystytti Tott-suvulle mausoleumin tuomiokirkkoon. Vaikka Kristina Brahe kuoli vasta 1684, veisti tunnettu Peter Schultz Tukholmassa mustasta ja valkoisesta marmorista Tottien hautakappeliin, jo vuonna 1678 valmistuneet, Åke Tottin ja Kristina Brahen kokovartalopatsaat.

Åke Tottin muistokivi Irjanteen kirkon pihamaalla, Eurajoella.
Kivessä lukee:
"Sotamarsalkka Åke Tott
Kuningas Kustaa II Aadolfin lumiaura
30-vuotisessa sodassa
Vuojoen isäntä 1630-1640
Kuoli täällä 1640
Ruumis Turun tuomiokirkossa
Pystytti Eurajoen kotiseutuyhdistys
Lahjoitti Eurajoen Säästöpankki 1976"

Åke Tott oli monella tapaa suurvalta-ajan alkupuolen soturin ruumiillistuma, urhoollinen, häikäilemätön, riidanhaluinen, ylpeä, saaliinhimoinen ja uhkarohkea, mies, joka oli valmis mihin tahansa.

Lähteet:

evl.fi

eurajoki.fi

http://punainenturku.blogspot.fi/2014/06/lumiaura.html

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/566/

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

Arvid Wittenberg - Salamakyntinen kotka

Lukiessani Olavi Antilan ja Juha E. Tetrin hienoa kirjaa Hakkapeliittain jäljillä, päätin tarkastella erästä upseeria hieman tarkemmin. Kustaa II Aadolfin kuolinpaikalle Lützeniin on rakennettu muistokappeli, jonka ikkunoissa on hänen maineikkaimpien upseeriensa vaakunoita. Suomen alueelta niitä on neljä: aiemmin kirjoittamani Torsten Stålhandske, Pohjolan lumiaura Åke Tott, Kustaa Horn, sekä Arvid Wittenberg. Voisin sanoa, että tämä kertoo jo aika paljon näiden kaikkien suuruudesta sotatantereilla Ruotsin mahtavassa armeijassa.

Arvid Wittenberg, tai Arvid Wirtenberg von Debern, syntyi Porvoossa vuonna 1606, hänen vanhempansa olivat Johannes Wirtenberg von Debern ja Magdalena Schönfeld.
Wittenberg astui sotapalvelukseen vasta 16-vuotiaana vuonna 1622 ja osallistui yli kymmenen vuoden ajan 30-vuotisen sodan taisteluihin. Olen yrittänyt löytää tietoa Wittenbergin osallisuudesta vuosien 1630-1632 taisteluihin, mutta oikein selvyyttä en niihin ole saanut. Löysin ainoastaan Topeliuksen merkinnän Välskärin kertomuksista, jossa hän kirjoitti Wittenbergin olleen Frankfurtissa kuninkaan kanssa vuonna 1631, mutta tämäkään ei ollut taistelukuvaus, vaan kuninkaan järjestämät suuret tanssiaiset. Niin tai näin, Wittenberg osallistui kuitenkin vuonna 1634 Nördlingenin surulliseen taisteluun, jossa hän jäi myös vangiksi, mutta vapautettiin vaihtokaupassa melko nopeasti. Muita tunnettuja taisteluja oli 1636 Wittstock, jossa sodan suunta kääntyi jälleen Ruotsin eduksi, sekä 1639 Chemnitz. Näiden jälkeen Wittenbergistä tuli kenraalimajuri.

Tästä ei mennyt kauaakaan, kun hänestä tuli ensimmäisen kerran hetkellisesti Ruotsin armeijan ylipäällikkö. Se tapahtui 1641 Johan Banérin kuoltua, ennen kuin tehtävään valittu Lennart Torstensson saapui ottamaan armeijan halttunsa. Tämän jälkeen Wittenberg osallistui Breitenfeldin toiseen taisteluun vuonna 1642, joka päättyi alivoimaisen Ruotsin ylivoimaiseen voittoon keisarillisista, sekä Jankovin taisteluun vuonna 1645, joka niin ikään päättyi Ruotsin voittoon keisarillisten menettäen koko tykistönsä ja puolet armeijastaan. Taistelun jälkeen Lennart Torstensson luopui ylipäällikkyydestään reumatismin takia ja luovutti sen Carl Gustaf Wrangelille. Wrangelin tuloon asti Wittenberg toimi toistamiseen Ruotsin armeijan ylipäällikkönä.

Tällä välin Wittenberg oli myös naimisissa, hänen ensimmäinen vaimonsa oli Eva Margareta von
Langen, jonka kanssa avioliitto kesti vuodesta 1642, Eva Margaretan kuolemaan 1646 saakka. Tähän liitoon syntyi kaksi lasta, Leonard Johan ja Beata Magdalena.
Vuonna 1648 hän avioitui Maximiliana Elisabeth von Schönburgin kanssa.

Wittenberg ylennettiin marsalkaksi vuonna 1655, samana vuonna kun alkoi Pohjan sota. Näinä aikoina hän toimi myös Pommerin kenraalikuvernöörinä. Wittenbergin olikin määrä johtaa armeija juuri Pommerista Puolaan, jossa hän joukkoineen yhtyi kuningas Kaarle X Kustaan armeijaan. Varsova ja Krakova vallattiin ja täten lähes koko Puolan ydinalue oli Kaarlen hallussa. Loppuvuodesta 1655 Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik Vilhelm uhkasi Ruotsia sodalla ja Kaarle X Kustaa jätti Wittenbergin joukkojen komentajaksi, lähtiessään itse Pohjoiseen kohdatakseen Fredrikin.
Kaarle X Kustaa pakotti Fredrikin solmimaan alkuvuodesta 1656 Königsbergin sopimuksen, jonka myötä Kaarle X Kustaa sai lopulta, paitsi tulleja ja satamien käyttöoikeuksia, myös Preussin kokonaisuudessaan Ruotsin hallintaan. Fredrik lupasi myös koko armeijansa vuodeksi Ruotsin käyttöön.

Tällä välin kuitenkin puolalaiset alkoivat vallata maata takaisin ja ryhtyivät piirittämään valtavalla armeijalla Varsovaa, jossa Wittenberg sotilaineen oli. Lopulta piiritys kävi niin tukalaksi, että Wittenberg antautui ja jäi puolalaisten vangiksi. Topelius kirjoittaa Maamme kirjassa seuraavaa:

"Toukokuussa v. 1656 tuli Puolan kuningas itse 100,000 miehen voimalla valloittamaan takaisin pääkaupunkiansa. Wittenbergillä oli 3,000 ruotsalaista ja suomalaista asetettavana näitä 100,000 miestä ja Warsovan 40,000 vihollismielistä asukasta vastaan. Mutta hän olikin jo kahdennenkymmenennen kerran päällikkönä piiritetyssä linnassa.

Puolan kuningas lähetti käskyn, että portit oli avattava: muutoin ei ollut armoa odotettavissa. Wittenberg vastasi, ettei kuninkaan pitäisi vaatia rehellistä soturia häpeälliseen tekoon ja ettei puolalaistenkaan nyt tarvinnut osoittaa armeliaisuuttaan, vaan urhoollisuuttaan. Tämä vastaus sai puolalaiset raivoon, ja he ryntäsivät Warsovaa vastaan kesäkuun 20 p:nä. Kello 5:stä aamulla kello 3:een iltapäivällä piti Wittenberg ja hänen väkensä puoliaan verrattoman sankarillisesti. Heidät työnnettiin pois muureilta, kaupunkilaiset ahdistivat heitä, ja he taistelivat yhä katu kadulta, talo talolta. Vihdoin Wittenbergillä oli vain 900 miestä jäljellä; nämä sulkeutuivat luostariin, valmiina taistelemaan viimeiseen mieheen. Mutta puolalaiset itse olivat urhoollista kansaa ja ihmettelivät sellaista miehuutta. Nämä 900 saivat vapaasti lähteä; ainoastaan Wittenberg vietiin vankina puolalaiseen linnaan ja kuoli vankeudessa. Hänen kunniakseen lyötiin vuonna 1826 muistoraha, jossa on kuvattuna kotka, salama kynsissä."

Näin Arvid Wittenbergin, vai pitäisikö sanoa Arvid Wirtenberg von Debernin elämä päättyi vankeudessa Puolan Zamoscissa seuraavana vuonna, tarkalleen 7.9.1657. 

Ennen Wittenbergin kuolemaa Kaarle X Kustaa valloitti nopeasti Varsovan takaisin brandenburgilais-ruotsalaisella armeijalla jo heinäkuussa 1656. Fredrik Vilhelm kuitenkin vetäytyi yhteistyöstä, eikä Ruotsi pystynyt hyödyntämään voittoaan. 

Roskilden rauhansopimuksessa vuonna 1658 Ruotsi sai mm. Skånen, Hallandin, Blekingenin, Bornholmin ja Trondheimin. Tämän jälkeen Kaarle yritti tuhota Tanskan 1659, mutta yritys epäonnistui pahasti Tanskan saaden apua Hollannilta, Itävallalta ja Brandenburgilta. Valmistellessaan hyökkäystä Norjaan helmikuussa 1660 Kaarle X Kustaa kuitenkin kuoli. Kruununperijä Kaarle XI oli vasta nelivuotias. Alankomaiden välityksellä saatiin solmittua Kööpenhaminan rauha, jossa Ruotsi luovutti Tanskalle takaisin Trondheimin ja Bornholmin. 

Palatakseni vielä Wittenbergiin. Suomen alueella hänellä oli läänityksinään Nyborgin kreivikunta, joka käsitti Parikkalan ja Uukiniemen, läänityksinä oli myös kaikki kruununtilat Loimaan pitäjässä, jonka yhteydessä hän, tai hänen paikallinen edustajansa, hankki itselleen asemia myös Euran Kauttuankosken äyräillä. Tuttua seutua siis, itse olen kotoisin Eurasta.

Lähteet:

Zachris Topelius - Maamme kirja

Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/568/