maanantai 20. helmikuuta 2017

Rauman kirkot - Pyhän Ristin kirkko ja Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Aloitan tämän näin kevyesti sanomalla, että Vanha Rauma on yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista kohteista Suomessa. Jos minun pitäisi antaa muutama kohde Suomesta jollekin täysin tietämättömälle henkilölle, olisi Vanha Rauma yksi niistä. Näen itseni asumassa siellä ja kulkemassa niitä vanhoja katuja, kirjoittamassa, istumassa kahviloissa, elämässä rauhallista elämää ja hengittäen historiaa.
Käykää siellä, varsinkin kesällä, voin taata, että se kannattaa.

Mutta sitten asiaan. Aiheena ovat Vanhan Rauman sydämessä sijaitsevat kirkot. Tai oikeastaan kirkko ja toisen kirkon rauniot. Molemmat kohteet ovat hyvin ainutlaatuisia ja mieleenpainuvia.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Pyhän Ristin kirkko

Rauman kaupunki sai privilegionsa vuonna 1442, mutta luonnollisesti jo tätä ennen on Pyhän Kolminaisuuden kirkon ympäristössä ollut asutusta ja elämää. Kirkon paikka on ollut kaupungin kaakkoiskulmassa, Turkuun johtavan tien vieressä. Pyhän Kolminaisuuden kirkon paikalla on ollut ensimmäinen puukirkko 1400-luvun alkupuoliskolta lähtien. Voidaan olettaa, että puukirkko paikalle rakennettiin kauppaoikeuksien myöntämisen jälkeen. Kauppaoikeuksista on maininta vuodelta 1413 Erik Pommerilaisen laatimassa verokirjassa. Puukirkon viereen rakennettiin kivisakaristo, joka oli erillään runkohuoneesta. Puukirkko on purettu kaupunkiprivilegioiden saamisen jälkeen 1400-luvun puolivälissä ja sen tilalle rakennettiin kivinen runkohuone, johon liitettiin aiemmin rakennettu sakaristo. Tämä tapahtui ilmeisesti vuosien 1495-1505 välissä. Kirkkoa kunnostettiin vuosina 1592 ja 1599, mutta kirkon holvikatto sortui talvella 1633-1634. Vuodelta 1635 on maininta kirkon katon kunnostuksesta, mutta vuonna 1640 kirkko paloi, eikä sitä enää kunnostettu varojen puutteen vuoksi. Kaupunkikirkoksi tuli täten entinen luostarikirkko, eli Pyhän Ristin kirkko. Tämän jälkeenkin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon haudattiin ihmisiä, viimeisimmät 1850-luvulla. Kirkon seinäkiviä käytettiin 1810-luvulla, kun Pyhän Ristin kirkkoon rakennettiin länsitorni, täten nämä kaksi kirkkoa linkittyvät hyvin vahvasti keskenään.


Paikalla oleva muistolaatta, jossa huomiota herättää
1300-lukua koskeva rakennusajankohta. Laatta kaipaisi
siis pientä päivitystä. 

Rauniot kokivat hävitystä vielä useasti, mutta ennen kaikkea isovihan aikana. Silloin holveista, ikkunoista ja oviaukoista purettiin tiiliä.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioilla näkee mielenkiintoisia yksityiskohtia. Yksi niistä on sakariston vinous runkohuoneeseen nähden. Tällaiset asiat ovat tavallaan pikkuseikkoja, mutta itse pidän niitä mielenkiintoisina yksityiskohtina. Samasta paikasta löytyy myös ullakon oviaukko, sekä ullakon portaiden alaosa. Tästä linkistä näkyy kirkon pohjapiirustus.

Rauniot kohoavat parhaimmillaan kolmeen metriin ja kirkon ulkomitat ovat 29,2 x 15,7 metriä.


Ulkoneva sakaristo, joka rakennettiin jo paikalla
olleen puukirkon aikaan. 

Sitten se toinen kirkko, eli Pyhän Ristin kirkko, joka oli alunperin fransiskaanikonventin kirkko ja joka rakennettiin kaupungin syrjään, pitkän lahden pohjukkaan, eli kaupungin pohjoispuolelle. Nykyisin se on Rauman joeksi mataloituneen entisen lahden rannalla. Ensimmäinen kirjallinen tieto konventista on vuodelta 1449. Keskiaikaisissa lähteissä ei ole mainintaa konventin rakennuksista ja onkin mahdollista, että paikalla on sijainnut alunperin 1420-luvulla rakennettu puukirkko. Nykyinen kivikirkko rakennettiin mahdollisesti vasta 1515-1520 -luvulla. Näihin vuosilukuihin liittyen tosin löydän jatkuvasti pienoisen ristiriidan, sillä monet artikkelit kertovat piispa Arvid Kurjen olleen Raumalla vihkimässä tätä kirkkoa käyttöön 14.9.1512. Niin tai näin, kirkko on 1500-luvun alusta ja täten se onkin ainoa säilynyt keskiaikainen rakennus Raumalla.


Fransiskaanikonventti lakkautettiin uskonpuhdistuksen myötä vuonna 1538 ja luostarialue muutettiin ensin luterilaisen seurakunnan pappilaksi ja Kustaa Vaasan määräyksestä vuonna 1551 kuninkaankartanoksi. Kirkkoa käytettiin kuitenkin ilmeisesti luostarin lakkauttamisen jälkeenkin, koska sen lasisia ikkunoita on korjattu 1580-luvulla.

Kellotapuli kirkkoon valmistui 1650-luvulla. Rauman viimeisin suuri tulipalo kuitenkin tuhosi kaupunkia vuonna 1682 ja tällöin myös Pyhän Ristin kirkko koki kovia. Kirkon katto ja kellotapuli paloivat, jotka kuitenkin nopeasti korjattiin; tai toisin sanoen katto korjattiin, kellotapuli rakennettiin uudelleen, nyt kirkon länsipuolelle. Tämäkään kellotapuli ei tosin ole nykyään kirkossa oleva, sillä se purettiin huonokuntoisena 1800-luvun alussa. Sitten rakennettiin väliaikainen tapuli ja lopulta vuonna 1816 valmistui nykyinen länsitorni Pyhän Kolminaisuuden kirkon kivistä.

Kirkon eteläpuolen eteishuone on vuodelta 1862 ja kuorin pohjoisosan eteishuone vuodelta 1891. Kirkon länsi- ja eteläovien edessä on ilmeisesti ollut kivirakenteiset eteishuoneet jo 1600-luvulla.
Sakariston länsiseinän viereen valmistui tiilirakenteinen luuhuone vuonna 1749, joka kuitenkin purettiin vuonna 1891. Luuhuoneen perustukset löytyivät vuoden 1939 kaivauksissa.

Paljon vuosilukuja ja paljon muutoksia, kun on rakennettu ja purettu, sekä on tuhoutunut ja uudelleen rakennettu. Tämän päivän Pyhän ristin kirkko on kuitenkin todella vaikuttava kirkko, niin ulkoa, kuin sisältä.

Sisällä nimittäin kirkon komeus pääsee vasta todella oikeuksiinsa. Sitä koristavat 1500-luvun
seinä- ja holvimaalaukset, joiden pääaiheena on Neitsyt Maria. Ne esittävät tiivistetysti koko raamatullisen pelastushistorian. Kirkon kiinteään sisustukseen kuuluva pohjoissaksalainen saarnastuoli 1620-luvulta on hienoimpia renessanssiajan puunveistotaiteen tuotteita Suomessa. Länsi- ja pohjoislehterien kaiteissa olevat apostolimaalaukset ovat 1760-luvulta ja urkufasadi on vuodelta 1787.









Kirkon lisäksi muista konventtiin kuuluneista rakennuksista ei ole tietoa. Kirkon pohjoispuolella sijaistevaa kirkonkellaria on toisinaan pidetty keskiaikaisena. Siitä ei kuitenkaan ole kirjallista tietoa ennen 1700-lukua, jolloin siellä säilytettiin ehtoollisviiniä. Onkin esitetty, että kellari olisi 1600-luvulta. Myöskään konventin aikaisesta hautausmaasta ei ole säilynyt tietoja, mutta kirkon länsi- ja eteläpuolella olevaa kirkkotarhaa on alettu käyttää vasta 1700-luvun alussa.

Pyhän Ristin kirkko koki kovia vielä myöhemminkin, sillä vuonna 1967 kirkon tornirakennelmassa riehui tulipalo, joka saatiin onneksi nopeasti kuriin ja lopulta tilanteesta selvittiin melko vähäisin vaurioin.

Lähteet:
Päivi Hakanpää: Rauma-Raumo - Kaupunkiarkeologinen inventointi
Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna
http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1513

torstai 5. tammikuuta 2017

Irjanteen kirkko - Satakunnan vanhin puukirkko

Pitkään olen ollut aikeissa kirjoittaa Irjanteen kirkosta, mutta aina se on jäänyt. Kauan kesti myös, että pääsin kirkon sisälle kuvaamaan. Nyt on sekin hoidettu.
Irjanteen kirkolla on tullut useasti käytyä. Irjanne sijaitsee siis Eurajoella, Porin ja Rauman puolessavälissä. Kirkon alue on paikkana jotenkin, kuin toisesta maailmasta. Kirkon pihalle ja kirkkomaalle kuljetaan kellotapulin läpi, tai sen vieressä olevasta pienestä portista ja on tämän, sekä kirkkomaalla olevien suurten puiden vuoksi, hyvin suojaisen ja suljetun oloinen. Itse kirkko on pieni ja hyvin sievä olemukseltaan. Kirkkoa ympäröi vanha hautausmaa, jossa näkyy edelleen muutamia peltisiä, rautaisia ja kivisiä muistomerkkejä. Hautausmaata, eli täten lähes koko kirkon aluetta ympäröi pieni kivinen muuri. Hautausmaalle on viimeksi haudattu vainajia 1800-luvulla.



Tällä paikalla on ollut kirkko 1200-, tai viimeistään 1300-luvulta lähtien. Alkuperäisen kirkon suojeluspyhimys oli itse pyhä Pietari. Nykyinen kirkko on kolmas kirkko samalla paikalla ja muistona Ala-Satakunnan ns. uhrikirkoista. Irjanteen kylä asutettiin varhaiskeskiajalla.
Nykyinen Eurajoen kirkonkylä perustettiin 1400-luvulla ja Irjanne jäi tuolloin omaksi rukoushuonekunnaksi. Nykyinen kirkko on osa Irjanteen kylän valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä.


Lainamakasiini, kellotapuli ja ruiskuhuone, jonka vierellä
näkyy Åke Tottin muistokivi. 


Irjanteen kirkko 1930-luvulla. 

Kirkon vieressä olevan hautasmaan takana pauhaa koski, johon ensimmäisen sahan perusti sotamarsalkka Åke Tott 1630-luvun alussa. Hänen muistokivensä löytyykin kirkon pihamaalta näkyvältä paikalta. Kirjoittelin Tottista aiemmin ja päivityksessä on myös kuva muistomerkistä.
Kirkkomaalla on myös taideteos Elämänpuu, jonka on veistänyt Marjatta Weckström. Se on hankittu Mirjam Lahdenrannan testamenttilahjoituksen varoilla.

Etualalla Elämänpuu -taideteos. 



Irjanteen kirkko, kolmas samalla paikalla oleva, on Satakunnan vanhin puukirkko. Se on malliltaan puinen pitkäkirkko, jonka sivuilla on kylkiäiset; kirkko on paanuilla katettu ja se rakennettiin Merimaskusta kotoisin olevan Carl Jacobsson Killaisen johdolla vuonna 1731. Kirkon vieressä on lounaissuomalaista tyyppiä oleva barokkimallinen kellotapuli, jonka rakennusmestarina toimi Thomas Ravonius ja se valmistui 1758. Kellotapulin vieressä oleva lainajyvästö, eli lainamakasiini, valmistui 1833 ja toimii nykyään kotiseutumuseona. Pieni ruiskuhuone valmistui 1908.

Kirkossa ei ole urkuja, eikä lämmitystä. Alttaritaulu on Ehtoollisen asettaminen, mutta sen tekijä on kadonnut historian hämärään ja jäänyt tuntemattomaksi. Istumapaikkoja sisällä on n. 200. Maininnan ansaitsee myös kirkkolaiva, joka on rakennettu puusta ja pahvista. Laiva on alunperin rakennettu ilmeisesti 1800-luvun alussa.







Alttaritaulu Ehtoollisen asettaminen. 

Unto Kaskin maalaus Irjanteen
kirkon sisältä.
Taulu sijaitsee Eurajoen
kunnantalolla. 

Eräs kiinnostava asia vielä Irjanteen kirkosta ja sen ympäristöstä on niin sanottu Ruumistie, joka on johtanut Irjanteelle Lapin ja Eurajoen nykyisellä rajalla sijaitsevasta Santolvin kirkkomäestä Rikantilan, Lutan, Sydänmaan ja Kaukomäen kautta. Vainajat tuotiin haudattaviksi Irjanteelle joko miesvoimin tai hevosen vetäminä. Ruumistie oli viimeinen taival. Nimi antaa kylläkin hieman yksipuolisen kuvan tiellä kulkijoista. Sanotaan, että Ruumistietä pitkin on tuotu vainajia aina Varsinais-Suomesta saakka, mikä on siihen aikaan ollut matkana hyvinkin pitkä.

Eurajoen teitä keskiajalla. 

Ruumispaarit, jossa teksti:
"Mitäs koreilet sinä wajwainen tuhka ja multa.
Nin se kuitengin sihen loppu.Tänäpänä kuningas huamena kuolut."

Lähteet:
Kotiseutumme Eurajoki XII

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=271

http://www.satakuntaliitto.fi/sites/satakuntaliitto.fi/files/tiedostot/KatsonMaalaismaisemaa/Inventointilomake_eurajoki_3.pdf

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx?sovellus=mjhoito&taulu=T_ALUE&tunnus=51400002

perjantai 18. marraskuuta 2016

Nyköpingin pidot - Erään veljesriidan päätös

Edelleen antaa odotuttaa itseään kirjoitus Irjanteen vanhasta puukirkosta, mutta ei anneta sen haitata. 
Tällä kertaa mennään hieman kauemmas historiaan, eli n. 700 vuoden päähän. Mennään myös pois nykyisen Suomen alueelta, aina Ruotsin puolelle ja Nyköpingin linnaan. Siellä päätti kuningas Birger järjestää joulujuhlan, joihin kutsui mm. veljensä Valdemarin ja Erikin. 

Carl Johan Fahlcrantzin maalaus
Nyköpingin linnasta. 

"Vieläkö muistatte Håtunan leikin? 
Minä muistan sen varsin hyvin!
Tämä leikki ei ole yhtään sen kummoisempi, 
mutta tällä kertaa leikin tahdin määrään minä!" 

Näin lausui kuningas Birger veljillensä Nyköpingin linnassa 10. ja 11. päivän välisenä yönä, joulukuussa 1317. 

Mistä on siis kyse? Kaikki ovat mahdollisesti joskus kuulleet nimen Birger-jaarli. Hänen poikansa oli kuningas Maunu Ladonlukko ja hänellä taasen oli kolme poikaa, Birger, Eerik ja Valdemar. 
Maunu Ladonlukko julisti Birgerin kuninkaaksi vasta muutaman vuoden ikäisenä, vuonna 1284. Ladonlukon kuoltua 1290 ja Birgerin ollessa vielä alaikäinen, maata johti kuitenkin Torkkeli Knuutinpoika, joka myös Viipurin linnan perustajana tunnetaan. Torkkeli johti maata aina vuoteen 1298, jolloin Birger nousi virallisesti valtaan. Hänet kruunattiin kuitenkin vasta 1302. Torkkeli Knuutinpoika oli edelleen vahva hahmo Ruotsissa. Birgerin, Eerikin ja Valdemarin riidoissa hän asettui Birgerin puolelle. Veljesten väliaikaisesti sopiessa, saivat he käännettyä Birgerin Torkkelia vastaan ja vuonna 1306 hänet mestattiin Tukholmassa.  

Kuningas Birger

Välihuomautuksena, että kuningas Birger on juurikin sama Birger, joka oli esillä eri medioissa vuoden 2016 syksyllä. Hänen kynästään nimittäin on peräisin 700 vuotta sitten kirjattu Suomen vanhin säilynyt asiakirja, eli suojelukirje Karjalan naisille. 

Kun Birger kruunattiin kuninkaaksi, sai veljeksistä nuorin, Valdemar, herttuakunnakseen Suomen ja Eerik taasen Södermanlandin. Valdemarin ollessa Suomen herttuana (1302-1317), Turun linnan alkutilana ollut leiri mahdollisesti rakennettiin umpilinnoitukseksi, jossa oli paksut ja ylipääsemättömät muurit. Vuonna 1308 Turun linna mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjassa ja sitä kutsutaan jo linnaksi. 

29.9.1306 veljesten katkerat riidat isänsä perinnöstä kärjistyivät ensimmäisen kerran. Siitä päivämäärästä alkoi niin kutsuttu Håtunan leikki. Eerik ja Valdemar vangitsivat veljensä, kuningas Birgerin; hän pääsi vapaaksi vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun Valdemar ja Eerik olivat pakottaneet hänet sopimukseen, joka teki heistä herttuakunnissaan lähes itsenäisiä ruhtinaita. 

Herttuat hallitsivat mielensä mukaan, Valdemar siis lääniä, joka käsitti suurimman osan Suomea, sekä Turun ja Hämeen linnat ja Eerik Södermanlandia. Kuningas Birger kuitenkin hautoi kostoa, joka tuli olemaan monin verroin kauheampi, mitä Håtunan leikki oli ollut. 

Kuningas Birger kutsui veljensä, sekä muita kutsuvieraita Nyköpingin linnaan viettämään joulua sovinnon merkeissä. Tapahtuma on saanut nimekseen Nyköpingin pidot. Pidot sujuivat aluksi hyvin ja Birger oli veljiään kohtaan ystävällinen. Illan vaihtuessa yöksi kaikki kuitenkin muuttui. Birger nimittäin vangitutti veljensä ja sulki heidät, lähteestä riippuen, linnan torniin, tai tornin kellariin. Avaimen hän heitti tarinan mukaan linnan ohi virtaavaan Nyköpinginjokeen. 

Vuoden 1318 juhannukseen mennessä molemmat veljeksistä olivat nääntyneet nälkään. Eerikinkronikan mukaan ensin kuoli Eerik ja sitten Valdemar. 

Nyköpingin linna

Hyvin ei loppunut Birgerinkään elämä. Nyköpingin pitojen jälkeen kamppailu häntä vastaan kiristyi. Keskeistä osaa esitti valtakunnan hallinnon ylimmäksi valvojaksi kohonnut Matias Kettilmundinpoika. Hän karkotti kuninkaan maasta ja löi lisäksi tanskalaisen Eerik Menvedin, joka oli hyökännyt Skåneen Birgeriä auttaakseen. Birger kuoli maanpaossa Tanskassa vuonna 1321. 

Matias Kettilmundinpojan ansiosta Folkunga-suvun perinnöstä käydyt riidat saatiin loppumaan. Siksi onkin luonnollista, että juuri hän kantoi nälkään kuolleen Eerikin poikaa, Maunu Eerikinpoikaa, sylissään, kun hänet valittiin Moran kivillä kesällä 1319, vasta 3-vuotiaana, Ruotsin kuninkaaksi. 

Lähteet:
C.J. Gardberg, P.O. Welin - Suomen keskiaikaiset linnat
Eerikinkronikka

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Eerik Slang - Pohjolan Leonidas

IS THIS SPARTA?

Ei ole, vaan tämä on tarina sotilaasta, joka henkilökohtaisella rohkeudellaan ja itsepäisyydellään pelasti koko armeijan, tämä on myös tarina tuon saman armeijan ylipäälliköstä, hänestä, jota historiankirjoitus on mielestäni kohdellut turhan kovalla kädellä. 
Ja mikä olisikaan parempi päivä näistä kirjoittaa, kuin 6.11., eli päivä, jona muistamme suurta kuningas Kustaa II Aadolfia. Tästä kerron vielä lisää päivityksen lopussa. 

Kuinka moni voi valehtelematta sanoa kuulleensa nimen Eerik Slang? 

Kirjoittaisin niin mielelläni hänestä pitkän ja yksityiskohtaisen kertomuksen, mutta taitaa olla niin, että Slangin varhaisesta elämästä tiedetään todellisuudessa melko vähän, myöhemmistä teoistaan kylläkin. Sen vuoksi käsittelen tässä myös runsaasti kolmikymmenvuotisen sodan vaiheita, joihin vahvasti Slangin aikana kuului myös Johan Banér

Johan Banér

Monelle voi olla epäselvää ketkä taistelivat vastakkain kolmikymmenvuotisessa sodassa. Se on hyvin hankala yksiselitteisesti kertoa. Vihollisena Ruotsin näkökulmasta voidaan kuitenkin aina pitää Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, eli keisarillisia. Nyt kirjoituksessa olevien vuosien aikaan, myös Saksi oli vaihtanut keisarillisten puolelle.  

Aloitetaan vuodesta 1635. Kuningas Kustaa II Aadolf oli kuollut Lützenissa kolmea vuotta aiemmin ja vuonna 1634 Ruotsin armeijan ylipäälliköksi nousi loistelias Johan Banér. Samana vuonna ruotslaiset kokivat valtavan tappion Nordlingenissa, mikä ei kuitenkaan pysäyttänyt Ruotsin mahtavaa ja taitavaa armeijaa. Nordlingenin taistelua voidaankin pitää vain yhtenä epäonnisena tapahtumana kymmenien tapahtumien joukossa, jonka tappiot Ruotsi otti takaisin parissa vuodessa. 

1635 Torsten Stålhandsken rinnalle, tai manttelinperijäksi ratsuväen komentajana nousi uusi Suomen alueelta tuleva tähti, Perniöstä kotoisin oleva eversti Eerik Slang. Kun takkinsa kääntäneen Saksin vaaliruhtinas Juhana Yrjö I, joka tunnetaan myös nimellä Olut-Yrjö, yritti viedä joukkojaan Elben yli, surmasi Eerik Slang ratsuväkineen yli päässeet sotilaat ja loput löi takaisin. Tästä viimeistään alkaa Slangin tarina, vaikka tähän asti pääsystä olisi taatusti myös kerrottavaa. 

Tultaessa vuoteen 1635 oli sota raaistunut entisestään ja paljon on siitä syytetty Johan Banéria. On toki totta, että Johan Tillyn ja Kustaa II Aadolfin kuoltua, uskonnollinen paatos väheni ja painopiste siirtyi ideologiasta politiikkaan. Pitää kuitenkin muistaa, että Banérin tulospaineet olivat kohtuuttomat, sillä hänen resurssit olivat huomattavasti pienemmät, kuin kuninkaalla oli ollut. Axel Oxenstierna, joka oli käytännössä Ruotsin hallitsija kuningatar Kristiinan holhoojahallituksen aikana, vaati paljon. Siksi Banérin menestyksen huomioiden, häneen kohdistunut kritiikki on ollut melko epäoikeudenmukaista. 

Banér aloitti tapansa mukaan vuoden 1636 ärhäkästi. Saksin armeijan "myllyttäminen" jatkui sekä hänen, että Eerik Slangin toimesta. Ruotsi sai vielä yhden vihollisen lisää, kun Brandenburg liittoutui keisarin kanssa saadakseen Pommerin alueen itselleen ja sen myötä pääsyn Itämerelle. Banér joutui kahden tulen väliin ja siitä syystä ylitti Elben Magdeburgin luona, vihollisen seuratessa perässä. 

Magdeburg on paikka, josta voisi kirjoittaa täysin oman tarinansa. Siellä tapahtui vuonna 1631 yksi sotahistorian järkyttävimmistä verilöylyistä, kun katolinen armeija tuhosi koko kaupungin ja teurasti yli 20 000 siviiliä. Silminnäkijän mukaan Pappenheimin ratsumiehet olivat raaimpia: he raiskasivat ja sitoivat naisia jalustimiinsa ja juoksuttivat heitä perässään, keihästivät lapset peitsiinsä ja heittivät tuleen. Pappenheim kuvaili Magdeburgin tuhoa kauheimmaksi sitten Jerusalemin ja Troijan hävitysten. Kun hävitys viimein loppui, mustiksi palaneita ruumiita ajettiin Elbeen kahden viikon ajan. Saksan kielessä oli pitkään ryöstön jälkeen käytössä verbi magdeburgisieren, joka tarkoittaa täydellistä tuhoamista tai tuhotyötä.

Viisi vuotta edellä mainittujen tapahtumien jälkeen, eli vuonna 1636, Eerik Slang teki yhden upeimmista urotöistään Magdeburgin piirityksen aikana. Parinsadan ratsumiehen kärjessä hän tunkeutui kaupunkiin, otti vankeja, löi pari saksilaista ratsurykmenttiä ja palasi seuraavana päivänä takaisin Banérin armeijaan. 

24.9.1636 (juliaanisen kalenterin mukaan) käytiin suuri Wittstockin taistelu, joka viimeistään palautti kunnian pari vuotta aiemmin kärsityn Nordlingenin tappion jälkeen. Nordlingenin taistelu oli ollut häpeällinen katastrofi ja Wittstock palautti uskon Ruotsin aseisiin. Banérin riskinotto tässä taistelussa hakee vertaistaan 1600-luvun kenttätaistelujen joukossa ja kohottaa sen vuoksi hänet vuosisadan nerokkaimpien sodanjohtajien joukkoon. Hän teki uhkarohkean päätöksen, jota vastustaja odotti kaikkein vähiten. Hän jakoi armeijan kahtia. Päävoimat hyökkäsi ylipäällikön johdolla Dossen rantoja myötäillen Scharfenbergin vasemmalla puolella sijaitsevalle Viinimäelle, jonka puolustus oli heikompi. Vasen siipi koukkasi vihollisen oikeaan sivustaan ja vyörytti sen. Torstenssonin ratsuväen syöksyessä metsästä käänsi saksilaiset tapansa mukaan hyökkääjille selkänsä ja pakenivat, Viinimäen ja Dossen väliin syntyi uusi rintama. Hyökkykset ja vastaiskut seurasivat toisiaan. Keisarilliset eivät antaneet periksi, vaan hyökkäsivät yhä uudelleen Banérin yksikköjä vastaan. Sitten iski ratsuväki keisarillisten sivustaan ja selustaan ja heidän pelinsä oli pelattu. Vain pimeys pelasti vihollisen täydelliseltä tuholta.

Wittstockin taistelu 1636

Banér aloitti vuoden 1637 salamahyökkäyksellä Saksiin, jossa hän valtasi Torgaun, tärkeän ylimenopaikan Elben varrella. Torgaussa Banérin joukot pysyttelivät neljä kuukautta; Slang ja Stålhandske hakkapeliittoineen hävittivät ympäristöä laajasti ja pitivät vihollisen ratsuväen kurissa, heidän ansiostaan Banér nöyryytti toden teolla vastustajiaan harhautuksella, joka on rinnastettu historian suurimpien urotöiden joukkoon. Banér teki nopean ratkaisun lähtiessään marssimaan Torgausta kohti Orderia. Takaa-ajajat olivat kintereillä. Orderin sivujoelle saapuessaan, vastassa oli epämiellyttävä yllätys, sillä edessä oli neljän kilometrin levyinen vihollisarmeija. Vihollinen riemuitsi jo varmasta voitosta, mutta Banér ei panikoinut. 
Vapaana oli vain Puolan raja, jota ei Banér voinut ylittää rikkomatta rauhaa. Hän kuitenkin kertoi armeijalle, että ainoa mahdollisuus on Puolan kautta koukata Pommeriin. Banérin vaimo ja parhaimpiinsa pukeutuneet upseerinrouvat lähtivät arvokkaimpien kuormastojen kanssa kohti Puolan rajaa. Eräälle epäluotettavimmista  upseereistaan Banér antoi tehtäväksi selvittää puolalaisen tiestön kunto. Harhautus onnistui ja vihollinen nielaisi syötin marssimalla itään, samalla Banérin marssiessa länteen ja karkaamalla vihollisen pussista. Jokainen tunti tarkoitti kahden tunnin etumatkaa. Yli kaksi viikkoa kestänyt opeaatio herätti valtavasti huomiota Euroopassa. Myöhemmin Banér kertoi: "Minä olin toki heidän pussissaan, mutta he unohtivat sitoa suun kiinni." 

Sota jatkui, mutta hakkapeliitat eivät koko kolmikymmenvuotisen sodan aikana menettäneet valioyksikköjen mainettaan. Varsinkaan kun heidän komentajinaan oli Eerik Slangin ja Torsten Stålhandsken kaltaisia Suomen alueelta tulevia upseereja. 

Vuonna 1639 piirittäessään Freiburgin hopeakaivoskaupunkia, Banér kuuli keisarillisten joukkojen lähestyvän. Hän päätti iskeä keisarillisen ja saksilaisen armeijan kimppuun, ennen kuin ne yhtyisivät. Syttyi Chemnitzin taistelu, missä Stålhandsken ja Slangin oikean siiven ratsuväki ratkaisivat taistelun, joka päättyi vihollisen jalkaväen perusteelliseen häviöön. 

Joissain lähteissä on mainittu Slangin menettäneen toisen kätensä vuonna 1636. Näin ei kuitenkaan ole, vaan vuosi oli 1640. Tämä vuosi oli muutoin melko tapahtumaköyhä, pieniä kahakoita oli monia ja tappiota tuli puolin ja toisin. Eräässä kahakassa Slang haavoittui niin vaikeasti oikeaan käsivarteensa, että se oli amputoitava. Eversti Slang selvisi kuitenkin leikkauksesta hengissä, mikä ei ollut siihen aikaa ollenkaan itsestäänselvyys, tai edes yleistä. Kotiutuksesta hän ei suostunut edes puhumaan. 

Mistä tulee sitten Slangin ns. lempinimi "Pohjolan Leonidas"? 

Joulukuun viimeisinä päivinä vuonna 1640 Banér sai omaan nopeaan tapaansa ajatuksen lähteä marssimaan Regensburgiin, siellä kaupungin linnoituslaitteet olivat rappiolla ja keisarilliset joukot hajallaan. Tuumasta toimeen ja armeija lähti liikkeelle. Hän alkoi kuitenkin epäröidä, että keisarilliset joukot oli hälytetty ja päätti ottaa tarkemmin selvää tilanteesta. Aikaa kului hukkaan kuusi päivää, kuudentena päivänä ruotsalaiset kaappasivat suuren varustekuljetuksen Nürnbergin ja Prahan välisellä tiellä. 

Banér asettui vajaan sadan kilometrin päähän Regensburgista, Chamiin, lähelle Böömin rajaa. 
Keisarilliset ryhtyivät kokoamaan joukkojaan saadakseen jo kerran varmasta satimesta livahtaneen Banérin kiinni. Ratsumies toi tiedon Chamia lähestyvistä keisarillisista ja Banér oli jäämässä jälleen pussiin. Keisarillinen pääarmeija oli jo tavoittanut Neunburgin, joka sulki tien Chamiin. Tuo pieni kaupunki oli huonosti linnoitettu, mutta sen varuskuntaa komensi eräs yksikätinen Suomen Perniöstä kotoisin oleva Eerik Slang! Tämä pieni kaupunki todisti yhtä suurinta yksittäistä urotyötä kolmikymmenvuotisessa sodassa. 

Vihollinen ympäröi Neunburgin kaupungin Ottavio Piccolominin johdolla 8.3.1641 ja kaksi päivää myöhemmin sai tykistönsä asemiin. Hän vaati Slangia antautumaan, mistä suomalainen kieltäytyi. Voisi ajatella, että kunnialliseen antautumiseen olisi riittänyt aukon ampuminen muuriin, varsinkin, kun kyseessä oli äärimmäisen huonosti varusteltu Neunburg. Päivän kestäneen tykistötulen jälkeen kaupungin muureissa oli ammottava aukko. Puolustajilla ei ollut kuin käsiaseita, tykkejä ei ollenkaan. Piccolomini lähetti yhden everstinsä tiedustelemaan Slangin antautumista. Slang oli tukkinut muurissa olevan aukon hirsillä ja laudoilla. Everstin esityksen hän torjui siltä seisomalta luvaten ampua seuraavan, joka moista tulee ehdottelemaan. Näin myös tapahtui. Kun Piccolominin rumpali lähestyi muuria uuden ehdotuksen kanssa, osui häneen välittömästi musketinluoti. Seurauksena oli raju väkirynnäkkö, jonka Slang torjui keisarillisille raskain tappioin. 

Seuraavana päivänä tykit raahattiin entistä lähemmäksi kaupungin muureja ja kaksi tornia ammuttiin hajalle. Vaikka moni Slangin alipäälliköistä halusi antautua, ei Slang siihen suostunut, vaan vaati ammusten loppuessa miehiään taistelemaan kivin. Vasta kun tornien välinen muuri oli ammuttu hajalle ja näköala torille oli esteetön, suostui Slang aloittamaan neuvottelut. Tosin ei millä tahansa ehdoilla, vaan hän vaati upseereilleen vapaata poislähtöä. Piccolominille ei kuitenkaan sopinut, muuta kuin täydellinen antautuminen ja Slangin ohella vangeiksi jäi 90 upseeria, 1600 ratsumiestä ja 180 musketööriä, suurin osa heistä Suomen alueelta kotoisin olevia sotilaita. 

Vaikka Slang aiheutti viholliselle melko suuriakin tappioita, kohdeltiin häntä arvostaen. Tästä johtuen hän sai kunnianimen "Pohjolan Leonidas". Spartan kuningas Leonidas kaatui 300 sotilaansa kanssa viimeiseen mieheen Thermopylain solassa vuonna 490 eKr. Leonidas jäi historiaan myyttisenä sankarina. Tätä sankaritarinaa on viime aikoina kuvattu mm. elokuvassa 300. 

Banér oli tietoisesti uhrannut Slangin joukkoineen pelastaakseen pääarmeijansa. Piccolomini teki taasen kohtalokkaan ja valtavan taktisen virheen pysäyttäessään armeijansa moukaroimaan Neunburgin kaupunkia. Slangin puolustaessa ankarasti kaupunkia pääsi Banér jälleen pakoon. Hän eteni pääarmeijan kanssa parin peninkulman päivävauhtia kohti pohjoista. 

Banér ei saanut milloinkaan tilaisuutta kiittää Slangia urotyöstä, joka oli tehnyt pääarmeijan pelastumisen mahdolliseksi. Hän joutui vuoteen omaksi ja oli kuolemassa, lääkärit eivät voineet tehdä mitään verta yskivälle Banérille ja hän kuoli 10.5.1641, vain 45-vuotiaana. Banér oli ollut seitsemän vuotta Ruotsin armeijan ylipäällikkönä ja tänä aikana saalistanut yli 600 vihollisen lippua. Hänen johtamissaan taisteluissa surmattiin yli 80 000 vihollisen sotilasta. Yksikään toinen ylipäällikkö ei ollut joutunut toimimaan niin epätoivoisissa olosuhteissa ja niukoin resurssein, ylivoimaista vihollista vastaan, kuin Banér. Kerta toisensa jälkeen hän pelasti armeijansa pikamarsseilla ja kerta toisensa jälkeen hän nöyryytti vastustajaansa; Wittstockin loistava voitto, joka lähes tuhosi keisarillisen armeijan, kuuluu sotahistorian klassikoihin. 

Banérin kuoltua armeijan ylipäälliköksi valittiin Kustaa II Aadolfin tykistöekspertti Lennart Torstensson. Saapuessaan paikalle, hän toi mukanaan neljä eskadroonaa hakkapeliittoja ja neljä komppaniaa Pohjanmaan jalkaväkeä. Hänellä oli mukanaan myös vajaat 500 000 riikintaaleria, vaatteita, kenkiä ja lähes 22 000 metriä kangasta talven varalle. Torstensson oli Banérin tavoin taitava taktikko ja strategi. Hän oli kuitenkin luonteeltaan edeltäjäänsä rauhallisempi ja tavoiltaan hienostuneempi. 

Miten sitten pääsemme takaisin Eerik Slangiin? Pitää mennä reilu vuosi ja useampi pieni taistelu eteenpäin. Ollaan vuodessa 1642. Torstensson oli lähtenyt perääntymään ja alkanut piirittää Leipzigia, vihollisen lähestyessä piiritys loppui ja alkoi uudelleen perääntyminen. Silloin vihollinen lankesi ansaan ja heitä odotti täydellinen yllätys. 
Pakenevien joukkojen asemasta heitä oli vastassa Ruotsin taisteluun järjestäytynyt armeija, ajankohta oli 23.10.1642 ja taistelukenttänä oli Breitenfeldin alue, missä Kustaa II Aadolf 11 vuotta aiemmin saavutti loistavimman voittonsa

Siellä oli nyt myös yksikätinen Eerik Slang, joka oli vaihdettu sotavankeudesta vapaaksi. Hänet oli ylennetty kenraalimajuriksi ja hän johti vasenta siipeä. 
Vaikka taistelu alkoikin ruotsalaisten kannalta erittäin huonosti, päättyi se lopulta voittoon. Hakkapeliitat löylyttivät jälleen kerran vastustajiaan isän kädestä. 4000 vihollista kaatui ja saman verran jäi vangiksi. Suurin osa heistä otti pestin Ruotsin armeijaan. 

Breitenfeldin toinen taistelu 1642

Voitto ei kuitenkaan ollut kovin halpa, sillä omia kaatuneita, tai haavoittuneita oli lähes yhtä paljon ja tässä taistelussa tarinamme sankari sai myös surmansa. Johtaessaan vasenta sivustaa Slangiin osui hänen sotilasuransa kuudes ja samalla viimeinen laukaus. Eerik Slang sai viimeisen leposijansa eräästä Leipzigin kirkosta. Hänen arkkunsa kannessa on risti ja vuosiluku 1642. Häneen sammui Slangin suku. 

Kolmikymmenvuotinen sota päättyi kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1648, Westfalenin rauhaan. Sodan suuriin voittajiin kuului Ruotsi, mikä viimeistään merkitsi sen suurvalta-aseman alkua. 

Mitä sitten tulee tähän päivämäärään ja Kustaa II Aadolfiin, olen jo aiemmin kirjoittanut seuraavaa: 

Tänään 6.11. liputetaan Kustaa II Aadolfin kunniaksi. Sen kunniaksi, että 400 vuotta sitten Suomi osana Ruotsia vietiin aiempaa vahvemmin osaksi länttä, eikä itää. Kustaa II Aadolf loi suurvalta-Ruotsin, hänen valtakuntansa oli Euroopan mahtavin ja armeijansa pelätyin. Vaikka Suomi oli harvaan asuttu ja köyhä, sinne järjestettiin lainkäytön perusteet ja oikeuslaitos. Hallitsija ei enää ollut mielivaltainen aateli, vaan kruunu. Silloin alkoi kehittyä pohjoismainen valtio. Sellainen, jossa lakeja saattoi kunnioittaa ja viranomaisiin luottaa; se on ehkä arvokkainta, mitä meillä on.
Kustaa II Aadolf kaatui 6. marraskuuta 1632, eli 384 vuotta sitten, Lützenin taistelussa. Topelius kirjoitti seuraavaa: "Saatuaan tiedon kuninkaan kuolemasta sotilaat unhottivat haavansa ja väsymyksensä. Tuntuipa, kuin olisi elämä kadottanut arvonsa, kun suurin, paras sankari oli kaatunut." Kauan olkoon muistoissa Pohjolan Leijona; Kultainen Kuningas. Gud är mitt harnesk!


Kustaa II Aadolf
Lähteet:
Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

torstai 13. lokakuuta 2016

Ajatuksia

On ollut pitkä tauko blogin kirjoittamisessa, johtuen osittain uuden työn aloittamisesta, osittain oman bändini uuden levyn tekstien kirjoittamisesta. Levy tulee käsittelemään suuria kuolonvuosia 1695-1697, joten tulen sen ilmestyttyä avaamaan asiaa varmasti täälläkin. Tulevassa "oikeassa" päivityksessä tulen kertomaan Irjanteen kirkosta, joka on Satakunnan alueen vanhin puukirkko 1700-luvun puolenvälin paikkeilta. Olin jo menossa kuvaamaan kirkkoa sisältä, mutta kuvailu siirtyi toiseen kertaan. 

Nyt kuitenkin päätin kirjoittaa pelkkiä ajatuksia historiasta, uskonnosta ja muusta, mitä mielessä on ollut; välillä vain näin kirjoittajana on se olo, että pitää kirjoittaa, koska se tuo tyydytystä ja rauhoittaa. Asian syövereihin siis.
Viimeistään 2000-luvun puolenvälin paikkeilla kiinnostuin esihistoriasta, Kalevalasta ja suomalaisesta mytologiasta, kirjoitin paljon ja opettelin kalevalamittaisen runouden saloja ja vähitellen, kun tultiin kohti 2010-lukua, olin kehittänyt itselleni ajatuksen, että niistä tarinoista ja myyteistä voisi kehittää pätevän ja jonkin ”alkuperäisen” uskomusten kokonaisuuden. Vähintäänkin halu todellisuuspakoon oli löytänyt kanavan. Halusin ajatella, että Suomen alueella olisi muinoin ollut iso, alkuperäinen ja yhtenäinen yhteisö, lähes valtio, joka on käyttäytynyt ja uskonut tietyllä tavalla ja jonka ydin on edelleen olemassa jossain. Olin väärässä. Oikeasti ne olivat vain palasia, jotka eivät edes kuuluneet yhteen ja joita ei sellaisenaan, jos mitenkään, voisi edes ymmärtää.

Nykyään tuntuu, että olin myös jonkin sellaisen vaikutuksen alaisena, että pitää vihata kaikkea muuta ja että tämä kaikki mytologia ja uskonto olisi väkisin kadotettu. En ymmärtänyt, että se olisi voinut tapahtua lähes luonnostaan ja ehkä syystä. Käänsin tarinat Lallista ja ”ristiretkistä” sellaisiksi, että ne palvelivat omia tarkoitusperiä uskomuksille ja kun perustin orkestereita, koin, että pitää kirjoittaa tietyllä tavalla, jotta voi olla uskottava ja koska niin pitää tehdä ja koska se on ”oikein”.  Kirjoitin, näillä silmillä katsottuna, väärällä tavalla ja vääriin asioihin kohdistettuja vihaisia tekstejä ja tarinoita omista tarkoitusperistä; niihin kun oli helppo kätkeä omaa suppeaa maailmankatsomusta ja sitä oletettua, luultua ja jopa vääristeltyä historiaa ja henkisyyttä. Kerroin niistä asioista lehdissä ja halusin provosoida, koska maailma oli tylsä. Tai sitten se oli se oma kuori, joka oli. Vanhempana ehkä tiedän kumpi.

Tekstit, runot ja tarinat kuitenkin tulivat hyvin luonnollisesti ja kehittivät omaa ilmaisua ja monipuolisuuttaa kirjoittajana ja se onkin tuon ajan parasta antia. Kaikesta muusta olin väärässä. Tai en siltikään ihan kaikesta, sillä esihistoria on äärimmäisen mielenkiintoista, kuten myös suomalainen mytologia, kansantarinat, sekä kalevalamittainen runous. Uskon tietäväni näistä melko paljon ja aion jonain päivänä tietää vielä enemmän. Myös metsä ja luonto ovat edelleen rauhoittavia paikkoja; ja miksei olisi.
Edelleenkin kirjoitan ajoittain vihaisia ja raakoja tekstejä, bändini tulevalla levyllä on ehkä raaimpia kirjoittamiani tarinoita, mitä koskaan, mutta eri lähtökohdista. Ja niin pitääkin. Päätin kaiken tämän vuoksi myös vaihtaa bändin sisällä taiteilijanimeni Fornjoturista Bertelsköldiksi. Se kuvaa vähimmilläänkin sitä muutosta, mistä lähtökohdista olen uuden levyn tekstit kirjoittanut ja miten jatkossa kirjoitan.

Olen viime aikoina sanonut, että kun lukee, viisastuu ja kun on avoin, kokee. Lopulta tajusin ja ikään kuin hyväksyin, että ei edes ole ollut mitään kerrotun kaltaisia ”ristiretkiä” ja Lalli on kyllä mahdollisesti ollut olemassa, mutta todennäköisesti täysin eri kontekstissa, kuin olin joskus halunnut. Se toi tietynlaisen helpotuksen. Luin lisää ja törmäsin kunnolla uskonpuhdistuksen aikaan ja tajusin, että katolinen ja luterilainen kirkko ovat ihan oikeasti eri asia, toisin kuin väittivät jotkut ihmiset, jotka iloitsivat Ylivieskan kirkon palamisesta. Joillekin heistä yritin tätä asiaa selittää, mutta ”niille ihmisille” historia, ”joku uskonpuhdistus”, isovanhempiensa, heidän isovanhempien ja taas heidän isovanhempien aika ja elämät olivat lopulta yhdentekeviä. Paljon sen kauemmas ei kannata pyrkiä, kun sieltä tuskin montaakaan ”alkuperäistä suomalaista” löytyy, ”lalli-kortti” on siis ilman sen epäpätevyyttäkin mahdoton käyttää. Toisaalta ymmärrän heitäkin, olen itse elänyt vastaavassa olotilassa, tai ainakin sellaisessa, joka aiheutti samanlaisia tuntemuksia ja välinpitämättömyyttä; se tunne, kun mikään ei tunnu miltään ja jos tuntuu, niin korkeintaan niistä lähtökohdista, jotka palvelevat vain omia olettamuksia. Se on vain melko julma ja surullinen maailma. Jokaisella meistä on kuitenkin aikansa ja hyvä johtolanka on minulle ollut, että ei tässä voi kuin kehittyä, joten miksi en pyrkisi oppimaan, ymmärtämään ja kasvamaan niin paljon, kuin mahdollista. Minun mielestäni se on melko järkevä ajatus, ehkä jonkun muun mielestä ei.

Kohdistan itse kritiikkiä katolisen kirkon toimintaa kohtaan ja ymmärrän, tai luulen ymmärtäväni, sen myötä myös uskonpuhdistuksen olemuksen. Se oli hyvä. Ymmärtämisestä en uskalla enää olla varma, kun on niin paljon lukematta. Löysin kuitenkin historiasta siis sellaisia asioita, tosia, joita olin halunnut aiemmin jostain muualta löytää. Ns. oikea historia paikkasi järjen tasolla kaikki ne aukot, jotka olivat vuosia olleet mielessä, hallinneet ajatuksia, kirjoittamista ja jopa saaneet sairaaksi, välillä hyvinkin rankasti.

Sitten tuli päivä, jona istuin Turun tuomiokirkon penkille. 

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Åke Tott - Pohjolan lumiaura

Åke Tottista kirjoittaminen on ollut mielessä blogin perustamisesta lähtien. Ensimmäinen kiinnostukseni häneen syttyi jo vuonna 2000 asuessani Eurajoella ja löytäessäni sieltä sattumalta Åke Tottin verikiven. Asuin silloin Eurajoen Kristillisen Opiston alueella, eli enstisellä Lavilan kartanolla, jonka Åke Tott omisti. Päärakennuksen kirjastosta löysinkin juttuja ja historiaa hänestä.
Viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa käymään Turun tuomiokirkossa, johon Åke Tott on haudattu. Hetki oli pysäyttävä. Näistä syistä Åke Tott on ansainnut oman katsauksensa blogissani.


Åke Henrikinpoika Tott syntyi 4.6.1598 Lohjalla. Hänen äitinsä oli Kaarina Maununtyttären ja Eerik XIV:n tytär Sigrid. Olenkin aina mietiskellyt asiaa siltä kannalta, että jos historia olisi mennyt hieman toisella tavalla, Åkesta olisi voinut tulla jopa kuningas. Sitä ei tietenkään tapahtunut, vaan kuninkaana oli hänen syntymänsä aikaan äitinsä Sigridin serkku Sigismund, Juhana III:n poika, jonka jälkeen kuninkaaksi nousi Sigridin setä Kaarle IX ja Åke Tottin ollessa 13-vuotias tuli kuninkaaksi Kaarle IX:n poika, mahtava Kustaa II Aadolf - Pohjolan leijona.

Tott oli vasta 15-vuotias, kun hän osallistui Jakob De la Gardien Venäjän retkelle Inkerin sodassa. Tämän jälkeen hän asui useita vuosia ulkomailla, kunnes palasi vuonna 1623 takaisin kotimaahansa Kustaa Aadolfin kamariherraksi. Kustaa II Aadolfin sanotaan olleen Åke Tottin serkku, joka sinänsä on ihan validisti ajateltu. Oikeasti Åke Tottin äiti, Sigrid, oli Kustaa Aadolfin serkku.

Åke Tottista tuli Kustaa Aadolfin luottosotilas ja häntä alettiinkin kutsua nimellä Pohjolan lumiaura.
Hän osallistui Puolan sotaan ja vuonna 1627 hänet ylennettiin everstiksi johtamaan Suomen alueelta värvättyä ratsuväkirykmenttiä. Vuonna 1630 hänestä tuli valtaneuvos, sekä ratsuväen kenraalimajuri ja sen jälkeen kenraali.

Kolmikymmenvuotinen sota oli alkanut jo vuonna 1618, mutta Ruotsi osallistui siihen vasta vuodesta 1630 lähtien. Stralsundiin saapui loppukesästä 1630 Reinhold Metstacken komentama Porin rykmentti ja Klaus Hastfehrin johtama Savon rykmentti. Åke Tottin kyrassieerit, sekä seitsemän komppaniaa Turun läänin, Karjalan ja Uudenmaan ratsuväkeä Torsten Stålhandsken ja Reinhold Wunschin alaisuudessa ehtivät myös perille. Åke Tott osallistui sodassa Grubinin taistelun lisäksi suureen ja voittoisaan Breitenfeldin taisteluun, jossa hän taisteli vasemmalla sivustalla Kustaa Hornin alaisuudessa saksalaisen ratsurykmenttinsä kanssa.

Åke Tottin sotilasura katkesi kuitenkin sairasteluun ja hän palasi takaisin Ruotsiin vuonna 1633 mukanaa kuninkaan ruumis. Kustaa II Aadolf oli kaatunut Lützenin taistelussa edellisen vuoden marraskuussa.

Vuonna 1630 (joissain lähteissä vuonna 1631) Tott sai sotamarsalkan arvon palkkiona ansioistaan ja Eurajoen kolme kartanoa maksuna ratsuväkikomppanian kolmevuotisesta varustamisesta ja ylläpidosta, muistuteltuaan kuningasta aikansa tällaisesta lupauksesta. Ne olivat Vuojoen, Lavilan, sekä Irjanteen kartanot.

Åke Tott oli näkyvä ja vaikutusvaltainen mies Eurajoella. Hänestä ei ehkä pidetty kovinkaan paljon, kuten on sanottu, että hänestä ei myöskään pidetty muiden upseerien keskuudessa.
Niin tai näin, Tott perusti Eurajoen Irjanteelle ensimmäisen vesivoimalla toimivan kaupallisen sahan, tai ainakin aloitti sopimalla asukkaiden kanssa Irjanteen kosken käytöstä. Kyläläisille luvattiin vastineeksi jauhatusvuoroja Tottin myllyissä. Itse sahan rakennustyöt aloitettiin vasta Åke Tottin kuoleman jälkeen vuonna 1644.

Ja sitten se kuolema.

Åke Tott kuoli Lavilan kartanolla verensyöksyyn 42-vuotiaana, vuonna 1640. Matkalla kirkkomaalle hänen verta kerrotaan läikähtäneen matkan varrella olevalle kivelle. Tämä kivi kantaa nykyisin nimeä Åke Tottin verikivi ja kiveen on kaiverrettu tämä tieto. Kivi löytyy läheltä Eurajoen keskustaa, tien vierestä Lavilan kartanon ja kirkon puolimatkasta.

Åke Tottin verikivi

Åke Tott haudattiin Turun tuomiokirkkoon Tott-suvun kappeliin (Pyhän Laurentiuksen kappeliin), jonne on haudattu myös hänen molemmat vaimonsa, vuonna 1638 kuollut Sigrid Bjelkke ja 1684 kuollut Kristina Brahe, Pietari Brahen sisar. Kirkon lattiatasolla on kuitenkin Åke Tottin seurana hänen äitinsä Sigrid Vaasa.

Peter Schultzin veistämät kokovartalopatsaat
Turun tuomiokirkossa. 

Tottin hautajaiset olivat hyvin juhlalliset, niissä oli mukana mm. neljä 120 miehen komppaniaa ja 52 pappia. Hautajaisissa saarnasi Isaacus Rothovius. Vuonna 1676 Pietari Brahe pystytti Tott-suvulle mausoleumin tuomiokirkkoon. Vaikka Kristina Brahe kuoli vasta 1684, veisti tunnettu Peter Schultz Tukholmassa mustasta ja valkoisesta marmorista Tottien hautakappeliin, jo vuonna 1678 valmistuneet, Åke Tottin ja Kristina Brahen kokovartalopatsaat.

Åke Tottin muistokivi Irjanteen kirkon pihamaalla, Eurajoella.
Kivessä lukee:
"Sotamarsalkka Åke Tott
Kuningas Kustaa II Aadolfin lumiaura
30-vuotisessa sodassa
Vuojoen isäntä 1630-1640
Kuoli täällä 1640
Ruumis Turun tuomiokirkossa
Pystytti Eurajoen kotiseutuyhdistys
Lahjoitti Eurajoen Säästöpankki 1976"

Åke Tott oli monella tapaa suurvalta-ajan alkupuolen soturin ruumiillistuma, urhoollinen, häikäilemätön, riidanhaluinen, ylpeä, saaliinhimoinen ja uhkarohkea, mies, joka oli valmis mihin tahansa.

Lähteet:
evl.fi
eurajoki.fi
http://punainenturku.blogspot.fi/2014/06/lumiaura.html
http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/566/
Olavi Antila, Juha E. Tetri - Hakkapeliittain jäljillä - Suomalaiset Euroopan sotakentillä

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Liinmaan linna - Vreghdenborch - Keskiaikainen linna saaressa

Pitkästä aikaa palaan jälleen blogin pariin ja aihe on tällä kertaa sellainen, josta jo ensimmäisessä viestissäni annoin viitettä; nimittäin Eurajoella sijaitseva Liinmaan linna, joka myös nimellä Vreghdenborch tiedetään. Kuten olen tuonut ilmi, ovat vanhat, Suomen alueella olevat linnat erittäin kiinnostava aihe itselleni. Satakunnassa niitä löytyy Liinmaan linnan lisäksi Kokemäen linna, mahdollisesti viereisellä saarella sijainnut Aborchin linna, joka on tosin saattanut sijaita myös nykyisen Porin paikalla, sillä siellä kerrotaan myös linna olleen Juhana-herttuan Poria perustaessa 1558, tästä löytyy merkintä niin Porin perustamisasiakirjasta, kuin myös Olaus Magnuksen Carta Marinassa. Aiemmin kirjoittamani Kyrön skanssi on samoin Satakunnan alueelta löytyvä linnoitus. Muualta Suomesta linnoja ja linnoituksia on useita ja tulen kesän aikana kirjoittamaan myös niistä, tuskin kuitenkaan ainakaan vielä niistä tunnetuimmista, eli Turun-, Hämeen-, tai Olavinlinnasta, vaan olen ajatellut esimerkiksi Raaseporin linnaa, sekä sitä vähäisempiä ja jo lähes unohdettuja kohteita.

Linnan sijainti kartalla

Näkymä parkkialueelta linnamäelle

Tänään Liinmaan linnan alueella käydessä oli paikka todella umpeenkasvanut; eikö sitä vielä ole ehditty niittämään, vai mistä lie johtuu? Kuvista ei sen vuoksi kovinkaan paljon saa selvää. Parempia kuvia löytyy täältä!

Nyt kuitenkin mennään 1300-luvulle ja saarelle Eurajoen ja Lapinjoen suulle. Saarella sijaitsi siis Liinmaan linna, eli Vreghdenborch ja sieltä se pystyi hallitsemaan sekä jokien, että rannikon liikennettä. Linnan länsipuolella oli 100 metriä pitkä kiviperustus, eli aallonmurtaja sataman suojana. Meri on ulottunut aikoinaan siis aivan linnaan asti, kuten alla oleva kuvakin näyttää. Pohjakaavaltaan Liinmaan linna oli suorakaiteen muotoinen, jossa oli kaksi sisäkkäistä vallia ja niiden välissä ilmeisesti kuivana pidetty vallihauta. Tätä mietin kuitenkin, että olisi tuo vallihauta saatu helposti myös täytettyä, joten tuota kuivaa vallihautaa en ihan vielä ole valmis hyväksymään. Sisempi valli oli tehty kivestä ja sen päällä on ollut puinen rintavarustus. Piha-alueella, jonka koko on ollut 30 x 42 metriä, sijaitsi ainakin kaksi rakennusta, joista toinen oli rakennettu kivestä.



Piirroskuva linnasta, sekä satamasta, jonka paikalla
on nykyään peltoa

Vreghdenborchin nimi tulee todennäköisesti linnan rakennuttajalta, saksalaiselta ylimykseltä Didrich Vereggreltä. Linnan rakentamisen määräsi mahdollisesti kuitenkin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen vuonna 1367. Keskiaikaisia kirjallisia lähteitä on vain vähän, mutta Liinmaan linna löytyy mahdollisesti vuoden 1367 asiakirjasta, joka on kopioitu sata vuotta myöhemmin Turun tuomiokirkon mustaankirjaan, sekä vuoden 1395 sopimuspaperista. Vuonna 1367 Satakunnan maakunnan edustajat valittivat kuninkaalle kahden linnan ylläpidon olevan liian suuri rasitus, jonka vuoksi kuningas käski purkaa Kokemäen linnan ja rakentaa sen uudelleen sopivampaan paikkaan. Tässä tulee oma huomioni, että Kokemäen linna olisi nimenomaan siirretty nykyisen Porin paikalle ja saaneen siten nimen Aborch; sillä mitä järkeä olisi ollut purkaa linna ja siirtää se viereiselle saarelle? Ei sillä ainakaan olisi linnan ylläpidosta johtuvaa taakkaa pystytty pienentämään.

Toistaiseksi ainoa kirjallinen lähde, jossa Vreghdenborch mainitaan nimeltä on Knut Bonpoika Gripin ja Jakob Abrahamssonin 15.8.1395 Turussa päivätty sopimus, jolla Bo Joninpoika Gripin voutina Länsi-Suomessa ollut Jakob luovutti hallussaan olleet linnat ja voutikunnan Bon pojalle Knutille. Sopimus koski "Turun linnaa ja sen voutikuntaa, Ahvenanmaan Kastelholmaa ja sen voutikuntaa, uutta Wartholman linnaa, joka sijaitsee voutikuntansa kanssa Uudellamaalla, Aborchin linnaa, joka sijaitsee voutikuntansa kanssa Satakunnassa, sekä Vreghdenborchin linnaa." 



Kuva linnamäeltä pellolle, eli entiselle merelle

Linnan pihamaalta on löytynyt vain vähän esineistöä: hopearaha, luusta tehdyt arpakuutiot, veitsiä, sormus, rautainen kynttilänpidike, punnukset, lukon osa ja savi- sekä lasiastian palasia. Nämä esineet kertovat osaltaan tarinaa linnan alueella eletystä elämästä, mutta kovin vähän siitä kuitenkin tiedetään. Eräässä runossa linna liitetään huonoihin aikoihin:

Ei silloin hyvin eletty,
Cuin oli Linna Lijnamaisa,
Cuisti Cumolan kedolla.
Silloin leipä lehmän maxoi, 
Murun mullinen vasicka,
Carpion härkä Culosarvi.

Vallihauta


Joidenkin arvioiden mukaan Liinmaan linnan paikalla olisi saattanut olla varustusta jo 1100-1200-luvulla, tästä ei kuitenkaan tietoa sen enempää löydy, joten oletus 1300-luvun puolella rakennetusta linnasta on paljon uskottavampi. Linna jäi kuitenkin käytöstä jo 1400-luvun alkupuolella, joten sen historia on näin ollen hyvin lyhyt. Joistain lähteistä löytyy tietoa, että linnan kohtalon olisi sinetöinyt Kuningatar Margareta, joka 1300-luvun lopulla antoi käskyn hävittää tarpeettomiksi jääneet linnat.

Mielenkiintoisin legenda linnan tuhosta liittyy kuitenkin sen viimeiseen linnanherraan, joka olisi tuhonnut itse koko linnan. Linnanherran kerrotaan upottaneen linnan edustalla liikkuneen sota-aluksen, joka osoittautui kuitenkin vain tiililastissa olleeksi alukseksi. Laivalla oli mukana linnaherran oma poika; tämän erehdyksen myötä linnanherra tuhosi suutuksissaan ja masennuksissaan koko linnan.

Tarinoiden mukaan Liinmaan linnassa olisi myös majaillut merirosvoja ja siellä on nähty palavan virvatulia. Joidenkin tarinoiden mukaan paikalle olisi kaivettu aarre, mutta niinhän sitä puhutaan jokaisesta historiallisesta ja vain vähän tietoa omaavasta ja mystisestä paikasta. Linnatasanteen maakerroksista on kuitenkin havaittavissa kaksi asutusvaihetta, joista myöhemmän vaiheen rakennukset ovat olleet hyvin vaatimattomia. Ovatko nämä sitten mahdollisesti niiden merirosvojen jäljiltä, sen meille kertoo toivon mukaan myöhemmät tutkimukset ja siitä saatu tieto.

Liinmaan linna on mielenkiintoinen kohde ja vaikka nähtävillä ei kovin paljon linnasta olekaan, on se kuitenkin paikkana vaikuttava ja kokemisen arvoinen.

Lähteet:
http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjhanke/read/asp/hae_liite.aspx?id=114169&ttyyppi=pdf&kansio_id=51

http://www.academia.edu/1144400/Kokem%C3%A4en_linna_Aborch_ja_Vreghdenborch_-_l%C3%A4hteiden_ja_tutkimuksen_uudelleenarviointi

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=51010006