maanantai 1. toukokuuta 2023

Vanha Suurtori - Turun verilöyly 1599

Turun Vanha Suurtori on tänä päivänä rauhallinen alue keskellä vanhaa Turkua. Useimmat tuntevat sen paikkana, jossa joulurauha julistetaan, toiset taas erinäisistä markkinoista. Torin synty ajoittuu kuitenkin jo 1300-luvulle, oletetusti vuoden 1318 Turun palon jälkeiseen aikaan. 500 vuoden ajan Vanha Suurtori oli valtakunnan tärkein solmukohta, se oli neljän tien risteys, tai paremminkin paikka, jonne kaikki tiet veivät. Se oli Turun sydän ja maallisen vallan keskus, sen laitamilla sijaitsivat mm. Raatihuone ja Hovioikeus.

1500-luvulla torin pituus oli n. 80 metriä ja 1700-luvulla jo 120 metriä. Leveyttä torilla oli tuolloin n. 25-27 metriä. Torilta Aurajoen ylitti Pennisilta, jonka toisessa päässä sijaitsi pieni toriaukio, nykyinen Vähätori. Mainitsemisen arvoinen on myös Luostarin välikatu, joka toimi keskiajalla Turun valtakatuna. Se johti Kaskenmäellä sijainneelta Pyhän Olavin dominikaaniluostarilta kaupungin keskustaan ja Tuomiokirkolle. Luostarin välikatu on ainutlaatuinen jäänne keskiajalta. Nykyisin Vanhan Suurtorin rakennuksia ovat Vanha Raatihuone, Brinkkalan talo, Hjeltin talo, Katedraalikoulu ja Juseliuksen talo

Luostarin välikatu

Vanha Raatihuone

Vanha Suurtori ja Brinkkalan talo

Vanhan Suurtorin rakennuksista ja historiasta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, joten siksi haluankin pääasiassa keskittyä yhteen, ja kenties siihen järkyttävimpään tapahtumaan torin historiassa, nimittäin vuoden 1599 Turun verilöylyyn. Ymmärtääkseen tapahtunutta, täytyy ensin tietää taustoja 1500-luvulla sattuneista valtataisteluista. 

Kustaa Vaasasta tuli värikkäiden vaiheiden jälkeen Ruotsin kuningas vuonna 1523. Hän toteutti maassa uskonpuhdistuksen, jonka myötä Ruotsista tuli luterilainen valtakunta. Kustaa Vaasalla oli 11 lasta, joista tässä mainitsen kolme myöhemmin kuninkaaksi kruunattua, eli Eerikin, Juhanan ja Kaarlen; kuninkaina Eerik XIV, Juhana III ja Kaarle IX. 

Kustaa Vaasa kuoli 1560, jonka jälkeen Eerik nousi kuninkaaksi. Eerikin kanssa vallasta taisteli Juhana. Tämä valtataistelu kärjistyi ensimmäisen kerran 1563, kun Eerik sai erinäisten tapahtumien ja ristiriitojen johdosta valtiopäivät tuomitsemaan Juhanan kuolemaan. Turun linnassa hoviaan pitänyt Juhana vangittiin puolisonsa, puolalaisen Katariina Jagellonican kanssa, ja kuljetettiin Ruotsiin Gripsholmin linnaan. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että kuljettajana toimi muuan Klaus Fleming, jonka myöhempi aika muistaa etenkin nuijasodan melskeestä.

Vuonna 1568 Eerik sai koko valtakunnan kauhistumaan mennessään naimisiin talonpoikaistaustaisen Kaarina Maununtyttären kanssa, josta siten tuli Ruotsin kuningatar. Tätä avioliittoa eivät Eerikin veljet hyväksyneet; heidän ohella aatelisto nousi kapinaan. 
Eerik kukistui saman vuoden syksyllä ja kuninkaaksi nousi Juhana. Eerik vangittiin perheineen ensin Tukholmaan, josta siirrettiin parin vuoden kuluttua Turun linnaan. Siellä hänen kyynäräpäiden kerrotaan hanganneen jäljet vankityrmän ikkunalautaan. Turusta Eerik siirrettiin vielä takaisin Ruotsiin, ennen kuin vuonna 1577 kuoli myrkytettynä. Kaarina Maununtytär vietti loppuelämänsä vapaana Liuksialan kartanossa ja on haudattu Turun tuomiokirkkoon. Hän on siten ainoa Suomeen haudattu kruunattu kuninkaallinen.

Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär
Erik Johan Löfgren 1864
 
Kuninkaana ollessaan Juhana ajautui riitoihin veljensä Kaarlen kanssa. Juhanan ja Katariina Jagellonican pojasta Sigismundista tuli Puolan kuningas vuonna 1587. Juhanan kuoltua 1592 kruunattiin Sigismund seuraavana vuonna myös Ruotsin kuninkaaksi, jolloin syntyi personaaliunioni Puola-Liettuan ja Ruotsin välille. Katolinen Sigismund ja protestanttinen Kaarle alkoivat taistella vallasta. Sigismundin ja Kaarlen valtataistelu onkin nimitys, jota käytetään Ruotsin sisällissodasta vuosien 1597-1599 välillä. Tämä taistelu ulottui myös Suomen alueelle, ensin nuijasotana 1596-1597, sekä myöhemmin Kaarlen saaden Tukholman valtiopäiviltä luvan viedä armeijansa Suomeen nujertaakseen loputkin Sigismundin kannattajat.

Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista 
Alber Edelfelt 1878

Ja niin pääsemmekin vuoteen 1599 ja Vanhalle Suurtorille, jolloin Kaarle on kukistanut vastustajansa, vallannut Suomen alueen ja ennen kaikkea sen merkittävimmän kaupungin, Turun, itselleen.

Vanha Suurtori Raatihuoneelta joelle

Vanha Suurtori ja osa Porthaninpuistoa Raatihuoneelta joelle

10.11.1599 toimeenpantiin rangaistus, joka nykyään tunnetaan nimellä Turun verilöyly. Kuoleman saattue kulki ensin Turun linnasta Vanhalle Suurtorille. Päällysmiehenä järkyttävässä tapahtumassa toimi Kaarle-herttuan tallimestari Antti Niilonpoika. Väkeä kokoontui suuria määriä seuraamaan mestausta, ja eniten surkuttelua osakseen kerrotaan saaneen nuoren Johan Flemingin, joka nuoresta iästään huolimatta otti tyynesti vastaan tuomionsa, vannoi syyttömyyttään ja syytti Kaarle-herttuaa verenhimosta. Häntä lohdutti Turun kirkkoherra Gregorius, vaikka Johanin kerrotaan yhtä paljon lohduttaneen itse kirkkoherraa. Kaikkiaan Vanhalla Suurtorilla mestattiin 14 Suomessa vaikuttanutta Kaarle-herttuan vastustajaa.

Mestatut olivat:

Krister Martinpoika Björnram
Sten Fincke, Hämeen linnan päällikkö
Johan Fleming, Klaus Flemingin poika
Olavi Fleming, Klaus Flemingin poika
Hartikka Henrikinpoika, Vuolteen säteriratsutilan omistaja
Niilo Iivarinpoika, Klaus Flemingin avioton poika
Mikael Paavalinpoika Munck, Vehmaan Nuhjalan säteritilan omistaja ja Turun linnan alipäällikkö
Sigfrid Sigfridinpoika, huovipäällikkö
Mikael Paavalinpoika Munck
Jaakko Möl
Hannu Jänis
Esko Jaakonpoika
Herman Hannunpoika

Yllä 13 nimeä, sillä yhden mestatun nimi ei ole tullut esiin missään näkemässäni lähteessä. 

Johan Flemingiä lukuunottamatta kaikkien mestattujen päät asetettiin riviin Turun raastuvan ylle.

Miekka, jolla Johan Fleming mestattiin, on nähtävillä Tukholman kuninkaanlinnan kokoelmissa. Miekan säilään Johanin äiti Ebba Stenbock antoi kaivertaa tekstin poikansa kuoleman muistoksi "Claes Flemingz ena Son halshuggen, efter Konung Carl den IX. befalning." 


Suomen kuningasmielisten varsinaiset johtajat Arvid Stålarm ja Anolan kartanon isäntä Axel Kurck saivat myös kuolemantuomion. Kumpaakaan ei mestattu. Tämä ei ollut myöskään ainoa kerta, kun kyseiset herrat tällaisen tuomion saivat ja sen myös välttivät. Arvid Stålarmin sanotaan saaneen elämänsä aikana viisi kuolemantuomiota, kun taas Axel Kurck vältti mestaamisen ainakin kaksi kertaa. 20.3.1600 heidät jopa vietiin yhdessä mestauslavalle, mutta viime hetkellä mestaus peruttiin heidän osaltaan, muiden tuomittujen menettäessä päänsä. Kaarlen luottamusta ei kumpikaan saavuttanut, mutta siitä huolimatta Axel Kurck nimitettiin ylisotaeverstiksi.

Turun kartta 1600-luvun alussa, Vanha Suurtori merkitty punaisella


Tänään kun kulkee läpi Vanhan Suurtorin ja kuvittelee näitä verisiä historian tarinoita, tulee mietittyä elämää ja Vanhaa Suurtoria hieman syvemmin.

Lähteet: 




C. J. Gardberg: Kivestä ja puusta. Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja

Mirkka Lappalainen: Susimessu - 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa

Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja 


perjantai 14. huhtikuuta 2023

Keskiaikainen Ulvila - Wlspby - Kadonnut kaupunki

Turku 1229, Porvoo 1380, Viipuri 1403, Rauma 1442, Naantali 1443. Mikä puuttuu joukosta? Tietenkin Ulvila 1365, Suomen alueen keskiaikaisten kaupunkien keskuudessa ainoa lähes täysin kadonnut kaupunki. Sillä tarkoitan, että kaupungista ei ole jäljellä kuin keskiaikainen Pyhän Olavin kirkko, josta kirjoitinkin jo aiemmin, sekä Kellarimäen rauniot. Ulvila on kyllä edelleen olemassa, mutta nykyinen Ulvila ei periaatteessa ole suoraa jatkumoa keskiaikaiselle kaupungille. Harva tietää kadonneen kaupungin sijaintia, eikä se maisemassa enää edes erotu. On surullista, mutta samalla myös kiehtovaa ajatella nykyisen peltoalueen olleen Suomen yhden kuudesta keskiaikaisen kaupungin sijainnista. Ulvila oli niistä kaupungeista toiseksi vanhin heti Turun jälkeen, ja myös Ruotsin valtakunnan pohjoisin kaupunki. Alue sijoittuu nykyisin Ulvilan Pyhän Olavin kirkolta Isokartanon pellolle, sekä Kellarimäen alueelle.

Tällä peltoalueella oli Ulvilan kaupunki,
kaukana keskellä on Isokartano,
jonka takana Pyhän Olavin kirkko, 
oikealla oleva metsikkö on Kellarimäki

Mitä tiedetään keskiaikaisesta Ulvilasta? 

Aluksi ajattelin helpoimman vastauksen olevan, ettei juuri yhtään mitään, sillä alueen kaivaukset ovat olleet häpeällisen vähäisiä, eikä merkintöjä, aikalaiskuvauksia, tai muutakaan tietoa ole kovinkaan paljon säilynyt. Ulvilasta ei myöskään ole kaupunkiarkeologista selvitystä, jollainen on Suomen muista keskiaikaisista kaupungeista. Osa tunnetuista muinaisjäännöksistä, kuten Kellarimäki, ovat käytännössä täysin tutkimattomia ja niiden alkuperä ja historia on vain arvailujen varassa. Kuitenkin tätä tekstiä kirjoittaessa huomasin, että tietoa oli yllättävän paljon, vaikka tarkempaa kuvaa kaupungista ja sen olemuksesta on vaikea hahmottaa. Toivotaan myös, että saan tulevaisuudessa täydentää tätä kirjoitusta useaan kertaan, kun uutta tietoa saadaan selville. Vaikka teksti on pitkä, keksin silti valtavasti asioita, joihin haluaisin saada selvyyden. 

Matkaan siis! 

Ulvilan kaupungin perustamisasiakirjana pidetään kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen 7.2.1365 antamaa kirjettä, jonka mukaan hän otti Ulvilan asukkaat suojelukseensa ja sijoitti heidät kaupungin lain piiriin. Kaupunki tosin saattaa olla tätä vanhempi, sillä jo 3.9.1347 kuningas Maunu Eerikinpoika antoi Ulvilan asukkaille luvan käydä markkina-aikaan kauppaa Kokemäellä. Kuningas Albrekt vahvisti tämän oikeuden samana päivänä, kun myönsi kaupungille privilegiot. Kaupunkiaikaa kesti vajaat 200 vuotta vuoteen 1550, jolloin kuningas Kustaa Vaasa määräsi Ulvilan porvarit muuttamaan vastaperustettuun Helsinkiin. Tämän muuton myötä Ulvilan keskiaikainen kaupunki lakkasi olemasta. Kovin kauaa eivät ulvilalaiset kuitenkaan Helsingissä aikaansa kuluttaneet, sillä jo vuonna 1558 kuningas antoi heille luvan palata takaisin Satakuntaan rakentamaan uutta kaupunkia. Siihen aikaan Ulvila oli jo maankohoamisen myötä jäänyt kauas jokisuusta, joten Kustaa Vaasan poika, Juhana herttua, perusti uuden kaupungin lähemmäs merta, joka sai nimekseen Björneborg eli Pori. Voidaan siis ajatella, että nykyinen Pori on jatkumoa keskiaikaiselle Ulvilalle. Perustetun Porin kaupungin paikalla on todennäköisesti myös sijainnut aiemmin useaan kertaan mainitsemani Aborchin linna. 

Mutta takaisin keskiaikaiseen Ulvilaan.

Olen kirjoittanut aiemmin Liikistöstä, jonka alue liittyy vahvasti myös Ulvilan historiaan. Liikistö löytyy joidenkin arvioiden mukaan al-Idrisin vuonna 1154 valmistuneesta maailmankartasta Tabula Rogerianasta nimellä Ragvalda. Liikistö sijaitsi Ravanin kylässä, joka on ruotsinkieliseltä nimeltään Ragvaldsby. Liikistössä on sijainnut ainakin yksi kirkko, sekä ylempänä joella toinen, nykyisen Nakkilan kunnan alueella sijaitsevan Anolan kartanon omistamalla Kirkkosaarella. Liikistöstä kirkko siirrettiin n. 1,5 km päähän nykyisen Pyhän Olavin kirkon paikalle luultavasti vuonna 1332. Asiasta ei tosin täyttä varmuutta ole. Ensimmäinen kirkko uudella paikalla on mahdollisesti ollut puinen, vaikka kivikirkonkaan rakennusajankohdasta ei ole varmaa tietoa. Sen rakentamisajankohdan arviot ovat niinkin laajat kuin 1332-1510. 

Pyhän Olavin kirkko

Kirkon ympäristöön kuitenkin muodostui Ulvilan kaupunki.

Ulvila oli erityisen hyvällä paikalla Kokemäenjoen suulla, josta kauppiaat olivat jo vuosisatoja seilanneet sisämaahan. Hansakauppiaat tarvitsivat sataman ja tukikohdan, jollaisen Ulvilan seutu heille tarjosi. Suomalaisen oikeuden kylistä pääosaa pidetään jo rautakaudella syntyneinä, kun taas ruotsalaisen oikeuden kylien katsotaan syntyneen keskiajalla, lähinnä 1200–1400-luvuilla. Suomalaisen oikeuden kyliä Ulvilassa oli vain kuusi. Niistä lähinnä jokisuuta on Haistila, joka sittemmin on muodostanut yhteisen jakokunnan joen pohjoispuolella sijaitsevien Vanhakylän, Ravanin ja Pappilan kanssa. Vanhakylän ja Ravanin sekä ilmeisesti myös Pappilan kylien asutus on syntynyt todennäköisesti jo 1200-luvulla. Näiden kaikkien kylien alueilla oleilleet kauppiaat keskitettiin 1300-luvun puolivälissä muodostettuun Ulvilan kaupunkiin.

Pyhän Olavin kirkon portilla oleva teksti

Ulvilasta Turkuun johti Huovintie, joka kulki Ulvilasta lähtiessä joen pohjoispuolta Ravaniin, jossa oli ikivanha Kokemäenjoen ylityspaikka ja joen toisella puolella oleva Haistilan lauttaranta. Ulvilassa kulki myös Pohjanlahden rantatie, joka kulki Turun ja Korsholman linnojen välillä. Porin kohdalla se kiersi Ulvilan kautta, koska Porin alueen luodot eivät mahdollistaneet jokisuiston ylittämistä. Lisäksi alueella kulki Pyhän Henrikin pyhiinvaellusreitistö

Olisiko Ulvilassa voinut näyttää tältä?

Vaikka Liikistö mainitaan varmuudella jo vuonna 1311 kirkon rakentamista koskevassa kirjeessä, ja niinikään kirkon rakentamista koskevassa piispa Pentin (Bengt) asiakirjassa vuodelta 1332, niin Ulvila (Vlspby) mainitaan ensimmäisen kerran laamanni Jakob Andrissonin toukokuussa 1344 antamassa kaupanvahvistuksessa. Kolme vuotta myöhemmin maaliskuussa 1347 Jakob todisti, että samainen kauppa oli aikoinaan vahvistettu Ulvilan Pyhän Gertrudin (Pyhä Kerttuli) kiltatuvassa pitäjäläisten, kirkkoherran ja kaupunkilaisten läsnä ollessa. Perimätiedon mukaan Pyhän Gertrudin kiltatalo sijaitsi nykyäänkin alueella hyvin erottuvalla Kellarimäellä, ja siellä oleva 13 x 13 metrin kokoinen kellari olisi jäänyt kiltatuvasta jäljelle. On myös mahdollista, että Kellarimäen rakennusjäännös liittyy 1550-luvulla toimineeseen Ulvilan kuninkaankartanoon, jossa tehtiin huomattavia rakennustöitä ja mm. kaksi kellaria vuonna 1554. Joka tapauksessa Kellarimäki on alue johon pitäisi keskittää laajoja tutkimuksia, kuten luonnollisesti koko keskiaikaisen kaupungin alueeseen. 

Kellarimäki

Georg Haggrén julkaisi yhteenvedon vuonna 2000 Ulvilan 1970-luvun kaivausten löytöaineiston lasifragmenteista, ja sen perusteella keskiaikaisen Ulvilan taloissa nautittiin juomia Böömissä ja itäisen Saksan alueella valmistetuista lasipikareista. Erityisen mielenkiintoista on, että Ulvilan ja Turun arkeologisten kaivausten perusteella keskiajalla käytössä olleen lasitavaran määrä on ainakin näissä kahdessa suomalaisessa kaupungissa ollut eräisiin Ruotsin keskisuuriin kaupunkeihin kuten Lodöseen ja Söderköpingiin verrattuna huomattavan suuri ja lasiastioiden käyttö levisi myöhäiskeskiajalla myös sisämaan vauraista talouksista ainakin linnoihin ja kartanoihin.

Ulvilan keskiaikaisen kaupungin sijainti kartalla

Miten Ulvila sitten vertautuu väkiluvultaan muihin sen ajan kaupunkeihin? 

Turku oli Suomen alueen kaupungeista ylivoimaisesti suurin, mutta Ulvila ja Rauma olivat suunnilleen samankokoisia, eli n. 5-6 kertaa Turkua pienempiä. Tällainen vertailu ja väkiluvun arviointi on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa ja perustuukin pääosin sellaisiin laskelmiin, jotka ovat parhaimmillaankin suuntaa-antavia.

Mielikuvissa Ulvila saattoi olla tällainen, 
mitään varmuutta kuitenkaan kaupungin taloista 
tai kaduista ei ole olemassa

Ulvilan kruunulle maksama sääntövero vuosina 1540–51 oli 100 markkaa rahaa ja yhteensä 2 markkaa 2 äyriä tonttiveroa. Ulvilaan verrattuna Turun sääntövero oli siihen aikaan noin kuusinkertainen. Mikäli kaupunkien kokoa halutaan arvioida veronmaksajien ja sääntöveron ilmentämänä väkilukuna, Ulvilan kaupungin väkiluku olisi ollut vuoden 1548 tietojen perusteella noin 580. Samaan aikaan Turun väkiluku oli noin 2230. 

Ulvilan sinetissä oli W-kirjain lyhenteenä kaupungin ruotsinkielisestä nimestä Wlpsby. Kaupungin sinetillä vahvistettiin 1427 maakauppa, jonka vahvistajien joukossa mainitaan olleen Ulvilan pormestarit Thomas Pedersson ja Anund Nilsson. Kaupunginlain mukaan kaupungin sinettiä, privilegiokirjeitä ja muistikirjaa tuli säilyttää erityisessä huoneessa tai lukollisessa kirstussa ja kaikista kaupungin alueella olevista kiinteistöistä tehdyt kaupat tuli joko vahvistaa kaupungin sinetillä sinetöidyllä asiakirjalla tai merkitä niitä koskevat tiedot kaupungin muistikirjaan. Ulvilan kaupungin muistikirjaa, tilejä, raadin oikeuspöytäkirjoja tai kopiokirjoja ei ikävä kyllä ole säilynyt, eikä kaupungin raadin tai sen porvariyhteisön nimissä annettuja asiakirjoja tai lähetettyjä kirjeitä tunneta toistaiseksi lainkaan. Alkuperäiset privilegiokirjeet ovat kadonneet ja niiden kopioita on säilynyt vain muiden kokoelmien kautta.

Ulvilan sinetti

Kaupunkiajalta ei myöskään ole säilynyt kartta-aineistoa. Vanhakylän ja sen lähikylien alueen vanhimmat kartat ovat 1690-luvun geometrisia karttoja ja 1760-luvun lopun isojakokarttoja. Kummassakaan ei ole mainintoja muinaisesta kaupunkialueesta. Kartoista selviää sen verran, että kaupunkialueen halki on kulkenut nyttemmin poiskynnetty pohjois-eteläsuuntainen Keskitieksi kutsuttu tie. Tien varrella olevalta Isokartanon pellolta on 1900-luvun ojituksen yhteydessä löytynyt pieni kiviholvisilta. Keskitie kulki Kellarimäen alueen halki ja jatkui mahdollisesti Pappilaan saakka.

Ulvilan pappilasta muodostettiin vuonna 1551 kuninkaankartano. Kuningas Kustaa Vaasa oli antanut tästä määräyksen jo syyskuussa 1549, eli ennen kuin itse kaupunki lakkautettiin. Kuninkaankartanoon liitettiin pappilan ohella Isokartanon isännän Gustaf Fincken omistama peltokappale, Lukkarinluoto sekä osa erään Severin Larssonin perillisten omistamasta tilasta, joka oli rälssimaata. Muutama vuosi myöhemmin kartanoa laajennettiin vielä Brita Flemingiltä saadulla maalla. Kartanosta tuli Ala-Satakunnan hallintokeskus, jonka ensimmäinen vouti Mats von Klefven otti 22.6.1551 vastaan. 


Keskiaikainen Ulvila sijaitsi videon kuvaamalla alueella. Ensin siinä näkyy Pyhän Olavin kirkko, sitten Isokartano peltoalueineen, ja lopuksi etualalla metsäalue, joka on Kellarimäki. 

Ulvilan kaupunkioikeudet siirrettiin vuonna 1558 Porille ja hallinto sen uuteen kuninkaankartanoon Porin perustamisen yhteydessä. Viimeistään sen myötä keskiajalla syntyneen Ulvilan oleminen päättyi. 442 vuotta myöhemmin, vuonna 2000, Ulvilan kunta alkoi jälleen käyttää nimitystä kaupunki.

Lähteet:
 
Ulvila. Arkeologinen selvitys ja tarkkuusinventointi. Kellarimäen asemakaava-alue - FT Kari Uotila ja FT Georg Haggrén

Suomen pienet kaupungit keskiajalla - Tapio Salminen

Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna

Hausen, Reinhold: Finlands medeltidssigill i afbild utgifna af Finlands statsarkiv genom Reinhold Hausen. Suomen kansallisarkisto, 1900


Ulvilan asutuksen, seurakunnan ja kaupungin synnystä, s. 57–100 - Jalmari Jaakkola

keskiviikko 5. huhtikuuta 2023

Kokemäen linna - "Fortalicium seu castrum"

Jokainen tuntee linnat Turussa, Hämeessä ja Savossa, ehkä jopa Viipurissa, Ahvenanmaalla ja Raaseporissa. Ovathan ne vieläkin olemassa. Vähemmän tunnettuja ovat täysin kadonneet, mm. aiemmin esittelemäni Liinmaan linna, eli Vreghdenborch Eurajoella, ja tässä kirjoituksessa avattava Kokemäen linna. 

Vertailukohteeksi Kokemäen linnalle ei tietenkään sovi mahtavat Turun tai Hämeen linnat, mutta mielenkiintoinen asia se on siitä huolimatta, että saarella, keskellä Kokemäenjokea, on seissyt ihan oikea linna. Satakunta on kiinnostava näiden kadonneiden linnojen suhteen. Jo aiemmin mainitsemani Liinmaan linna näkyy enää maaston muodoista, Aborchin linnasta ei tiedetä edes sijaintia; tätä tulen avaamaan myöhemmin ja myös esittämään näkemykseni sen sijainnista. Myös Kyrön skanssia, josta olen kirjoittanut, voidaan pitää linnana, vaikka imartelevampi nimitys sille onkin linnake. 

Mennäänpäs siis Kokemäelle. Paikkaan, jossa jo rautakaudella on sanottu sijainneen Teljän kauppapaikka, ja jossa perimätiedon mukaan Piispa Henrik yöpyi ja saarnasi ennen loppuaan Köyliönjärven jäällä. Kokemäen halki kulkee Kokemäenjoki. Keskellä jokea seisoo Linnaluoto-niminen saari n. kolme kilometriä alajuoksuun Kokemäen keskustasta. Tällä saarella on sijainnut Kokemäen linna. Saaresta on käytetty nimitystä Forsbyn linnaluoto ja Koskenkylän linnaluoto, mutta sitä ei pidä sekoittaa Harolan linnaluotoon, joka sijaitsee myös Kokemäellä, tosin yläjuoksussa jonkin verran kauempana keskustasta. 

H.A. Reinholmin asemapiirros Linnaluodolla
olevista rakenteista

Kokemäen linnan tarkkaa rakentamisajankohtaa ei tunneta, mutta purkamisajankohta ja syy siihen tiedetään. Se selviää kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen kirjeestä, joka on päivätty 12.7.1367. Kirje on kopioitu Turun tuomiokirkon Mustaankirjaan 1474-1486. Kirjeessä kuningas määrää linnan "revittäväksi", eli purettavaksi ja siirrettäväksi sopivampaan paikkaan. Tämä uudelleen rakennettu linna on todennäköisesti alussa mainitsemani Liinmaan linna. Linnan purkaminen taas johtui siitä, että alueen asukkaat olivat valittaneet, että linna tuotti niin suuren rasituksen, etteivät he kyenneet sitä kantamaan. 

Kokemäen linna oli hallintokeskus, johon ympäröivien asukkaiden verot koottiin ja jota veroa maksaneet talonpojat ylläpitivät. Yhdenkään linnanvoudin nimeä ei tiedetä, ja vaikka Kokemäeltä tunnetaan viisi 1300-luvulla päivättyä asiakirjaa, yhtään linnassa päivättyä tekstiä ei ole säilynyt. Mutta se tiedetään, että linna sijaitsi strategisesti erinomaisella paikalla. Sieltä käsin pystyttiin vartioimaan paitsi joen liikennettä, myös sen molempia rantoja. 

Linnaluoto - J. Hokkanen 2014

Joen etelärannalla sijaitsee rautakauden loppuun asti käytössä ollut Äimälän Leikkimäen kalmisto, jonka hautaukset ovat saattaneet ulottua jopa 1200-luvulle asti. Merkittävimmät löydöt kalmistosta ovat hopeakoristeinen miekka, joka on ajoitettu vuosille 950-1000, sekä vaaka ja siihen kuuluneet punnukset.
 
Linnan rakentamisajankohtaa voidaan päätellä olemassaolevan tiedon valossa. Topografialtaan Kokemäen linnaluoto muistuttaa useita Suomesta tunnettuja neliömäisiä vallihaudoin varustettuja linnakumpuja, jotka sijoittuvat 1200-luvun lopulta 1400-luvun alkuun. Linnaluodolta on löydetty rautakaudelle tai varhaiseen keskiaikaan ajoittuvaa keramiikkaa, joten luodolla on ollut toimintaa viimeistään 1200-luvulla, tai jopa aiemmin. Tosin paikan merkityksestä tuohon aikaan ei ole selvyyttä. Linnaluodolta on löytynyt tiilimurskaa, mutta harmaakivirakenteita ei toistaiseksi tunneta. Tiilien käyttö viittaa 1300-luvun puolenvälin jälkeiseen aikaan. Todennäköisesti suurin osa Linnaluodon rakenteista on kuitenkin ollut puisia. Eräs mahdollinen rakennusajankohta on 1324-1325, jolloin Matias Kettilmundinpoika toimi Suomen käskynhaltijana. 

Sivuhuomatuksena mainittakoon Matias Kettilmundinpojan yhteys aiemmin kirjoittamaani tekstiin Nyköpingin pidoista. Matias Kettilmundinpoika kuului herttua Erik Maununpojan lähipiiriin. Kun kuningas Birger Maununpoika vuonna 1317 vangitsi ja surmasi molemmat veljensä, Erikin ja Valdemarin, suurylimykset karkottivat kuninkaan ja valitsivat Matias Kettilmundinpojan drotsiksi, joka oli hallinnon ja oikeudenhoidon ylin valvoja. Kun kolmevuotias Maunu Eerikinpoika valittiin 1319 Ruotsin kuninkaaksi, Matias Kettilmundinpojasta tuli holhoojahallituksen johtaja. Vuonna 1322 hänet kuitenkin syrjäytettiin ja hänestä tuli Suomen käskynhaltija, jonka hallussa olivat 1324-1326 Turun ja Hämeen linnat sekä koko läntinen Suomi. Tähän ajankohtaan myös Kokemäen linnan rakentaminen saattaa ajoittua. 

Näköala Forsbyn rannalta Linnaluotoon 1885,
Agathon Reinholmin piirros

Näkymä Linnaluodolle 1807, 
Carl Gustav Ramsay

Mitä tiedetään sitten linnan koosta? Muinaisjäännös on n. 30 x 40 metrin laajuinen tasanne, jonka pohjoissivulla on n. 25 metriä pitkä ja yli 1,5 metriä korkea valli ja vallihauta. Aivan Linnaluodossa kiinni olevalla Katavaluodolla on ollut pyöreä, n. 18 metriä ympärysmitaltaan oleva tiilestä ja harmaakivestä muurattu rakennus. 

Mielenkiintoisena lisänä alueeseen voi vielä kertoa Linnaluodosta n. kilometrin verran Kokemäen keskustaan päin olevan Isoluodon ja sen edessä olevan pienemmän saaren. Tällä saarella sijaitsi harmaakivestä muurattu neliskulmainen vankitorni, kistu. Tornin sivun pituus oli yli 5 metriä ja korkeutta sillä oli yli 14 metriä. Rannasta luodolle oli johtanut holvattu silta. Rannalla sijaitsi Kokemäenkartano, jonka omistaja oli käskenyt purkaa tornin viimeiset jäännökset vuonna 1834. Kistulla ei tiedetä kuitenkaan olevan yhteyttä Kokemäen linnaan, vaikkakin Isoluotoa on joissain päätelmissä pidetty jopa Aborchin linnan sijaintina. Itse en siihen usko, sillä Aborchin linna oli varmuudella olemassa vuonna 1395, eikä käy järkeen, että alle 30 vuotta Kokemäen linnan purkamisesta, olisi rakennettu viereiselle saarelle uusi linna. Varsinkin, kun purkaminen johtui liiallisesta rasitteesta alueen väestölle. 

Kokemäenkartanon kistu,
Johan Fredrik Weberin maalaus 1799

Vanhaa tietä Kokemäelle ajellessa ja joelle katsellessa voi vain ihmetellä sitä asiaa, että ensin yhdellä saarella on sijainnut keskiaikainen linna ja seuraavalla saarella iso kivinen vankityrmä. 

Linnaluodon sijainti kartalla

Lähteet:

Tapio Salminen: Joki ja sen väki – Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle

Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna

Tapio Salminen: Kokemäen linna, Aborch ja Vreghdenborch – lähteiden ja tutkimuksen uudelleenarviointi

maanantai 20. helmikuuta 2017

Rauman kirkot - Pyhän Ristin kirkko ja Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Aloitan tämän näin kevyesti sanomalla, että Vanha Rauma on yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista kohteista Suomessa. Jos minun pitäisi antaa muutama kohde Suomesta jollekin täysin tietämättömälle henkilölle, olisi Vanha Rauma yksi niistä. Näen itseni asumassa siellä ja kulkemassa niitä vanhoja katuja, kirjoittamassa, istumassa kahviloissa, elämässä rauhallista elämää ja hengittäen historiaa.
Käykää siellä, varsinkin kesällä, voin taata, että se kannattaa.

Mutta sitten asiaan. Aiheena ovat Vanhan Rauman sydämessä sijaitsevat kirkot. Tai oikeastaan kirkko ja toisen kirkon rauniot. Molemmat kohteet ovat hyvin ainutlaatuisia ja mieleenpainuvia.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot

Pyhän Ristin kirkko

Rauman kaupunki sai privilegionsa vuonna 1442, mutta luonnollisesti jo tätä ennen on Pyhän Kolminaisuuden kirkon ympäristössä ollut asutusta ja elämää. Kirkon paikka on ollut kaupungin kaakkoiskulmassa, Turkuun johtavan tien vieressä. Pyhän Kolminaisuuden kirkon paikalla on ollut ensimmäinen puukirkko 1400-luvun alkupuoliskolta lähtien. Voidaan olettaa, että puukirkko paikalle rakennettiin kauppaoikeuksien myöntämisen jälkeen. Kauppaoikeuksista on maininta vuodelta 1413 Erik Pommerilaisen laatimassa verokirjassa. Puukirkon viereen rakennettiin kivisakaristo, joka oli erillään runkohuoneesta. Puukirkko on purettu kaupunkiprivilegioiden saamisen jälkeen 1400-luvun puolivälissä ja sen tilalle rakennettiin kivinen runkohuone, johon liitettiin aiemmin rakennettu sakaristo. Tämä tapahtui ilmeisesti vuosien 1495-1505 välissä. Kirkkoa kunnostettiin vuosina 1592 ja 1599, mutta kirkon holvikatto sortui talvella 1633-1634. Vuodelta 1635 on maininta kirkon katon kunnostuksesta, mutta vuonna 1640 kirkko paloi, eikä sitä enää kunnostettu varojen puutteen vuoksi. Kaupunkikirkoksi tuli täten entinen luostarikirkko, eli Pyhän Ristin kirkko. Tämän jälkeenkin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon haudattiin ihmisiä, viimeisimmät 1850-luvulla. Kirkon seinäkiviä käytettiin 1810-luvulla, kun Pyhän Ristin kirkkoon rakennettiin länsitorni, täten nämä kaksi kirkkoa linkittyvät hyvin vahvasti keskenään.


Paikalla oleva muistolaatta, jossa huomiota herättää
1300-lukua koskeva rakennusajankohta. Laatta kaipaisi
siis pientä päivitystä. 

Rauniot kokivat hävitystä vielä useasti, mutta ennen kaikkea isovihan aikana. Silloin holveista, ikkunoista ja oviaukoista purettiin tiiliä.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioilla näkee mielenkiintoisia yksityiskohtia. Yksi niistä on sakariston vinous runkohuoneeseen nähden. Tällaiset asiat ovat tavallaan pikkuseikkoja, mutta itse pidän niitä mielenkiintoisina yksityiskohtina. Samasta paikasta löytyy myös ullakon oviaukko, sekä ullakon portaiden alaosa. Tästä linkistä näkyy kirkon pohjapiirustus.

Rauniot kohoavat parhaimmillaan kolmeen metriin ja kirkon ulkomitat ovat 29,2 x 15,7 metriä.


Ulkoneva sakaristo, joka rakennettiin jo paikalla
olleen puukirkon aikaan. 

Sitten se toinen kirkko, eli Pyhän Ristin kirkko, joka oli alunperin fransiskaanikonventin kirkko ja joka rakennettiin kaupungin syrjään, pitkän lahden pohjukkaan, eli kaupungin pohjoispuolelle. Nykyisin se on Rauman joeksi mataloituneen entisen lahden rannalla. Ensimmäinen kirjallinen tieto konventista on vuodelta 1449. Keskiaikaisissa lähteissä ei ole mainintaa konventin rakennuksista ja onkin mahdollista, että paikalla on sijainnut alunperin 1420-luvulla rakennettu puukirkko. Nykyinen kivikirkko rakennettiin mahdollisesti vasta 1515-1520 -luvulla. Näihin vuosilukuihin liittyen tosin löydän jatkuvasti pienoisen ristiriidan, sillä monet artikkelit kertovat piispa Arvid Kurjen olleen Raumalla vihkimässä tätä kirkkoa käyttöön 14.9.1512. Niin tai näin, kirkko on 1500-luvun alusta ja täten se onkin ainoa säilynyt keskiaikainen rakennus Raumalla.


Fransiskaanikonventti lakkautettiin uskonpuhdistuksen myötä vuonna 1538 ja luostarialue muutettiin ensin luterilaisen seurakunnan pappilaksi ja Kustaa Vaasan määräyksestä vuonna 1551 kuninkaankartanoksi. Kirkkoa käytettiin kuitenkin ilmeisesti luostarin lakkauttamisen jälkeenkin, koska sen lasisia ikkunoita on korjattu 1580-luvulla.

Kellotapuli kirkkoon valmistui 1650-luvulla. Rauman viimeisin suuri tulipalo kuitenkin tuhosi kaupunkia vuonna 1682 ja tällöin myös Pyhän Ristin kirkko koki kovia. Kirkon katto ja kellotapuli paloivat, jotka kuitenkin nopeasti korjattiin; tai toisin sanoen katto korjattiin, kellotapuli rakennettiin uudelleen, nyt kirkon länsipuolelle. Tämäkään kellotapuli ei tosin ole nykyään kirkossa oleva, sillä se purettiin huonokuntoisena 1800-luvun alussa. Sitten rakennettiin väliaikainen tapuli ja lopulta vuonna 1816 valmistui nykyinen länsitorni Pyhän Kolminaisuuden kirkon kivistä.

Kirkon eteläpuolen eteishuone on vuodelta 1862 ja kuorin pohjoisosan eteishuone vuodelta 1891. Kirkon länsi- ja eteläovien edessä on ilmeisesti ollut kivirakenteiset eteishuoneet jo 1600-luvulla.
Sakariston länsiseinän viereen valmistui tiilirakenteinen luuhuone vuonna 1749, joka kuitenkin purettiin vuonna 1891. Luuhuoneen perustukset löytyivät vuoden 1939 kaivauksissa.

Paljon vuosilukuja ja paljon muutoksia, kun on rakennettu ja purettu, sekä on tuhoutunut ja uudelleen rakennettu. Tämän päivän Pyhän ristin kirkko on kuitenkin todella vaikuttava kirkko, niin ulkoa, kuin sisältä.

Sisällä nimittäin kirkon komeus pääsee vasta todella oikeuksiinsa. Sitä koristavat 1500-luvun
seinä- ja holvimaalaukset, joiden pääaiheena on Neitsyt Maria. Ne esittävät tiivistetysti koko raamatullisen pelastushistorian. Kirkon kiinteään sisustukseen kuuluva pohjoissaksalainen saarnastuoli 1620-luvulta on hienoimpia renessanssiajan puunveistotaiteen tuotteita Suomessa. Länsi- ja pohjoislehterien kaiteissa olevat apostolimaalaukset ovat 1760-luvulta ja urkufasadi on vuodelta 1787.









Kirkon lisäksi muista konventtiin kuuluneista rakennuksista ei ole tietoa. Kirkon pohjoispuolella sijaistevaa kirkonkellaria on toisinaan pidetty keskiaikaisena. Siitä ei kuitenkaan ole kirjallista tietoa ennen 1700-lukua, jolloin siellä säilytettiin ehtoollisviiniä. Onkin esitetty, että kellari olisi 1600-luvulta. Myöskään konventin aikaisesta hautausmaasta ei ole säilynyt tietoja, mutta kirkon länsi- ja eteläpuolella olevaa kirkkotarhaa on alettu käyttää vasta 1700-luvun alussa.

Pyhän Ristin kirkko koki kovia vielä myöhemminkin, sillä vuonna 1967 kirkon tornirakennelmassa riehui tulipalo, joka saatiin onneksi nopeasti kuriin ja lopulta tilanteesta selvittiin melko vähäisin vaurioin.

Lähteet:

Päivi Hakanpää: Rauma-Raumo - Kaupunkiarkeologinen inventointi

Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään, huomenna

torstai 5. tammikuuta 2017

Irjanteen kirkko - Satakunnan vanhin puukirkko

Pitkään olen ollut aikeissa kirjoittaa Irjanteen kirkosta, mutta aina se on jäänyt. Kauan kesti myös, että pääsin kirkon sisälle kuvaamaan. Nyt on sekin hoidettu.
Irjanteen kirkolla on tullut useasti käytyä. Irjanne sijaitsee siis Eurajoella, Porin ja Rauman puolessavälissä. Kirkon alue on paikkana jotenkin, kuin toisesta maailmasta. Kirkon pihalle ja kirkkomaalle kuljetaan kellotapulin läpi, tai sen vieressä olevasta pienestä portista ja on tämän, sekä kirkkomaalla olevien suurten puiden vuoksi, hyvin suojaisen ja suljetun oloinen. Itse kirkko on pieni ja hyvin sievä olemukseltaan. Kirkkoa ympäröi vanha hautausmaa, jossa näkyy edelleen muutamia peltisiä, rautaisia ja kivisiä muistomerkkejä. Hautausmaata, eli täten lähes koko kirkon aluetta ympäröi pieni kivinen muuri. Hautausmaalle on viimeksi haudattu vainajia 1800-luvulla.



Tällä paikalla on ollut kirkko 1200-, tai viimeistään 1300-luvulta lähtien. Alkuperäisen kirkon suojeluspyhimys oli itse pyhä Pietari. Nykyinen kirkko on kolmas kirkko samalla paikalla ja muistona Ala-Satakunnan ns. uhrikirkoista. Irjanteen kylä asutettiin varhaiskeskiajalla.
Nykyinen Eurajoen kirkonkylä perustettiin 1400-luvulla ja Irjanne jäi tuolloin omaksi rukoushuonekunnaksi. Nykyinen kirkko on osa Irjanteen kylän valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä.


Lainamakasiini, kellotapuli ja ruiskuhuone, jonka vierellä
näkyy Åke Tottin muistokivi. 


Irjanteen kirkko 1930-luvulla. 

Kirkon vieressä olevan hautasmaan takana pauhaa koski, johon ensimmäisen sahan perusti sotamarsalkka Åke Tott 1630-luvun alussa. Hänen muistokivensä löytyykin kirkon pihamaalta näkyvältä paikalta. Kirjoittelin Tottista aiemmin ja päivityksessä on myös kuva muistomerkistä.
Kirkkomaalla on myös taideteos Elämänpuu, jonka on veistänyt Marjatta Weckström. Se on hankittu Mirjam Lahdenrannan testamenttilahjoituksen varoilla.

Etualalla Elämänpuu -taideteos. 



Irjanteen kirkko, kolmas samalla paikalla oleva, on Satakunnan vanhin puukirkko. Se on malliltaan puinen pitkäkirkko, jonka sivuilla on kylkiäiset; kirkko on paanuilla katettu ja se rakennettiin Merimaskusta kotoisin olevan Carl Jacobsson Killaisen johdolla vuonna 1731. Kirkon vieressä on lounaissuomalaista tyyppiä oleva barokkimallinen kellotapuli, jonka rakennusmestarina toimi Thomas Ravonius ja se valmistui 1758. Kellotapulin vieressä oleva lainajyvästö, eli lainamakasiini, valmistui 1833 ja toimii nykyään kotiseutumuseona. Pieni ruiskuhuone valmistui 1908.

Kirkossa ei ole urkuja, eikä lämmitystä. Alttaritaulu on Ehtoollisen asettaminen, mutta sen tekijä on kadonnut historian hämärään ja jäänyt tuntemattomaksi. Istumapaikkoja sisällä on n. 200. Maininnan ansaitsee myös kirkkolaiva, joka on rakennettu puusta ja pahvista. Laiva on alunperin rakennettu ilmeisesti 1800-luvun alussa.







Alttaritaulu Ehtoollisen asettaminen. 

Unto Kaskin maalaus Irjanteen
kirkon sisältä.
Taulu sijaitsee Eurajoen
kunnantalolla. 

Eräs kiinnostava asia vielä Irjanteen kirkosta ja sen ympäristöstä on niin sanottu Ruumistie, joka on johtanut Irjanteelle Lapin ja Eurajoen nykyisellä rajalla sijaitsevasta Santolvin kirkkomäestä Rikantilan, Lutan, Sydänmaan ja Kaukomäen kautta. Vainajat tuotiin haudattaviksi Irjanteelle joko miesvoimin tai hevosen vetäminä. Ruumistie oli viimeinen taival. Nimi antaa kylläkin hieman yksipuolisen kuvan tiellä kulkijoista. Sanotaan, että Ruumistietä pitkin on tuotu vainajia aina Varsinais-Suomesta saakka, mikä on siihen aikaan ollut matkana hyvinkin pitkä.

Eurajoen teitä keskiajalla. 

Ruumispaarit, jossa teksti:
"Mitäs koreilet sinä wajwainen tuhka ja multa.
Nin se kuitengin sihen loppu.Tänäpänä kuningas huamena kuolut."

Lähteet: